Jussi Jaatinen

Jussi Jaatinen

Muista aina B-suunnitelma!

Instrument group
Oboe
Role
Associate principal
Bio

Olen neljännen polven helsinkiläinen joka asuu nykyään Nurmijärvellä.

Sain paikan keväällä 1992. Aluksi olin oboensoittajan vakanssilla, josta siirryin -96 varaäänenjohtajaksi ja -04 vuorottelevaksi äänenjohtajaksi. Eli 23 vuotta olen ollut orkesterin kehityksen tiellä.

Soitan mielelläni musiikkia, joka ei ole hirveän äänekästä. Ns. autokolarinykymusiikki ei ole edelleenkään auennut minulle, vaikka olen sitä jo lähes 30 vuotta Avantissa yrittänyt oppia ymmärtämään. En ole kuitenkaan aikakausisidonnainen eli pidän hyvästä musiikista vanhasta uuteen. 

Lempipaikkojani Helsingissä ovat sellaiset paikat, minne pääsee veneellä.

Opiskelin ensin yksityisesti Aale Lindgrenillä ja sitten Sibelius-Akatemiassa Jorma Valjakalla.

Koesoitossa vuonna 1992 toinen ääni ensimmäisessä kappaleessa jäi heti ns. putkeen eli alku ei mennyt ihan nappiin. Onneksi kokonaisuus taisi kuitenkin olla riittävän siedettävä...

Aloitin vissiin n. 2-vuotiaana pianoa kolkuttelemaan. Sitten myöhemmin soitin viulua ja mm. käyrätorvea ja sähköbassoa. Oboen iski trumpetisti-isäni kouraani joskus 11-vuotiaana, koska Suomessa oli kuulemma surkea oboetilanne ja asialle piti tehdä jotakin. Lisäksi saan jonkinlaisen äänen aika monesta muustakin vehkeestä huilua lukuun ottamatta.

Tällä hetkellä aika kuluu aika tarkkaan opiskelujen ja tutkimustyön parissa. Kun keski-iässä aloittaa väitöskirjan tekemisen latvasta-puuhun –menetelmällä, ei aika tule pitkäksi.

En kuuntele vapaa-ajalla minkäänlaista musiikkia. Linnunlaulua, tuulen huminaa ja meren aaltoja.

Konserttiin valmistautuminen riippuu stemmasta, jota joutuu soittamaan. Vaikea solistinen stemma pilaa yleensä koko päivän kun taas vähemmän kuuluvaan tehtävään en tarvitse juurikaan valmistautumista.

Soittaminen herättää minussa tunteita laidasta laitaan. Joskus ärsyttää, joskus tulee kylmät väreet ja liikutuksen kyynel. Oboensoitto on kuitenkin aina jonkinlainen fyysinen kärsimys ainakin soittajalle itselleen. Toivottavasti ei yleisölle...

Hullunkurisin soittoon liittyvä muisto on varmaan joku todella naurettava ns. kiksaus vaskissa/klarinetissa tai sitten ns. pumppaus väärään paikkaan.

En valinnut soitintani. Isäni valitsi, enkä älynnyt myöhemmin vaihtaa. 

Vankilassa oli samat naamat istunut jo pitempään. Näin ollen vitsitkin kävivät sen verran tutuiksi, etteivät vangit vaivautuneet niitä enää toisillensa toistamaan. Sen sijaan vitsit numeroitiin, jolloin riitti pelkkä numeron mainitseminen, mikä taasen herätti kuulijoissa assosiaation itse varsinaisesta hassunhauskasta sanarykelmästä. Näin ollen esim. nro 13 herätti hilpeitä pyrskähdyksiä ja 17 aiheutti sitä vastoin vaivautuneen hiljaisuuden. Koska nro kolmetoista oli siis hauska, kerron sen nyt teillekin! 13!