HPO & John Storgårds II

Thu 26/11/2020 19:00 - 20:15
Tickets: 41.00-6.50 €

Introduction

Kirill Gerstein treats the Helsinki crowd to a miniature one-man Brahms festival, by playing the first Piano Concerto one night and the second the next night. Webern's musical aphorisms with John Storgårds cleanse the musical palate before the fullness of the concertos.  

Anton Webern: Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 7

Kun Anton Webern (1883–1945) alkoi opiskella sävellystä Arnold Schönbergin johdolla vuonna 1904, mikään ei jäänyt ennalleen. Gustav Mahleria, Franz Schubertia ja Richard Wagneria ihaillut Webern löysi ensin yhteyden renessanssimusiikin moniäänisiin kudoksiin, ja sen jälkeen Schönbergin musiikkiin. Yhdessä he pyrkivät lopullisesti irti sävellajeista ja kohti 12-säveljärjestelmää, dodekafoniaa. Schönbergin toisen oppilaan Alban Bergin kanssa kolmikko muodosti 1900-luvun länsimaisen musiikin vaikutusvaltaisimman ryhmän, niin sanotun Uuden Wienin koulukunnan.

Webern oli heistä radikaalein. Hän porautui säkeiden atomitasolle, muovasi musiikkinsa matemaattisen tarkoiksi rakennelmiksi, tiivisti ilmaisunsa äärimmäisen keskittyneiksi aforismeiksi. Kuten säveltäjä ja kriitikko Humphrey Searle kirjoitti: ”Webern sanoo enemmän kahdessa minuutissa kuin useimmat säveltäjät kymmenessä.” Webernin suppeasta tuotannosta vain kaksi teosta ylittää 10 minuutin rajan: tasan kymmenenminuuttinen Passacaglia op. 1 sekä kantaatti nro 2, joka sekin yltää vain 14 minuuttiin.

Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 7 (1910) ovat atonaalisia, mutteivät vielä dodekafonisia. Vähän yli neljäminuuttinen teos on kokonaismuodoltaan hidas-nopea-hidas-nopea. Niiden voimakkuusasteikko ulottuu pääasiassa hiljaisesta hyvin hiljaiseen, mutta sävyt kurottavat yli käsityskyvyn – jokainen nuottimerkki on varustettu oikeaa soittotapaa merkitsevällä aksentilla. Voisi luulla, että pikkutarkoilla ohjeillaan muusikon tontille tunkeutunut säveltäjä ei jättänyt mitään mielikuvituksen varaan. Asia on päinvastoin: mikroskooppisella tarkkuudellaan Webern kerää niin soittajien kuin koko kuulijakunnan jakamattoman huomion yhteen pisteeseen kerrallaan. Se, joka osaa panna keskittymiskykynsä yksityiskohtiin, palkitaan ainutkertaisella elämyksellä.

Jaani Länsiö

 

Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 2

Ensimmäisen ja toisen pianokonserton välillä Brahms kasvoi ihmisenä ja säveltäjänä. Parikymppisestä konserttilavojen komistuksesta oli jo viisikymppisenä tullut se muotokuvien partasuinen pappa, joka tuijottaa katsojaa syvälle silmiin syvien otsaryppyjensä ja huoltamattoman pehkonsa suojista. Hän oli saanut itseluottamusta, luopunut lemmekkäistä aikeistaan Clara Schumannin suhteen ja lakannut todistelemasta taitojaan – sille ei ollut enää tarvetta.

Brahms oli myös vihdoin löytänyt sen sisäisen sinfonikon, jonka voittoja Schumann oli ennakoinut kuuluisassa artikkelissaan vuonna 1853. Nyt hänellä oli vyöllään kaksi menestynyttä sinfoniaa, Requiem, Alttorapsodia, kaksi serenadia, Traaginen ja Akateeminen alkusoitto, viulukonsertto. Pianon sijasta Brahmsin ykkösinstrumentiksi oli vaihtunut orkesteri.

Jos ensimmäistä pianokonserttoa pidettiin sinfonisena konserttona, toista pianokonserttoa sanottiin jo aidoksi sinfoniaksi laajalla piano-osuudella. Onhan siinä neljä osaakin tyypillisen kolmen sijasta. Teoksen valmistuminen kesti kolme vuotta (1878–1881), muttei niinkään tuskaisen työstämisen kuin yksityiskohtaisen hiomisen seurauksena. Brahms pystyi jopa vitsailemaan teoksestaan: ”Olen kirjoittanut pikkuruisen konserton”, hän kirjoitti Clara Schumannille ”pienellä ja sievällä Scherzo-osalla.” Se oli valhe. Konsertto oli historian siihen asti suurin ja vaikein, ja sen scherzo mammuttimainen muskelinäytös niin orkesterilta kuin solistilta. ”Ensimmäinen osa on niin harmiton, että se tarvitsi vastakohdakseen scherzon”, Brahms perusteli. Väärin sekin: ensimmäisessä osasta ei löydy ainuttakaan harmitonta tahtia, päinvastoin.

Teoksen arkkitehtoninen yhdenmukaisuus osoittaa Brahmsin kyvyn muovailla muutaman tahdin aiheesta kolmevarttisia kokonaisuuksia, joista kauneusvirheitä saa kaivaa suurennuslasilla ja turhaan. Konserton perusaines kuullaan heti alkutahdeissa käyrätorven soololla, johon piano vastaa kuin kaikuna ennen omaa, pääteemaa kehittelevää soolokadenssiaan. Samasta idusta kasvaa intohimoa puhkuva Scherzo d-mollissa. Kolmas osa Andante alkaa yhdellä konserttohistorian kauneimmista sellosooloista, jonka Brahms kirjoitti myöhemmin lauluksi Immer leiser wird mein Schlummer (Yhä herkemmäksi käy uneni). Finaalirondon viaton ja ilmava tunnelma huipentaa konserton kauan kaivatulla loppukevennyksellä.

Jaani Länsiö

 

Artists

  • John Storgårds

    conductor

  • Kirill Gerstein

    piano

Programme

  • 19.00
    Anton Webern

    Four Pieces for violin and piano

  • 20.15
    Johannes Brahms

    Piano Concerto No. 2

Frequently Asked Questions

Can I take photos of the orchestra?

Yes, but only before or after the concert. During the concert we just want you to enjoy the music. This way you won’t disturb the musicians or other audience members.

Do I have to dress up to attend a concert?

Only the orchestra has a dress code. You can dress as you like.

I have a season ticket but can’t make it to the concert – what should I do?

You can give the ticket to a friend or donate it to a music student by calling 09-3102 2700 or sending an e-mail to helsinki.philharmonic@hel.fi by 3pm on the day of the concert.