PERUTTU - HKO & John Storgårds I
Esittely
Tiedotamme lippupalautusten yksityiskohdista lipun ostaneille asiakkaillemme sekä verkkosivuillamme ja sosiaalisen median kanavissamme niin pian kuin mahdollista.
Anton Webern: Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 7
Kun Anton Webern (1883–1945) alkoi opiskella sävellystä Arnold Schönbergin johdolla vuonna 1904, mikään ei jäänyt ennalleen. Gustav Mahleria, Franz Schubertia ja Richard Wagneria ihaillut Webern löysi ensin yhteyden renessanssimusiikin moniäänisiin kudoksiin, ja sen jälkeen Schönbergin musiikkiin. Yhdessä he pyrkivät lopullisesti irti sävellajeista ja kohti 12-säveljärjestelmää, dodekafoniaa. Schönbergin toisen oppilaan Alban Bergin kanssa kolmikko muodosti 1900-luvun länsimaisen musiikin vaikutusvaltaisimman ryhmän, niin sanotun Uuden Wienin koulukunnan.
Webern oli heistä radikaalein. Hän porautui säkeiden atomitasolle, muovasi musiikkinsa matemaattisen tarkoiksi rakennelmiksi, tiivisti ilmaisunsa äärimmäisen keskittyneiksi aforismeiksi. Kuten säveltäjä ja kriitikko Humphrey Searle kirjoitti: ”Webern sanoo enemmän kahdessa minuutissa kuin useimmat säveltäjät kymmenessä.” Webernin suppeasta tuotannosta vain kaksi teosta ylittää 10 minuutin rajan: tasan kymmenenminuuttinen Passacaglia op. 1 sekä kantaatti nro 2, joka sekin yltää vain 14 minuuttiin.
Neljä kappaletta viululle ja pianolle op. 7 (1910) ovat atonaalisia, mutteivät vielä dodekafonisia. Vähän yli neljäminuuttinen teos on kokonaismuodoltaan hidas-nopea-hidas-nopea. Niiden voimakkuusasteikko ulottuu pääasiassa hiljaisesta hyvin hiljaiseen, mutta sävyt kurottavat yli käsityskyvyn – jokainen nuottimerkki on varustettu oikeaa soittotapaa merkitsevällä aksentilla. Voisi luulla, että pikkutarkoilla ohjeillaan muusikon tontille tunkeutunut säveltäjä ei jättänyt mitään mielikuvituksen varaan. Asia on päinvastoin: mikroskooppisella tarkkuudellaan Webern kerää niin soittajien kuin koko kuulijakunnan jakamattoman huomion yhteen pisteeseen kerrallaan. Se, joka osaa panna keskittymiskykynsä yksityiskohtiin, palkitaan ainutkertaisella elämyksellä.
Jaani Länsiö
Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 1
Robert Schumann koetti hukuttautua Rein-jokeen helmikuun 27. päivänä. Vain päiviä tragedian jälkeen Johannes Brahms (1833–1897) sävelsi ensimmäiset tahdit teokseen, josta viisi vuotta myöhemmin tuli hänen ensimmäinen orkesterisävellyksensä, pianokonsertto d-mollissa. Ystävän epätoivoinen ratkaisu muutti Brahmsin elämän täysin
Robert ja Clara Schumann olivat nostaneet Brahmsin kansalliseen valokeilaan julistamalla hänet tulevaisuuden Beethoveniksi Saksan tärkeimmässä musiikkilehdessä. Brahms oli saanut Schumanneista uudet oppivanhemmat ja imi voimia etenkin Claralta saamastaan ihailusta. Robertin kuihtuessa sairaalassa Claran ja Johanneksen ystävyys syveni rakkaudeksi, ja Brahms alkoi säveltää sonaattia kahdelle pianolle – ehkä hän soittaisi sitä yhdessä Claran kanssa.
Puoli vuotta myöhemmin ajatus sonaatista kasvoi sinfoniaksi, jota Robert Schumann oli häneltä odottanut. Brahms ei ollut vielä koskaan säveltänyt orkesterille, ja sinfonia edistyi hitaasti, jos ollenkaan. Brahms oli jo luovuttamassa, kunnes eräänä helmikuisena yönä 1855 hän näki unessa soittavansa ”epäonnista sinfoniaansa” orkesterin solistina. Uudesta teoksesta olikin tulossa konsertto.
Teos oli viimeistelyä vaille valmis, kun Robert Schumann kuoli heinäkuun 29. päivänä 1856 oltuaan mielisairaalassa yli kaksi vuotta. Brahms heitti konserton toisen ja kolmannen osan menemään, vain ensiosa Maestoso – poco più moderato sai jäädä. Se kuvasi edelleen ajanmukaista tunnetta: Robertin itsemurhayrityksen herättämää tunnekuohua. Toiseksi osaksi Brahms sävelsi Adagion, soivan rakkauskirjeen Claralle ja finaaliksi Rondon kunnianosoituksena Beethovenille ja hänen kolmannelle pianokonsertolleen.
D-molli-pianokonsertosta tuli kaikkien vaiheidensa jälkeen 1800-luvun konsertoksi lopulta poikkeuksellisen sinfoninen, ja sen orkesteri soi paksusti solistin rinnalla. Pianon virtuoosisuus ei sorru koskaan pinnalliseen taiturityyliin, johon Mendelssohn ja Liszt olivat yleisöä totuttaneet. Kantaesityksen tammikuussa 1859 yleisö ei jaksanutkaan keskittyä loppuun saakka, vaan häiriköi Brahmsia hyssyttelemällä. Vasta 1900-luvulla konsertto sai ansaitsemansa tunnustuksen kiistattomana mestariteoksena.
Jaani Länsiö