Serenadi

 

John Storgårds aloitti muusikon uransa viulistina, ja hän toimi monien orkestereiden konserttimestarina Suomessa ja ulkomailla ennen siirtymistään Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan kautta kapellimestariksi. Viulistin ura jatkuu edelleen solistitehtävien ja kamarimusiikin merkeissä. 

Kapellimestarin uransa alussa Storgårds johti Ylioppilaskunnan Soittajia 1992-96. Tätä seurasi edelleen jatkuva kiinnitys Lapin kamariorkesterin taiteelliseksi johtajaksi vuonna 1996. Vuosina 2003-2008 hän oli Helsingin kaupunginorkesterin päävierailija ja 2008-2015 orkesterin 12. ylikapellimestari. Vakituisia kiinnityksiä Storgårdsilla on ollut myös Oulussa, Tapiolassa ja Tampereella. 

Storgårds on BBC Philharmonic Orchestran (2012-) ja Ottawan National Arts Center Orchestran (2015-) päävierailija sekä Münchenin kamariorkesterin taiteellinen partneri. Hän johtaa  säännöllisesti myös monia muita merkittäviä orkestereita, joista mainittakoon Scottish Chamber Orchestra sekä Toronton ja St. Louisin sinfoniaorkesterit.

Kauden 2018-19 ohjelmassa on Helsingin ja Rovaniemen orkestereiden lisäksi muun muassa paluu Bostonin sinfoniaorkesterin eteen, debyytit Münchenin filharmonikkojen ja Dallasin sinfoniaorkesterin kanssa, sekä Kurt Weillin viulukonsertto Wienin Musikvereinissa Tonkünstler-orkesterin solistina.

Storgårds on levyttänyt sekä viulistina että kapellimestarina ahkerasti, muun muassa kaikki Sibeliuksen ja Nielsenin sinfoniat BBCPO:n kanssa, ja viimeisimpänä Per Nørgårdin sinfoniat 2,4,5 ja 6 Oslon filharmonikkojen kanssa. Viululevyistä mainittakoon Vasksin viulukonsertto, joka sai Cannes Classical Vuoden levy -pääpalkinnon 2004.

Hänen tärkein viulunsoitonopettajansa oli Chaim Taub.

Seuraa John Storgårdsia Twitterissä: @johnstorgards

 

 

Baiba Skride (s. 1981) kasvoi kolmen tyttären musiikkiperheen keskimmäisenä lapsena. Isosiskonsa, pianisti Lauman sekä pikkusiskonsa, alttoviulisti Lindan kanssa he oppivat jo pikkutyttöinä esiintymään kuoroissa. Baiba Skride aloitti viulunsoiton neljävuotiaana, ja muistaa edelleen lapsuutensa illat, kun hän vaipui uneen äidin soittaessa Chopinia. Ammatilliset opintonsa Skride kävi Saksassa, jossa häntä opetti romanialainen Petru Munteanu. Vuonna 1997 Skride voitti Bukarestin Jeunesses Musicales -kilpailun, mutta todellinen läpimurto koitti hänen saatuaan ykköspalkinnon maailman suurimmassa viulukilpailussa, Brysselin Kuningatar Elisabet -kilpailussa. Tämän vuosituhannen aikana Skride on noussut parhaimpien ja arvostetuimpien viulistien joukkoon.

 

Suomalaisorkestereihin ja -kapellimestareihin Skride on muodostanut erityisen läheiset suhteet. Hän on lukuisia kertoja esiintynyt Tampere Filharmonian solistina sekä konsertissa että nyt myös levyllä Santtu-Matias Rouvalin kanssa. Yhdessä Dima Slobodenioukin kanssa hän on soittanut sekä Lahdessa että Berliinin filharmonikoiden solistina, Susanna Mälkin kanssa New Yorkin filharmonikoissa, ja John Storgårdsin ja Helsingin kaupunginorkesterin kanssa hän on soittanut useasti sekä Suomessa että ulkomailla. Bernsteinin Serenadia Skride on esittänyt yhdessä Bostonin sinfoniaorkesterin ja Andris Nelsonsin kanssa mm. BBC:n Promeilla, Tanglewoodissa ja Luzernissa. Viime vuonna hän myös levytti sen Santtu-Matias Rouvalin johtaessa Göteborgin sinfoniaorkesteria.

 

”Rakastan teosta, mutta sitä soitetaan Euroopassa harvemmin. Siinä on pieni orkesteri ja paljon lyömäsoittimia, joten se voi helposti jäädä pimentoon. Se on myös todella haastava – viuluosuus ei ole kaikilta osin luonteva, intonaatio voi olla hankala ja hengähdystauot ovat vähissä – ja siitä voi olla vaikea saada kokonaiskuvaa, koska se on pilkottu eri osiin”, hän kommentoi Gramophone-lehdelle.

 

 

 

 

Yhdysvaltalainen George Antheil (1900-1959) herätti aluksi melkoista kohua ja vaipui sitten hyvin nopeasti unohduksiin. Nuorena Antheil haki inspiraatiota koneista, uusklassismista ja jazzista. Vuonna 1922 hän matkusti Eurooppaan, missä provokaatiot olivat muotia, ja toisinaan Antheil aloitti konsertin ottamalla esiin revolverin. Menestys oli taattu. Tottakai myös hänen teoksensa aiheuttivat skandaaleja, jopa nyrkkitappeluita. 

 

Vuonna 1927 Antheil piti sävellyskonsertin Carnegie Hallissa New Yorkissa. Lavalla oli tuulikone, palokuntasireeni, useita pianoja ja banjoja, vihellyspilli ja niin edelleen. Tuulikone puhalsi käsiohjelmat yleisön käsistä, sireeni ei toiminut. Arvostelijat vihasivat kuultuja teoksia ja Antheilin maine kotimaassaan koki pahan kolauksen. 1930-luvulla hän alkoi säveltää elokuvamusiikkia. Myöhemmin syntyi sinfonioita ja oopperoita, joissa sävelkieli oli sangen perinteistä ja tonaalista. Nämä teokset eivät juuri herättäneet suurempaa innostusta. 

 

Antheil teki paljon muutakin kun sävelsi. Hän työskenteli pianistina, julkaisi lehtiartikkeleita, perehtyi endokrinologiaan, ja kirjoitti dekkarin Death in the Dark. Lisäksi hän oli merkittävä keksijä. Yhdessä näyttelijä Hedy Lamarrin kanssa hän kehitti 1940-luvulla hajaspektritekniikan, jonka avulla sodassa saattoi lähettää radioviestejä taajuudella, joka pysyi viholliselta piilossa.

 

Vuonna 1945 sävelletty orkesterikappale Over the Plains (Tasankojen yli) on esimerkki Antheilin ei-avantgardistisesta ilmaisusta. Musiikki on saanut innoituksensa Texasin tasankojen maisemista ja siinä on optimistista uudisraivaajahenkeä. Over the Plains sopisi loistavasti säestämään villiin länteen sijoittuvan elokuvan kohtausta. Antal Dorati johti Dallasin sinfonikkoja teoksen ensiesityksessä keväällä 1946. 

 

 

Leonard Bernstein (1918-1990) loi kansainvälistä mainetta kapellimestarina, opettajana ja musiikkikirjoittajana. Säveltäjänä hän tuli kuuluisaksi etenkin musikaaleillaan, mikä hieman harmitti häntä. Bernstein itse koki antaneensa parhaansa vakavissa konserttiteoksissa, kuten uskonnollisissa vokaaliteoksissa ja sinfonioissa. Koska muut työt jatkuvasti tulivat vastaan, Bernstein ei säveltänyt niin paljon ja usein kuin itse olisi tahtonut. Tästä huolimatta tuotanto ei ole mitenkään suppea. 

 

Säveltäjänä Bernstein koki erään kukoistuskausistaan 1950-luvulla. Silloin syntyi ei ainoastaan menestysmusikaali West Side Story (1957) mutta myös mm. musiikki Oscar-palkittuun elokuvaan Alaston satama (1953) ja ooppera Candide (1956). Vuosikymmenen aikana syntyi myös Serenadi viululle ja orkesterille (1954). Tämä Koussevitzky-säätion tilauksesta kirjoitettu teos sai kantaesityksensä Venetsian La Fenice-teatterissa syksyllä 1954. Israelin filharmonikkoja johti säveltäjä, solistina oli Isaac Stern. 

 

Teoksen lähtökohtana toimi Platonin Symposion (Pidot), antiikin dialogi jossa käsitellään rakkauden olemusta. Bernstein oli alunperin halunnut antaa myös omalle teokselleen otsikon Symposion. ”Mutta”, hän kertoi 1980-luvulla, ”minua kehotettiin luopumaan ajatuksesta. Liian akateeminen otsikko, sanottiin. Nyt kadun että annoin periksi. Jos olisin pitänyt otsikon kuulijat tajuaisivat heti mistä on kyse…”

 

Serenadin osat ovat saanet nimensä pitojen vieraiden mukaan (Faidros ja Pausanias; Aristofanes; Eryksimakhos; Agathon; Sokrates ja Alkibiades). Jokaisella puhujalla on oma puhetapansa. Esimerkiksi Faidros puhuu rakkaudesta lyyrisen kaunopuheisesti, Eryksimakhos ironisesti ja vilkkaasti. Musiikki osoittaa vastaavaa monipuolisuutta, sillä siitä löytää niin barokkihenkistä tunnelmointia kuin jazzahtavaa huumoria. Sooloviulun osuus on niin hallitseva ja luonteeltaan niin virtuoosinen, että teosta voisi empimättä luonnehtia viulukonsertoksi.

 

 

Opiskeluvuosiensa päätteeksi Dmitri Šostakovitš (1906-1975) sävelsi ensimmäisen sinfoniansa (1926), joka osoitti säveltäjän erityiset kyvyt juuri tämän musiikkilajin parissa. Jatkossa Šostakovitšin sinfoniasarja sisältää niin monumentaalimusiikkia (sinfoniat 4, 5, 7, 8, 11 ja 13) ja poliittista linjaa myötäilevää musiikkia (sinfoniat 2, 3 ja 12) kuin henkilökohtaisen tunnustuksen kaltaisia teoksia (sinfoniat 6, 9, 10 ja 14). 

 

Kesällä 1971 valmistunut viidestoista sinfonia (A-duuri, op. 141) jäi säveltäjän viimeiseksi. Kantaesityksen Moskovassa 8.1.1972 johti hänen poikansa Maxim. Kuten Šostakovitšin myöhäiselle orkesterimusiikille on luonteenomaista, suurta orkesteria käytetään myös tällä kertaa hyvin kamarimusiikillisesti ja solistisesti. Tämä antaa sinfonian harvoille suurille purkauksille sitäkin järisyttävämmän tehon. 

 

Sinfoniassa on sitaatteja muiden musiikista, mikä asettaa kuulijalle aivan omanlaisensa haasteen. Ensimmäisessä osassa kuuluu tuttu aihe Rossinin Wilhelm Tell -oopperan alkusoitosta. Finaalin avaa Wagnerin Ringistä peräisin oleva kuolemaan liittyvä johtoaihe, ja pian kuullaan sitaatti Tristanista. Mistä oikein on kysymys? Ystävälleen Isaak Glikmanille Šostakovitš sanoi välttelevään sävyyn: ”En minä tiedä mitä ne sitaatit siellä tekevät, mutta en voinut, en voinut, en todellakaan voinut jättää ne pois.” Tämän perusteella sinfoniassa saattaa olla jokin ohjelmallinen sisältö. Tätä näkemystä puoltaa, että Šostakovitš parissa kohdassa viittaa myös omiin teoksiinsa. 

 

Ensimmäistä osaa (Allegretto) säveltäjä luonnehti ”leikkikalukaupaksi”, mutta on kuulijasta kiinni onko musiikki luonteeltaan hauska vai vaivihkaisen pahaenteinen. Samalla tavalla toisen osan (Adagio) voi kokea joko tuskaisan surulliseksi tai etäännytetyn ironiseksi. Tauotta esitettävä kolmas osa on lyhyt scherzo (Allegretto). Finaali (Adagio-Allegretto) sisältää mm. nostalgisia tansseja ja monumentaalisen passacaglian. Sinfonian päättää unenomaisesti tikittävä kooda.