article-image

Edvard Griegin tie teinisensaatiosta Norjan kansallissäveltäjäksi

Suosittu pianokonsertto kuultiin maailman ensimmäisenä äänitettynä konserttona

Ennen Norjan kansallissäveltäjäksi nousemistaan Edvard Grieg (1843–1907) loi uraa pianistina. Teinisensaationa hänet lähetettiin Leipzigiin konservatorioon, jonka käytävillä edelleen leijaili Gewandhausin orkesterin pitkäaikaisen kapellimestarin Felix Mendelssohnin henki. Muuten opiskelu oli Griegille yhtä tervanjuontia, mutta saatuaan opettajakseen Robert Schumannin ystävän Ernst Ferdinand Wenzelin hänen elämänsä kirkastui. Ensin Grieg ihastui Schumannin musiikkiin yleisesti, mutta rakkaudeksi tunne roihahti hänen kuultuaan esityksen Schumannin pianokonsertosta. Grieg oli valmis jopa luopumaan julkaisemattoman jousikvartettonsa käsikirjoituksesta vain saadakseen vaihtokaupassa Schumannin partituurin tutkittavakseen. Kaupat tulikin, ja vuonna 1868 Grieg sävelsi valmiiksi ensimmäisen ja lopulta ainoaksi jääneen suurteoksensa (varhaisempi, hänen iankaikkiseen esityskieltoon asettamansa c-molli sinfonia näki tosin päivänvalon vuonna 1981) vahvasti Schumannin pianokonserton vaikutuksen alaisena.

Konsertto nousi suosioon välittömästi, ja vuosien ajan se kiersi maailmaa sekä säveltäjän itsensä että teokseen vähän yllättäenkin tykästyneen Franz Lisztin avustuksella. Aina uusien esitysten ja esittäjien ilmaantuessa Grieg hioi partituurin yksityiskohtia sieltä täältä; viimeisen kerran vain kaksi viikkoa ennen kuolemaansa. Teos oli jopa niin suosittu, että se kuultiin maailman ensimmäisenä äänitettynä konserttona – tosin vuoden 1908 levytysteknologiasta johtuen leikeltynä vain kuuden minuutin mittaiseksi.

Schumannin kaiku kuuluu teoksessa aina sävellajista alkaen, ja idolinsa tavoin myös Grieg aloittaa konserttonsa orkesterin fortella, solistin alaspäin hyppivällä aiheella ja puupuhaltimien esittelemällä pidättyväisellä pääteemalla. Häpeilemättömän virtuoosi-ilottelun sijaan ensiosa on pikemminkin runollinen duetto, jossa sekä orkesteri että piano vaihtelevat vetovastuuta huipentaen tasaisen kasvukäyrän räjähdysherkkään soolokadenssiin. Toinen osa, Adagio Des-duurissa, lienee konserttokirjallisuuden kaunein keskiosa. Finaalissa norjalaiskansallinen iltamatunnelma pääsee irti halling-tansseilla ja hardangerinviulun imitoinneilla.

Jaani Länsiö