article-image

Pariisin turnee 1900

Helsingin kaupunginorkesterin ensimmäinen konserttikiertue Pariisin maailmannäyttelyyn viulisti John Järnefeltin päiväkirjamerkintöinä

Kirjoittanut John Järnefelt vuonna 1923

Esipuhe

Kukaan heistä silloisista matkatovereistani ei seikkaperäisemmin ole kertonut Helsingin Filharmonisen orkesterin konserttikiertueen matkasta Pariisin maailmannäyttelyyn v. 1900. Tätä vajavaisuutta korvatakseni olen nyt, vasta vuosikymmenien kuluttua – parempi myöhään kuin ei milloinkaan — jo vanhempana miehenä tarttunut kynään edes puutteellisella esityksellä koettaakseni kuvata ja kertoilla matkastamme, sillä saavutetuista kokemuksista ja havainnoista. Olihan useimmilla meillä silloin eloisa mieli, ja onnellisia olimme saadessamme esittää suomalaista musiikkia kontinentin suurelle ja kultivoidulle yleisölle. On nyt jälestä päin kiinnostavaa palauttaa mieleen erilaiset tilanteet, huvittavat ja huolestuttavat. Mutta ehkäpä pelastan tällä tavalla jotakin matkastamme unhoon joutumasta.

Helsingissä 10 p.helmikuuta 1932.

Tekijä.

*******

1. Pasuunaviulisti ja matka orkesterikouluun

Jo aivan nuorena kajasteli Filharmoninen orkesteri mieleeni saavuttamattomana ihanteena. Olinhan usein kuullut tuttujen, mutta varsinkin veljieni kertovan sen suurista konserteista, populääreistä ja sinfoniakonserteista, jossa suuret taiteilijat ja viuluniekat esittivät mahtavia kappaleita etevän kapellimestarinsa johdolla. Isäni kuoltua sain kerran tilaisuuden kaukaa sisämaasta tulla pääkaupunkiin kuulemaan sitä suurta orkesteria. Ja sydän silloin rajusti sykki sekä mieli paloi. Silloinpa leimahti sen aatoksen kipinä, kerran sen soittokunnan mukana voida musiikkia edistää.

En aluksi aio kertoa varsinaisesta Pariisin matkasta. Ehkei lukijaa ikävystytä, jos ensiksi omakohtaista kehitystäni orkesterisoittajaksi kertoilen, samassa yhteydessä muun varhaisemman orkesterielämän ja eräiden mielestäni siinä enimmin esiintyvien henkilöiden hahmoitusta kuvaillen. Lukija siinä hätäisesti näkee, miten suureksi – vähän kehittyneenä ja nähneenä – nuoruusvuosina voi itseänsä kuvailla. Ja siinä merkityksessähän tämä ei ole kehaisevaa.

Ensimmäisen viuluni sain joululahjana 10-vuoden ikäisenä. Soittokone oli erään maalaispuusepän valmistama, ei suinkaan mikään mestariteos. Mutta se lepäsi kuten paremmatkin viulut houkuttelevana mustassa kotelossaan ja sen vaaleankeltanen väri pisti terävästi laatikon tummempaa häiventä vastaan. Lahjastani iloitsin. Isäni sanoi, että alkaisin soittotuntini kevätlukukaudella erään saksalaisen kapellimestarin johdolla. Tämä kapellimestari – sen jälestä päin kuulin – oli ollut saman Filharmonisen orkesterin pasuunan puhaltaja.

Minkä verran hän viulua tunsi, kun pasuuna oli hänen varsinainen soittokoneensa, sen vasta orkesteriin tultuani sain tietää. Mutta minusta oli ensimmäinen opettajani suuri taiteilija. Hieroin ja hankasin viuluani hänen johdollansa ja niskaharjani kohosivat sen mukaan mitä edemmäksi pääsin. Mutta – itse asiassa en päässyt paljonkaan eteenpäin. Arvostelen nykyisiin sitä paikoillaan polkemiseksi, ellen suorastaan taka-askeleeksi, omaksi vahingokseni, kun opetus ei ollut oikeata. Sillä muistettakoon aina: hyvä oppi nuoruudessa vie määräänsä, huono kuoppaan kaataa. Ja siitä kuopasta on hyvin vaivalloista nousta. Muistanpa vielä, kun veljeni, ylioppilaat, saapuivat kerran joululomallensa pääkaupungista vuosi isäni kuoleman jälkeen. Puhelimme silloin orkesterin viuluniekoista. Nuorempi vanhimmista veljistäni lausui, kuullessaan minun soittavani, että orkesterin viuluniekkain vasemman käden sormet liukuvat pitkin viulun poljinlautaa erilaisissa asenteissa ylös ja alas ja että minähän soitin liukumatta ollenkaan. Tämä ei kuulunut tietopiiriini ja siksi erittelin kivenkovaan, ettei sellaista tullut viulussa kysymykseenkään. Kolmeviivainen C oli viulun korkein ääni, E-kielellä ulotettuna neljännellä sormella, muullaista liukumista ei ollut olemassakaan. Pötyä koko puhe. Veljeni naurahti ”Tulepas Helsinkiin niin näet,” sanoi hän vain.

Seuraavan opettajan johdolla toisessa pikkukaupungissa ei edistymiseni vienyt edes liukumiseen kolmanteen asenteeseenkaan. Ja kolmas opettajani muokkasi käsivarttani ja sormiani, vaan yli Riesin viulukoulun ensimmäisen osan en päässyt. Tuntini lakkasivat ja minä otin sitten viulun niin ja näin. Seurasi noin kymmenen vuoden pimeä ”keskiaika” soittamis-elämässäni, äärettömän tärkeä aika, joka, jos sitä olisi oikein käytetty s.o. viulukurissa, olisi se varmaan antanut hyviä tuloksia. Nyt ei johtunutkaan mieleen tosiperänen harjoitteleminen. Soittelin sitä ja tätä, hutiloin välinpitämättömänä enkä edes aavistanut miten pahoja virheitä tein hutiloimisellani. Erosin isäni kuoltua koulusta ja antauduin pariksi vuodeksi rautatiealalle. Mutta viulu ja orkesteri kiehtoivat mieltäni. Kokeilin nyt viulun kolmannella asenteella ja haparoivin sitä diletanttimaisella hartaudella. Uskoin jo kielillä liukumiseen. Mutta sen noudattamisen muistutti vielä surkeata kissan naukumista, hyvää tulosta en saavuttanut.

Silloin päätin: tuli mitä tuli, mutta oikealla tavalla minun täytyy oppia viulua soittamaan. Aioin koetella kykyäni Filharmonisen orkesteri orkesterikoulussa, joka sillä nimellä toimi, ja alottaa kaikki musikaaliset harrastukseni aivan alusta.

Olin silloin täyttänyt 21 vuotta, asevelvollisuus-ijässä.

Niin, alappas nyt, kun on hutiloinut kymmenkunnan vuotta pasuunan puhaltajan opastamana viulun soitossa. Alappa nyt, kun olisi pitänyt alkaa jo 9-vuotiaana hyvän opettajan johdolla, ja karsippas kaikki kymmenet virheet sormistasi ja käsivarsistasi. Kateudella katselin tuohon 9-vuotiaaseen lapseen, joka konserttimestarin Sittin opastamana jo soitti niin kauniisti ja josta minä varmasti uskoin kehittyvän uuden Paganinin – mikä hänestä sen ikävämpi ei kuitenkaan tullut.

Sekä Kajanus että uusi opettajani, etevä ensi viulun, nauroivat kylläksensä, kun kerroin heille pasuuna-viuluopettajastani. Alotin tarmolla ja innostuksella opintoni, ehken liiankin pedanttimaisesti. Harjoitin 5–6 tuntia päivittäin ja opettajani näytti tyytyväiseltä. Aprikoin itsekseni, mitä hän minusta ajatteli. Hän oli saksalainen, mutta puhui kuitenkin ruotsia. Kysyessäni, lausui hän mielipiteensä seuraavasti: ”menee kunnollisesti, harjoittakaa vaan edelleen”.  Ja Kajanus: ”opettajanne sanoi, että teistä tulee hyvä toinen viulu”. Tämä kannusti.

Parin vuoden kuluttua minut hyväksyttiin orkesterin harjoittelijaksi.

Olin lopullisesti hylännyt rautatiealan. Useampia oppilaista minun rinnallani siirtyi niinikään orkesteriin. – Hyvin työlästä oli ollut ja oli yhäkin vanhojen hairahdusten viulun soitossa korjaaminen. Mutta olin nyt saavuttanut ihanteeni. Istuinhan soittajana suuressa konserttiorkesterissa. Tuntiopettajani oli vaihtunut. En saanut vielä etevän konserttimestari Sittin ohjausta. Eräs nuori solisti seurasi ensimmäistä opettajaani.

 

2. Konserttimestari Sitt ja röyhyävä sikaari

Ansaitsisi erityisen pitemmän kuvauksen konserttimestari Sittistä, tästä suomalaisten viuluniekkain ensimmäisestä, etten sanoisi suurimmasta opettajasta. Useimmat sekä nykyään elävistä että jo manalle menneistä viulunsoittajista ovat Sittin opetusta nauttineet. Heistä tuli sekä kuuluisia että keskinkertaisia viuluniekkoja – huonoja ei tietääkseni ainoatakaan. Kolme vuotta soitettuani en vieläkään päässyt hänen hoiviinsa. Ensimmäinen opettajani viulunsoitossa oli ollut etevä viuluniekka. Enhän enää ollut pasuunaviolistin puutteellisessa koulutuksessa. Eräs orkesterin toinen konserttimestari, solisti, juutalainen, tuli nyt opettajakseni, etevä virtuoosi kylläkin, mutta täysin välinpitämätön opettajana. Vapauduin vuoden soitettuani hänen holhouksestaan ja tulin nyt ”ukko” Sittin kouriin. Ensimmäinen tunti oli pettymys minulle: ”ukolla” oli omat käsityksensä minusta oppilaana ja yliolkaisesti hän alussa ohjaili. Mutta useinpa naseva huomautus soittamistavasta avustaa enemmän kuin voi kuvitellakaan. Tavallisesti istui Sitt selkänojassa tuolillansa röyhyävä sikaari hampaissaan. Hän ei milloinkaan muulloin ollut tupakoimatta kuin orkesterilavalla konsertissa. Harjoituksissa johtaessaan tai soittaessaan nyökötti sikaari joko puoleksi tai kokonaan sammuneena suunpielessä.

Kaikki vanhemmat konserteissa kävijät muistavat tämän kauniin vanhuksen ensi viulujen huipussa. Hän oli ”exelsior” ”stemmallensa” ja muut olivat melkein kuin hänen oppipoikiansa – myöhemminkin kuin orkesteri vähäsen kerrastansa suomalaistui. Hän istuin kuin isä poikiensa ensi – toisen ja alttoviulujen keskellä. Usein, kun harjoituksissa sattui joki vaikeasti suoritettava paikka, ”pasaassi”, nousi hän tuoliltaan, Kajanuksen keskeyttäessä silloin johtamisensa , ja sikaari tupruten suupielessä näytti muille miten vaikeus oli helpoimmin, viulullisesti, soitettavissa. Me kaikki oppipojat sitten kuuliaisina hänen neuvoansa seurasimme. – Varajohtajana hän oli varma. Johtaessaan hän ei suinkaan kiirehtinyt, ”pikkuhiljaa”, tarkkarytmisesti oli kaikki soitettava. Johtamisessa ei ollut tulta, nopeata menoa, pikemminkin pidättyväisyyttä, harkintamaista. Ominaista hänelle oli, että ensi viuluja hän huolellisesti tarkkaili, välittäen vähemmän toisista viuluista, vastakohtana Kajanukselle, jolle ikään kuin silmätikkuna toinen viulu oli. Eräs tovereistani toisessa viulussa kuiskasi tällöin, Kajanuksen saapuessa, meille toisille, että nyt on ”ukko” – tarkoittaen Kajanusta, jota tavallisesti meidän poikamaiseen tapaan mainittiin tällä nimellä – tulee jälleen meitä ”kiusaamaan”. Mitään kiusaamista se ei kuitenkaan kapellimestarimme puolelta ollut; tahtoi hän vain, että suorittaisimme, harjoiteltuamme huolellisesti ohjelmamme, tehtävämme kunnollisesti.

Sitt oli taitava viuluniekkain orkesterisäestäjä, sanoisinpa verraton. Mahtoipa olla turvallista soittaa pelkäämättä säestäjän jäävän jäljelle tahi menevän edelle, mitä monet pianosäestäjät tekevät. Kuulin usean suurmestarin esityksiä ja kaikkiin heidän ”oikkuihinsa” Sitt orkesterineen kimmoisesti sopeutui. Ei silloin huomannut hänen flegmaattista orkesterisolo-johtamistaan. Luonteeltaan varsinkin johtaessansa oli hän kiivas ja hermostui silloin lausumaan jyrkät sanat, unohtaen jo melkein heti äkillisen tunteensa purkauksen.

Taitava oli Sitt pianolla säestäjänäkin. Soitin konserttini hänen mukaillessa ja orkesterikoulun näytetilaisuuksissa hän usein istui pianotuolilla.

Ensimmäinen opettajani, pasunisti–violisti ei enää minulle ollut mikään merkkihenkilö musiikin alalla.

 

3. Kapellimestari Kajanus ja orkesterin henki

Siirtyisinkö nyt kuvaamaan ensimmäistä miestämme, kapellimestaria, professori Kajanusta. Olen puhunut Sittistä, jo muutamia vuosia takaperin manalle menneestä miehestä, hänen harmaat hapsensa ovat oikeuttaneet ensi esityksen orkesteriniekan näkökulmasta. Kajanus, Kaijus, ukko, viimeinen nimitys kapellimestaristamme silloin ei ollut ollenkaan paikallansa – tokkopa häntä vieläkään virkeytensä vuoksi voisin ukoksi mainita, olen itse enemmän ”ukko”. Mutta tuttujahan tuollaiset nimitykset nuorisoa ovat, olimmehan melkein kuin vanhemmat koulupojat, vaikkemme silloin suinkaan itseämme sellaisina pitäneet. Mutta orkesterioppilaina meitä nähtävästi kuitenkin pidettiin muihin ulkolaisiin, arvokkaammilta näyttäviin verrattuna, varsinkin palkkauksemme suhteen. Senhän kyllä huomasimme ja se meitä enemmänkin kiusoitti. Kyllä olimme jo silloin mielestämme yhtä pystyviä kuin ulkolaisetkin. Tulihan orkesteriimme, vaihtuen melkein joka vuosi, saksalaisia pojan nulikoitakin, eikä heidän soittokuntoisuutensa ollut erikoisempaa kuin meidänkään. Mistä lienee tämä johtunut. Syyn arvelen nyt tarkemmin ajatellen piilevän eräässä toisessa seikassa. Orkesterimme n.s. järjestysmiehenä, s.o. henkilönä, joka teki sopimukset vaihtuvien soittajien kanssa, hankkien uusia eroavien tilalle, oli eräs pienikasvuinen saksalainen, paksu mies, mielestänsä hyvin tärkeä henkilö. Epäilimme ettei hänellä ollut varsin suopea käsitys meistä suomalaisista. Hän hankki paikkoja omille maamiehillensä ja me suomalaisethan heidät syrjäytimme, kun orkesterimme suomalaistui vähän kerrassaan. Ja Kajanus pyrki orkesterimme suomalaistumiseen. Huomasiko hän yllämainitun seikan ja miten hän suhtautui mainittuun herraan, en tiedä. Olen melkein varma, ettei järjestysmiehemme meidän puolta pitänyt. Tulen häneen myöhemmin.

Kajanus, johtajana, orkesterilaisten silmissä ja käsityksessä. Niin, pidimmehän hänestä. Hyvä mies johtajana, ei milloinkaan kiivas, mutta kyllä melko satiirillinen, useasti kuitenkin leikillinen. Johtaminen suurpiirteisesti kokonaisuutta käsittävää, silti kuitenkaan yksityiskohtia unhoittamatta. Tuo hyvätuulisuus ja leikillisyys muodostivat hänestä sympaattisen orkesterihenkilön ja oivaltaminen miten saadaan kaunista., vaikuttavaa ja komeata, oli hänen erikoisominaisuuksiansa. Hän huomasi miten ”begeistrinki” (toim. huom. innostus) aikaan saadaan; se oli suuri asia ja – tavallaan salaisuus eivätkä sitä kaikki johtajat oivalla.– Suuret taloudelliset vaikeudet hänen työskentelyänsä haittasivat, vaikeudet, jotka usein näyttivät voittamattomilta, mutta jotka hänen jättiläismäinen tarmonsa kuitenkin ylitti. Hänen elämänsä orkesterinsa keskellä oli siten toimintaa muurahaiskeossa. Ja siinä keossa oli muutakin kuin musiikkia; oli taiteilijain oikkuja, palkkojen tinkimistä, intriigejä (toim. huom. juonittelua) ja ties mitä.

En tiennyt enkä nähnyt paljon tätä kaikkea, mutta arvelen, että kyllä oli ”ukko”parka monesti helisemässä. Mutta kuten sanoin – elelin tietämättömänä – tahi en tahtonut tietää mitään muuta kuin kaunista musiikkia, ei haluttanut repiä viulusta karmeita epätoivon sointuja, ei rahan edestä soittaa. Halusin ihannoimassani orkesterissa panna parastani, hukkuipa esittämäni sitten näkymättömiin muiden joukkoon tai sumensi kauniin äänivedon – milloin se oli kaunis – toinen raa´alla jousenvedollaan tahi torvi törähdyksellään. Ja mitä osasin soittaa, sen osasin, mitä en, sen en. Toiset osasivat paremmin toisessa paikassa, toiset toisessa. Huonoa oli olemassa, ei aina hyvää enkä minä ollut ainoa huono, paremmatkin erehtyivät, paremmat, joilla jo yhdeksän vuotisina oli ollut mestarit opettajina, kun minulla mestari vasta kaksikymmentäyksi vuotta täytettyäni. Ja ensimmäinen opettajani pasuuna-violisti.

Mutta mitäs ikävistä. Halusin elää siinä kauniissa ja mahtavassa mitä orkesteri tarjoaa. Ja olin päässyt ihannoimaani taiteilijaryhmään. Istuin syvällä valtavan soittokoneen sisällä. Huumaavat soinnut vyöryvät ylitseni suurina sinfonioina ja uvertyyreinä. Johtaja pidellen ohutta puikkoa kädessään, ohjasi sen koneistoa kuin kapteeni laivaansa.

Niin, milloin sävel kuten yhteisestä suostumuksesta paisui, riipasihe se mukaansa laulamaan täysin keuhkoin. Haltioituneena unohtui silloin kaikki, yksinpä se orkesterikin, jonka keskuudessa istui. Musiikki kiehtoi silloin kokonaan valtoihinsa. En elänyt silloin painetuissa nuoteissa; jossakin muualla nyt liiteli mielikuvitus. Vanhat, rakkaat muistot sukelsivat pinnalle henkevöityinä. Sisäiset näkemykset ja elämykset innoituksen ollessa ylimmillään kirkastuivat silloin tietoisuuteen. Ja kun konsertissa näki yleisön silmät loistavina seuraavan mukana, sillon kaksintuivat elinvoimat ja esittämisluomusvoima vieläkin tehokkaammaksi. Sormet iskivät kieliin kuten teräsvasarat; kylmää teknillistä soittajaa ei ollut olemassakaan. – Kajanus seisoi jalustallaan kuin päällikkö armeijansa keskellä. Sävelten vyöry, joka kuohui ylitse puolelta jos toiseltakin, teki mahdottomaksi kuulla oman viulunsakaan ääntä, vaikka sitä voimalla puristikin esiin. Käyrien keihäsmetsä nousi ja laski vuoroittain edessä ja takana ja mahtavat pasuunat kaikuivat jylisevinä kuin vastustamattomat sotatorvet.

 

4. Kapellimestari Kajanus ja satiirilliset välikohtaukset

Mitäpä muuta kertoisinkaan kapellimestaristamme. Mainitsin hänet leikilliseksi, mutta myös satiirilliseksi henkilöksi. Kerran hänen satiirinsa aiheutti pienemmän välikohtauksen orkesterin harjoituksissa. Niinpä muistan erään harpunsoittajan, vierasmaalaisen, vanhemman jo eläkkeellä olevan miehen, joka tilapäisesti oli kiinnitetty orkesteriimme. Jostakin syystä kimpautui hän kapellimestariimme, joka tavallisuutensa mukaan otti asian huumorin kannalta. Mies ei kuitenkaan tätä huumoria käsittänyt, ehkä oli siinä höysteeksi hieman satiiriakin. Yleisen puheen sorinan vuoksi en voinut tarkemmin kuulla. Huomautan nyt eräästä seikasta, joka liittyy tähän tapahtumaan.

Kunkin eri soittokoneen nuoteissa on yhtä järjestystä noudattaen kirjaimet, mikä seikka harjoitettaessa helpottaa jonkin toistettavan paikan löytämistä. Välttääkseen kuulohäiriöitä, mikä helposti syntyy lausuttaessa usein kirjaimia B ja D tahi I ja J yhdisti johtaja kuhunkin kirjaimeen jonkin sillä alkavan sanan kuten B:hen Beethoven, D:hen sanan David. Tällä hetkellä soitettaessa olimme tulleet kirjaimeen I. Mielipiteiden vaihto johtajan ja harpunsoittajan välillä jatkui ja viimemainittu murisi tyytymättömästi ja tahdittomin sanoin minkä mitäkin, kapellimestarimme yhäkin katsoessa asiaa leikilliseltä kannalta. Letkauttaen tuota suulasta miestä läväytti Kajanus silloin I:n kohdalla sanan ”idiot”. Tämä oli liikaa harpunsoittajalle, joka lopetti soittamisensa, nousi tuoliltaan ja poistui harjoitushuoneesta. Miten asia oikeastaan päättyi, en enää muista. Mutta eiköhän tuo samainen paksu herra orkesterin järjestysmies liene asian selvitellyt molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Sillä vielä samassa harjoituksessa oli harppu mukana.

Toinen hauska muisto liittyy bassoviuluihin eli niin kuin niitä orkesterissa nimitetään kontrabassoihin. Nämät kolme suurta jurilasta orkesterin taustalla siinä. Soitimme jotakin Beethovenin sinfoniaa. Näissä kuten klassillisissa kappaleissa yleensä noudatetaan esitystä luonnehtiessa äärimmäistä varovaisuutta ja tarkkuutta. Jostakin selittämättömästä syystä ja vaikka aakkosellista merkintää noudatettiinkin eivät bassot tällä kertaa seuranneet eräässä osassa sinfonian mukana ja käsittivät näin ollen väärin toistamisen. Piti uudistaa kirjaimesta B, mutta he alkoivat kirjaimesta D. Edellisessä oli merkitty piano pianissimo ja jälkimmäisessä forte fortissimo. Seuraus oli koomillinen. Bassot jyrähtivät mahtavat huippuforten. ”Tjenare!” oli Kajanuksen leikkkisä huudahdus ja muut nauroivat mukana. Mutta sattuipa tällaisia kommelluksia muillekin soittokoneille.

Eräs huvittava tapaus vieläkin. Niinpä, odotellessamme nuottitelineiden ääressä kapellimestariamme ja kunkin soitellessa minkä mitäkin, kuka skaaloja, kuka nuoteista, niin että harjoitushuone oli lakea myöten täynnä epämääräistä musiikin sekasotkua, mikä muistutti markkinahumua, joku soittajista itseksensä aloitti jonkun yksinkertaisen kappaleen, tavallisimmin tanssin tahi tanssiryhmityksen. Useimmiten oli tällaisen musiikin alkaja joko klarinettimme tai oboen soittaja, kummatkin aika veitikoita. Esitykseen liittyi pian muitakin soittokoneineen ja kohta tälle kokoomukselle ilmestyi kapellimestarikin. Ensimmäinen pasuunan puhaltaja, pitkätukkainen hieman kalpeahko mies ymmärsi heti miten tällaista orkesteria johdetaan ja istui pian kapellimestarin tuolilla nakuttaen alkajaisiksi puikollansa nuottitelineeseen – tahi, vieläkin paremmin, vierellänsä istuvan toisen viulun soittajan päälakeen. Nakutettu ymmärsi leikin ja ryhtyi yhteissoittoon. Pitkän mustan tukkansa johtaja pyöräytti yli päänsä alas silmilleen. Heilauttaen keikailemalla tahtipuikkoaan hän aloitti ja samassa kajahti iloinen polska melkein koko orkesterin esittämänä. Bassot voimakkaasti tahdin ryhdistivät. Tapahtuihan usein tällaista. Kerrankin, soiton parhaillaan pauhatessa ja ”kapellimestarin” epätoivoisena tahtipuikollansa huitoessa tukka syvällä yli pään, soittajien parhaillaan pitkittäessä eräänlaista fermaattia, jota johtaja halusi vielä pidemmäksi, kohottautui seisoalleen tuoliltaan ja haltioituneena pudistellen koko ruumistansa, saapuikin Kajanus. Ilve silmissään hiipi hän kapellimestarin taakse juuri fermaatin huippukohdassa, tarttui miestä vyötäröitten kohdalta ja pudisteli siitä vielä ankarammin kuin johtaja puikkoansa. Bürfiilari –kapellimestarin hämmästys oli ilmeinen. Huvittava puoli käsitettiin niin kuin se piti käsitettävänkin.

Tulen vielä varsinaisen konserttikiertueemme varrella koskettelemaan kapellimestariamme Kajanusta. Jätän hänet nyt kuvatakseni orkesterimme yhteydessä vielä paria siinä toimivaa henkilöä.

 

5. Kolofonioprofessori ja pilailevat soittotoverit

Tulen nyt siihen paksuun orkesteriherraan, josta ohimennen olen maininnut. Kuvailkaa itsellenne lyhyttä, tanakkatekoista miestä. Sehän on hyvin helppoa. Tämän leveäharteisen miehen kasvot ovat pingoittuneen näköiset, ne ovat aivan pyöreät ja melkein alati punaset. Hän on hyvin vilkasliikkeinen, käyttää sankasilmälaseja, joiden takaa hänen levottoman näköiset silmät sanoisinko julkeasti tirkistävät. Tässä hätäinen kuva järjestysmiehestämme.

Järjestysmiehen tehtäviin kuului: kirjoittaa harjoituspaikalla pienelle taululle harjoitusten, konserttien y.m. kuten teatteriesitysten – joissa orkesteri avusti – alkamisajat, järjestää soittotehtävät vuoroin kullekin. Teattereissa esim. avusti vain osa orkesteria. Milloin tarvittiin musiikkia sekä Suomalaiseen että Ruotsalaiseen teatteriin samana iltana, oli toinen puoli orkesteria mukana edellisessä, toinen puoli jälkimmäisessä – järjestysmiehen määräyksiä oli seurattava ja oikeamielisyyttä hän koetti noudattaa. Jokainen halusi kuitenkin vetäytyä syrjään soittamisesta sanoaksemme ulkopuolella varsinaisten konserttiesitysten, sillä sellainen oli ikävää. Alituista kahnausta oli tämän vuoksi sekä järjestysmiehen että jäsenten välillä, mikä usein purkautui kiivaisiin sanoihin järjestysmiehen naaman punoittaessa entistäänkin punaisempana. Mutta hänelle jäi tavallisesti viimeinen sana. – Milloin minkäkinlaisissa tilaisuuksissa saimme soittaa. Eräänä sunnuntaina mm. olin mukana hautajaistilaisuudessa kirkossa, kello 2 päivällä kansankonsertissa ja illemmalla jonkun tunnin Ruotisalaisessa teatterissa jatkaakseni sitten illalla helppotajuisessa konsertissa. Sunnuntait olivat työteliäimmät päivät tavallisimmin.

Järjestysmies nautti nähtävästi kapellimestarin luottamusta, oli hänelle tähdellinen henkilö. Hänen välityksellään tehtiin sopimukset ulkolaisten soittoniekkain kanssa joko sesonkiajaksi tahi pitemmäksikin. Orkesterissa hoiti hän useiden saksalaisten tapaan, kahta eri soittokonetta: hän oli rutiinin omaava toisen viulun soittaja ja samalla toinen trumpetin puhaltaja. Milloin niin tarvittiin siirtyi hän vuoroin toisesta soittokoneesta toiseen. Tällöin hän asetti soittimensa rahille, jolla istui, siksi aikaa kun toista ääntänsä hoiteli: Hänen ”virallinen” mahtavuutensa, joksi nimittäisin hänen ikään kuin silmille lentävää esiintymistään, ei vaikuttanut suinkaan miellyttävältä meistä suomalaisista. Emme voineet sellaista sietää. Epäilimme myös että hän panetteli suomalaisia kapellimestarillemme. – Eräs toinen viulu, aika vekkuli puheissaan ja hieman käytöksessäänkin, ei malttanut olla irvistelemättä järjestysmiehellemme. Viimemainittu oli hänen vierustoverinsa, he olivat n.s. telinekumppanit. Kun saksalainen poistui trumpettinsa ääreen asettaen viulun istuinpaikallensa, väänsi tämä vekkuli viulun ylintä kieltä rahtusen matalammalle. Järjestysmies palatessaan paikallensa huomasi viulun olevan epävireessä. Kolttosen uudistuessa hän ihmetteli mikä oli viululle tullut, kun se ei enää pitänyt virettään. Vekkulitoveri kaikessa totuudessaan myös oli ihmettelivään, me muut nauroimme partaamme, tahi paremminkin viiksiimme.

Mutta yhden hyvän puolen tässä miehessä oivalsin, josta olin oppiakseni, ja se oli hänen orkesterirutiininsa. Ja tämähän oli tuiki tärkeätä orkesterimuusikolle. Muistan sen harjoituksen, kun ensimmäisen kerran mukana orkesterissa soitin, istuen järjestysmiehen vieressä. Aloitettiin jollakin meluavalla, nopeatahtisella uvertyyrillä. Taisi olla alkusoitto oopperan Ruslan ja Ludmila, Glinkan säveltämä. Etyydien ja skaalojen kimpussa vuosikaudet ahertanut ja yksipuolisesti vain näihin pureutunut ei voi aavistaakkaan, miten vaikeata alussa on yhteissoittoon perehtyminen. Kaikki kuulostaa täydelliseltä kaaokselta, jossa eri osat melkein kilvan pyrkivät toisiaan sumentamaan. Et voi saada otetta mistään, kun tahti ja rytmi useasti vaihtelevat ja etyydeihin sekä skaaloihin jäykistyneet sormesi ja käsivartesi eivät vielä kykene yhdistämään kaikkea niistä hankkimaasi hyötyä. Juuri tässä tarvitaan ns. orkesterirutiinia. – Saksalainen rinnallani kävi täydellä höyryllä. Hän kiskoi käyrän pituudelta. Hänen jalkateränsä olivat kietoutuneet rahin etujalkojen taakse, ikään kuin hänen soittopontensa niistä saisi tukea. Viulu oli tiukasti leuan alla, pää kallellansa tavallista enemmän ja naama punotti kuin kukolla. Silmälasit tuijottivat osaksi nuotteihin, toiseksi kapellimestariin. Eräänlainen lystikäs kuva hänestä tässä tilanteessa väikkyi mielessäni: maan tiellä puskeva sonni, sen katseen ilme ja ruumiin kimmoisa voimanponnistus voiton hurmiossa, hetkellä, työntäessään vastustajansa tienojaan.

Hänen soittotapansa ja rutiininsa otin ohjeekseni. Jonkun ajan kuluttua olin jo niin pitkällä, että pienenä sonnina osasin puskea minäkin. Ja yhä kehityin tätä tukevaa orkesterisoittajaa seuratessani. Kiskoin jo käyrälläni rohkeasti ylös ja alas niin kuin hänkin.– Vähäisin väliajoin toverini kaivoi taskustansa kolofoniota (hartsia), iski sitä käyrän jouhiin ja tarttui jälleen soittovauhtiinsa. Nimitin häntä tovereilleni kolofonioprofessoriksi, ja kyllä hän pihkaa ahkerasti käytti soittonsa tehostamiseksi.

 

6. Vahtimestari Malkki ja kielilystikkyys

Orkesterimme vahtimestari oli myös erikoinen lajiansa. Hän on jo manan majoille muuttanut, kuten arvelen käyneen järjestysmiehellemmekin, hänestä en myöhemmin ole mitään kuullut. Kauan sitten kerrottiin hänen matkustaneen kotimaahansa.

Malkki oli orkesterin vahtimestarin nimi ja useimmat vanhemmat pääkaupunkilaiset hänet kylläkin muistavat. Hän oli lyhyenläntä, isoluinen mies, laihanpuoleinen ja kalpeahko. Aina itsetietoisen näköinen ja esiintyen kainostelematta, olipa edessä millainen henkilö tahansa; kapellimestarikin. Vanhana pääkaupunkilaisena ”molskasi” hän vähän ruotsiakin. Mutta eipä Malkki siekaillut yrittäessään saksaakin puhua, kun orkesterissa oli useita tämän maan kansalaisia. Sekaan pujahti niin ruotsin kuin saksankielessäkin joukko suomalaisia sanoja, jotka muodostivat hänen lausumansa ajatukset lystikkääksi sekasotkuksi. Vahtimestarin vaimo oli kotoisin ruotsalaiselta seudulta ja puhui näin ollen sujuvammin kotipuolensa kieltä. Arvatenkin Malkki oli vaimoltaan oppinut sen verran ruotsia, kuin hän hätävaroen tarvitsi. Kerran kuulin hänen aviosiipaltansa kysyvän: ”Hör tu kumma, har tu må pengar?”. Tavallinen, eikä ollenkaan ihmeteltävä kompa pehmeistä kerakkeita käytettäessä. Niinikään äystäisi hän kerran vihapäissään: ”Va h–te va te nu? Ja har raapa me vingen” y.m.s.

Muistanpa erään soittotunnin, ulkolaisen solistin neuvoessa minulle oikeata käyrän kuljettamista, kun Malkki astui huoneeseemme kysyäksensä puhelimessa kirjapainosta, olivatko ohjelmalehtiset illan helppotajuista konserttia varten jo valmiit. Tämä kysymys ruotsiksi – olisivathan kai kirjapainossa ymmärtäneet sen suomeksikin  – oli kielellisesti niin lystikäs ettei ruotsinkieltä täysin taitamaton opettajanikaan voinut välttää naurunpurskahdustaan. Malkki kysyi: ”Va porokraamme väärti jo?”. Lystikkäin paikka tässä kysymyksessä oli tuo suomalainen sana ”jo”.

Pariisin matkallamme vahtimestari kaikissa pysähdyspaikoissamme huolettomana hääräsi soittokoneidemme kanssa muiden vahtimestarien häntä avustaessa – ja selviytyi ”kielellisesti” kaikkialla. Pariisissa kysyin häneltä miten se on mahdollista. Ylimielinen hymähdys oli Malkin vastaus.

Hän oli joka tapauksessa toimelias ja tunnontarkka velvollisuuksiensa täyttäjä. Hänen kielilystikkyytensä ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaansa kansalaisena. Malkki oli oikea suomalainen mieleltään ja tavoiltaan ja monta hyvää ja hauskaa muistoa on hänestä jälellä silloisten orkesterin jäsenten keskuudessa.

Puolestani lausun: kepeät mullat hänen haudallansa.

 

7. Huhuja kiertueesta ja unelmia matkailusta

Jo useat vuodet olin ollut mukana orkesterin toimiessa. Oli kevätpuoli v. 1900. Sesonki eli kuumimmillaan. Harjoituksia tuhkatiheään: ”Zwölf Uhr Probe tahi Elf Uhr Probe” kirjoitteli järjestysmies taululle jäsenten noudatettaviksi. Ja illalla konsertit, teatterit y.m.m. esiintymiset. Arpajaiset ja oopperatkaan eivät jääneet vaille orkesteriamme.

Silloin alkoi kierrellä huhu soittokunnassamme, että oli aikomus kesällä järjestää orkesterimme kiertue ulkomailla, päämääränään Pariisi maailmannäyttelyineen. Aluksi emme ottaneet asiaa vakavammalta kannalta. Miten tuollainen olisi mahdollista suurelle orkesterillemme, miten, varsinkin taloudellisessa merkityksessä, lyhyesti, millä varoilla matkustaisimme? Konsertteja antamalla ja näiden tuloista hankituilla varoillako? arvelimme. Tämä oli ”korkeata peliä”, kuten tavallisesti sellaisesta sanotaan. Annoimme, kuten jo mainitsin, huhulle aluksi oikean arvonsa. Mutta asia kehittyi ja kiteytyi vähitellen uskottavammaksi. Kajanus oli niin sanonut, kertoivat häntä lähinnä olevat, että matkasta tulee tosi. Taloudellinen puoli rupeaa järjestymään, varakkaat miehet, Filharmonisen orkesterin johtokunta on puuhan takana ja tukena. Asiaa oli siis viety, epävarmojen huhujen kieriessä myönteiseen ja vastaiseen suuntaan, suuressa määrin toteuttamistaan kohti: –Taloudellinen puoli oli vihdoin varmentunut sellaiseksi, että Filharmoninen orkesteri, vahvennettuna aina 70-miehiseksi jäsenluvultaan, kokonaisuudessaan lähtee Europan kiertueelle lopullisena määränään Pariisin maailmannäyttely.

Kuulimme samalla ohjelmasta. Se olisi tieteinkin puhtaasti kotimainen, käsittäen suurimpien säveltäjiemme tuotteita niin hyvin orkesterin kuin laulun muodossa. Laulujen esittäjänä seuraisi mukana tunnettu laulajatar Ida Ekman. Orkesteriohjelma käsittäisi Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin tuotantoa.

Impressariot järjestäisivät matkan ja mainostuksen. Matkaan liittyisivät vielä paitsi säveltäjä Sibeliusta, sanomalehtien puolesta maisteri Ernst Lampen ja toimittaja Sjöblom, edellinen Uuden Suomettaren ja jälkimmäinen Huvudstadsbladetin konsertti- ja matkaselostajina.

Epäilin puolestani vieläkin matkaamme, epäilin kuten orkesteritoverinikin. Enkä malttanut olla käymättä pirteän kapellimestarimme luona, kun eräät joukostamme arvelivat ennen matkalle lähtöä jonkinlaisen karsinnan orkesterissa olevan kyseenalaisen. Kajanus vastasi, että vanha kantajoukko on tietty, vaan että ensiluokkaiset solistit täytyy hankkia ulkomailta. Teknillisesti ahkeralla harjoittamisella on käytävä esityspuoleen kiinni. Hyville viuluille ja kauniille äänelle annetaan kylläkin arvo.

Asia oli siis päätetty. Kiinnostavaa oli kuulla miten orkesterin jäsenet tähän Filharmonisen seuran lopulliseen ratkaisuun suhtautuisivat.

Soittotunnillani ukko Sitt lausuili pessimistisiä käsityksiään koko matkasta. ”Pariisissa, jossa jokainen askel maksaa,” turisi hän sikaarisavunsa keskeltä ja oikoili vanhaa vartaloansa. Ei ainakaan hän näyttänyt olevan matkan puolella. Orkesterin jäsenet taas arvelivat asiasta eri tavalla. Useat heistä tekivät tavallisesti jo sesonkiaikana kesäksi sopimuksen jonkun ulkolaisen orkesterin kanssa. Kesäaikana ei näet orkesterimme ollenkaan toiminut; sesonki meillä loppui toukokuu ensimmäisenä alkaakseen uudelleen lokakuun ensimmäisenä päivänä. Viisi kuuakutta siis olimme vapaina. Joissakin Itämeren maakuntain suurissa kylpylaitosten orkestereissa, vieläpä kauempanakin useat jäsenemme silloin toimivat. Orkesterin kiertue riisti niin muodoin ansiomahdollisuudet heiltä ja se ei tietysti ollut mieluista. Vanhemmat miehet lausuilivat vastenmielisyytensä koko matkaan, mutta näytti siltä, että nuoremmat mielellään olivat hankkeessa mukana. Viimemainittuihin lukeuduin ainakin puolestani minä.

Eikä ollutkin kerrassaan suuremmoista päästä tällaisenkin kotinurkissa nuohoavan kansalaisen mukavasti katselemaan suurmaailmaa. Uudistan tähän täydestä mielestäni ja vakaumuksestani sanan: mukavasti. Sillä voiko, jos ajattelen keskinkertaisen varakasta matkustajaa, hän edes noin huolettomasti lähteä matkalle kuin useat meidän orkesterimme jäsenet lähtivät. En tarkoita kaikkia, johon mainitsen poikkeukset. – Ennen kuhunkin määräpaikkaan saapumistamme oli meille varattu hotelli ruokapaikkoineen (tavallisesti asuimme kaksi huoneessa). Emmepä edes soittokoneistamme tarvinneet huolehtia, vahtimestari ne kuljetti sekä harjoituspaikkoihin että konserttitaloille. Hotellit olivat oivalliset, ruoka hyvää ja matkat vapaat. Mitäpä muuta voisi toivoakaan. Tulimme aina valmiille kukkaroamme avaamatta. Lisäänpä vielä, minkä yritin unohtaa, että matkatamineemmekin huollettiin luoksemme, kapsäkit, matkalaukut y.m.s.

Filharmonisen seuran johtokunta, etupäässä kapellimestarimme, oli näin suunnitellut ja sujuikin matkamme sitä noudattaen oivallisesti.

Intohimoisena haaveksin ulkomaankonserttikiertueestamme ja mielihyvällä sekä kiitollisuudella merkitsen matkamme sen järjestäjäin ja kustantajain ansioksi. Varmastikin oli kapellimestarillamme suurin osuus siinä, ihmetteleisinpä ellei sitä tunnustettaisi.

Mielessäni häilyi pitkin kevättä ulkomaiden nähtävyydet ihanuuksineen. Elin kokonaan kuvitelmissani ja olen elänyt niissä kauan jälkeenpäinkin. Sainhan nauttia matkasta kaukana kotirajojeni ulkopuolella ja sellaisesta matkasta, jollaista ei oma varallisuuteni silloin suinkaan olisi myöntänyt. Sen uudistuminen väikkyi sittemmin usein sieluni silmän edessä toteutumattomana ihanteena.

 

 

8. Ankarat harjoitukset ja uuden musiikin ponteva vastustus

Kesän tullen alkoivat orkesteriharjoitukset ja perinpohjaiset ne olivat. Miesluvultaan orkesterimme oli nyt komea. Etevät ulkomaiset soittoniekat istuivat solistipaikoilla. Ensimmäinen klarinetin puhaltaja oli kuuluisa ja ensimmäinen oboen soittaja muistaakseni joku sveitsiläinen professori. Sellisteinä suomalaiset Schneevoigt ja Fohström. Ensinmainittu oli jo pitemmän ajan ollut meidän vakinainen ensi sello. Viulut olivat hyvin edustettuina, muukalaisia kyllä joukossamme. Konserttimestarina eräs tsekkiläinen nimeltään Olk. Muut orkesterin soittokoneet olivat niin ikään oivallisesti sijoitetut.

Niin kuin jo mainitsin, olivat harjoitukset kiertuettamme varten ankarat, mutta hyvä siitä sitten tulikin. Vierustoverini orkesterissa, eräs entinen kapellimestari, jo vanha mies ja vuosikaudet työskennellyt orkesterimiehenä, ei erikoisesti ihastellut orkesterisoittajan ammattia eikä liijoin matkaamme. Viimemainittua hän melkeinpä ikään kuin kammoksui. ”Jos menisimme sinne klassillisella ohjelmalla, olisi se ymmärrettävämpää, mutta modernilla musiikilla. Mitäs meidän sävellyksemme ja ylipäätään tämä remuava ja sekava uudenaikainen musiikki,” lausuili hän. Ne eivät kelvanneet hänelle. Vain Beethovenia hän ikään kuin ylvästellen minulle nyökytteli päätään. ”Niin Beethoven on aina Beethoven”. Hänen korviansa tuntuivat ikään kuin särkevän Tschaikovskyn tahi jonkun muun uudemman säveltäjän räikeät soinnut. Ettei häntä kiinnostanut niiden esittäminen, sen huomasi helposti hänen soittaessa. – Samaisella vierustoverillani oli vahva taipumus ryypiskelyyn eikä ollut harva kerta se, kun hänen soittamisestaan sellaisina hetkinä ei mitään tullut. Silloin oli hän huonolla tuulella. Hän vihjaili ilkeitä letkauksia sekä muille että minulle. Kerran purki hän äreänä: ”Raavi nyt sinä, minä en näe mitään koko tästä humpuukista”. Musiikki ei ollut klassillista, siksipä huono tuuli näin sakeutui. Niinikään valitteli hän puhellessamme konserttikiertueesta: ”Mitä me sinne, onhan siellä siellä kuuluisat orkesterit? Menkööt Kajanus ja Sibelius itse. Osaavathan he siellä esittää ilman meitäkin.”

Hänen tilanteensa ymmärsin. Suuriperheinen mies ja työskenteli tukalissa taloudellisissa oloissa.

Ohjelmamme käsitti Kajanuksen, Sibeliuksen ja Järnefeltin sävellyksiä. Kajanuksen kummatkin rapsodiat, eräs sviitti ja ”Aino”, sinfooninen runoelma, edustivat ”häntä”. Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia, tämä erinomainen, valoisa ja uhkuva teos. ”Lemminkäisen kotimatka” ja ”Tuonelan joutsen” olivat konserttien päätekijät. Sitten Armas Järnefeltin ”Korsholma”. Kaikki nämät teokset harjoitettiin soittokonetta myöten tunnontarkasti, ennen kuin meidät katsottiin kypsyneiksi lähtemään maailman matkalle.

 

 

9. Matkaan lähtö ja Tukholman konsertti

Niinpä sitten eräänä valoisana kesäpäivänä seisoimme kaikki höyrylaiva Oihonnan kannella varustettuina passeilla ja vähäisillä matkatamineillamme. Filharmoninen orkesteri, johtajansa Kajanus etupäässä, matkusti nyt siis edustamaan isänmaatansa Suomea suuressa musiikkimaailmassa.

Kieltämättä lähtö tuntui juhlalliselta ainakin tämän kirjoittajasta. – Meri henkäili kylmähkösti aavalta Kruununvuoren selältä, mutta aurinko paistoi valoisana, herättäen toiveita jostakin, mikä viehkeänä odotti tuonnempana – eksoottinen maailma. Oihonna käänsi verkalleen kaulansa selemmälle ja alkoi kyntää meren maininkeina nousevaa pintaa. Ihailimme Helsinkiämme sen vähitellen painuessa näköjäispiiristämme taivaankannen taakse. Oihannan koneet jymisivät vieden alusta Hangon kaupunkia kohti. Matkamme ensimmäinen määrä, esitystemme alkupaikka oli Tukholma.

Hangossa viivähdimme muutaman tunnin. Katsellessani laivan kannelta alas laiturille näin tuonnempana juopuneen miehen, joka kykenemättömänä tyydyttävästi hallitsemaan ruumiinsa tasapainoa, sinne ja tänne huojuili lastaavien ja purkavien laivamiesten joukossa. Tämä oli viimeisiä näkemyksiäni kotimaasta, semminkin kun en koko ulkomaan kiertueella huomannut yhtään näin julkista ja räikeätä tapausta. Ja – tahdon tämän yhteydessä lisätä – kiertueemme päätyttyä ja Helsinkiin saapuessamme oli ensimmäinen havaintoni samanlainen souteleva olio satamasillalla.

Kaskuja kertoellen ja laulellen sekä vakavampia että kevyempiä lauluja Filharmonisen orkesterin jäsenet aikaansa kuluttivat. Rekilaulutkaan eivät ”tästä” ohjelmasta puuttunut. Toverini olivat kai nähneet tarpeeksensa meren ja saaristomaisemien luontoa, koska vain vähäpätöinen osa heistä näytti niihin huomiotansa kiinnittävän. Tuntui siltä kuin useimmat ottaisivat hetken tilanteen ikään kuin joltakin ammattimaiselta kannalta.

Tukholmaan saapuessa näimme siellä laivalaiturilla eräitä maallemme tunnettuja henkilöitä kävelemässä. He olivat tulleet vastaanottamaan suomalaista orkesteria. Senaattori Leo Mechelin ja tuomari Joonas Castrén siellä heti pistihe silmiimme. Arvokkaina, mietteissään he mittailivat siltaa. Karkoitetut isänmaan tukipylväät! Olihan sortovuosien aika. Bobrikoffin diktatuuri hallitsi maatamme ja monet isänmaan uskolliset miehet poistuivat Siperiaan tai vieläkin pahempaan karttaen oman maan rajojen ulkopuolelle. – Huomattavimmat joukostamme keskustelivat kauan pakolaisten kanssa. Laituri oli täynnänsä hotellien vahtimestareita suositteluineen oleskelupaikoiksi. Hajaannuimme mikä minnekin järjestettyihin paikkoihimme. Vähäinen yhteisharjoitus akustiikkaan tutustumisen varalta oli määrätty. Koskettelimme varhemmin iltapäivälle eräitä kappaleita ohjelmassamme ja illalla oli oleva konsertti – Sirkuksessa.

Avaran salin runsaslukuinen yleisö vastaanotti orkesterimme raikuvin kättentaputuksin. Konsertillamme oli menestys. Soitimme m.m. Sibeliuksen Finlandian ja lopuksi Maamme-laulun ja Porilaisten marssin. Innostus ruotsalaisten joukossa oli valtava. Ja hyvältä tuntui meistä suomalaisista varsinkin kun tiesimme olevamme sen maan kansalaisia, missä sorto vallitsi, vieras ies tahtoi kuristaa ja nöyryyttää meitä.

Annoimme toisen konsertin Hasselbackenilla vielä lukuisammalle yleisölle ja samanlaisella menestyksellä kuin edellisessäkin.

Konserttiemme väliajalla tutustuimme kaupunkiin. Taiteilijan veri helposti kuohahtelee; myöhään illalla näin yhden jos toisenkin tovereistani korkeassa mielentilassa iloisten ruotsalaisten ja ruotsittarien kanssa. Puolestani nautin enemmän kaupungin varsinaisista nähtävyyksistä, museoista, taidekokoelmista y.m.s. Skansen niin ikään oli nähtävä ja siellä useimmat meistä kävivät.

Illalla istuimme yöjunassa matkalla Kristianiaan, nykyiseen Osloon, missä seuraavana päivänä oli oleva konserttimme.

Yömatkamme ei ollut minkäänlainen yömatka siinä merkityksessä että olisimme nukkunut. Valvoimme koko matkan, vaikka välillä nukuttikin. Eikä vaunussa ollut paikkaakaan, kuhunka päänsä kallistaisi, kun matkustajia oli muitakin kuin vain me. Eräs tovereistani, pienikokoinen ja hintelä, jonka uni väkisinkin tahtoi valtaansa, kiipesi katon rajassa olevaan matkatavaraverkkoon nukkumaan. Ahdasta hänellä siinä oli, mutta siitä huolimatta kuulimme kuitenkin pian hänen rauhallisen, syvän hengityksensä, joka todisti että mies oli saanut kiinni unen päästä. Junailija ei häntä huomannut vaunun läpi kulkiessaan. Epäilemättä hän vastakkaisessa tapauksessa olisi riistänyt makuunautinnon väsyneeltä matkustajalta, verkkohan ei ollut mikään leposohva.

Ruotsin luontoa katsellessa olimme Kölin yli kuljettuamme jo Norjan puolella. Huomattavimmin ei näiden kummankaan maan maantieteellinen sävy eronnut meidän suomalaisesta. Vain enemmän järviä näimme Suomessa. –

Tullitarkastajat rajalla olivat virallista väkeä. Liijoin syvälle eivät he kuitenkaan matkatamineihimme vajonneet. Norjalaisia matkustajia nousi pysähdyspaikoissa vaunuihin; heidän kanssaan sukeusi sitten keskustelu. Vaikeasta kansallisesta tilanteestamme hekin tiesivät, Bobrikoffista ja m.m. Heidän mielipiteensä oli, että pitäisi jälleen muodostaa jonkunlainen unioni Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Suomen välillä, joka mahtavana liittona kykenisi suojaamaan tunkeilevaa slaavilaista vastaan.

 

10. Oslon nähtävyydet ja Tivolin konsertit

Saavuimme Osloon, Norjan pääkaupunkiin. Sympaattinen vaikutus. Pääkadun Karl Johanin varrella sijaitsevaan Byen hotelliin majoituimme.

Tämä kaunis, puiston rajoittama katu on sanoisinko, kodikas ja tyynnyttävä. Sen ylimmässä päässä kohoaa mahtava kuninkaallinen linna korkealla puistoterassillaan, mistä näköala antautuu eri suunnille yli kaupungin. Erilaiset puut varjostavat katua, korkeat poppelit varsinkin ihailumme herätti. Tivoli, Oslon keskus, niiden lehvistöön peittyy. Kuninkaallinen linna ei silloin vielä ollut kuninkaan asuinpaikkana; Ruotsi ja Norja muodostivat yhden valtakunnan. Linnassa ainoastaan majaili Ruotsin kuningas käynneillään Norjassa.

Haaveilin terassilla poppelipuiden huippujen humistessa ylläni niin kummallisesti. Eksoottista tunnelmaa lisäsi alhaalla kaikkialla leviävä valomeri.

Ensimmäinen konsertimme oli n.k. Looshin suuressa salissa. Täysi huone odottavaa, innostunutta yleisöä. Esitimme, paitsi varsinaista ohjelmaamme, Norjan kansallislaulun ja Porilaisten marssin, jota viimemainittua seisoaltaan kuunneltiin. Konserttiimme oli saapunut vanha, kuuluisa suomalainen laulajatar Ida Basilier-Magelssen. Hän lahjoitti meille kullekin pienoisen kukkavihkon. Tavallansa harvinaista että orkesteria näin huomioidaan.

Väliaikana katselin nähtävyyksiä. Oslo on kaupunkina mielestäni eri tyyliä kuin Tukholma. Se on ikään kuin vakavamman näköinen. – Kansallismuseo ja eräs ikivanha hautarauniosta kaivettu, mutta hyvin säilynyt viikinkilaiva olivat nähtävyyksiä. En tiedä, kävivätkö toverini niihin tutustumassa. Muistaakseni näin erään heistä viikinkilaivan ääressä. Usein tapasin heitä kadulla katselemassa jonkun tupakkakaupan näyteikkunaa. Nähtävästi kiinnosti tupakkamiehiä erilaiset tupakkalajit, varsinkin sikaarit.

Toinen konsertti annettiin Tivolin ulkoilmakonserttina. Ihailimme sinne mennessä Ibsenin ja Björnsonin komeita kuvapatsaita teatterin edustalla. Lukuisa kuulijakunta huomattavasti nautti esityksistämme, palkiten ne sekä kättentaputuksin että hyvähuudoin.

Matkalla poikkesimme Göteborgissa, Ruotsin iloisessa kaupungissa. Sielläkin konserttimme sai osakseen vilkkaan suosion. Yleisön runsaslukuisuus aiheutui tietystikin suureksi osaksi siitä, että olimme suomalaisia; maamme vaiheita silloin kiinteämmin seurattiin.

 

11. Matkailun helppous ja ruokailutapojen heikkous

Joukossamme oli eräs göteborgilainenkin viuluniekka, ensi viulu, pitkän huiskea mies. Hän ei ollut tilapäisesti hankittu soittaja ulkomaanmatkaa varten, vaan oli ollut Helsingin musiikkiopistossa pitemmän ajan opettajana. Iloinen, leikkisä mies, kaskujen kertoja kuten oikeat göteborgilaiset laulavine ruotsinkielineen. Maisteri Lampéniko jostakin eri syystä hänelle lienee antanut liikanimen ”Steüerman”.– Liikanimiä miehille sikisi matkalla. Eräs kotimainen sellistimme, sulkeutuneen ja ikään kuin väsähtyneen näköinen, ulkoilmeensä vuoksi oli saanut nimen ”Müde”. Steüerman, Müde, Lampén ja Sjöblom muodostivat erikoisen hupaisan nelikön, jossa syrjäinenkin hyvin viihtyi. Nähtävyyksistä kussakin eri paikassa he olivat selvillä ja täysin kultivoidusti he kaikkialla esiintyivät. He olivat seurueemme ”Feinschmecker”,

Göteborg jäi taakse matkallamme Malmöhön, jossa annoimme konsertin ei aivan täysilukuiselle yleisölle. Täällä siirrettiiin osa junaamme komealle höyrylautalle, joka välittää liikettä Malmön ja Köpenhaminan välillä.

Oli jo ilta kun astuimme tähän mielestämme omituiseen kulkuvälineeseen. Illallinen ruokasalissa oli valmis ja orkesterimme ryhtyi niin kuin tähänkin asti oli ollut laita aterioimaan ”in corpore”. Ruoka oli oivallista kuten se ylipäänsä kaikkialla Skandinaviassa oli ollut. Voileipäpöydät lämpimine ruokineen hakivat vertojansa; varsinkin matkustettaessa Itämerellä olimme tämän, niin kuin kaiketi muutkin matkailijat, ovat tulleet kokemaan. Mutta meidän ruokaileminen, mikä koskee oikeita pöytätapoja, jätti paljon toivomisen varaan. Enhän ollut nähnyt aterioidessa missään sellaista rynnistystä. Niin, miten ruokapöytään käytiin käsiksi. Se oli selvimmin sanoen kyynärpäillä tuuppimista miesten kesken, ken ensimmäisenä ennättäisi hotkaisemaan sisäänsä parhaimmat palat. Ilokseni totesin eräiden toverien kanssa, ettemme me suomalaiset suinkaan olleet etualalla tässä tungeskelussa. Johtuu mieleeni nyt jo mainitsemani järjestysmiehemme orkesterissa, joka soittaessaan ikään kuin puski päällänsä, silmät tiukkana kuten sonnilla, joka juuri on saamaisillaan vastustajansa työnnetyksi maantienojaan. Jotakin samantapaista oli tuossa tungeskelussa ruokapöydän äärellä. Näemmehän rautatieasemillamme ruokailupaikoissa kiirehtiviä matkustajia, mutta noudatetaanhan meillä kuitenkin sovinnaisia tapoja. Luulen, että monet ikään kuin salakähmäisesti vieläpä mättivät taskuunsa sellaista, mikä sinne ruokapöydältä mukavasti voitiin sijoittaa (muistanpa varhaisemman tapauksen sikaarilaatikoista, joista hetken kuluttua olivat sikaarit haihtuneet, ei savuna, vaan miesten taskuihin, eräässä orkesterikemussa). Ulkolaiset, mielestämme pyrkivät yllämainitussa suhteessa etualalle. Näin oli asianlaita meidän ruokaillessa.

Yö oli ihana lauttamatkustaessamme yli liplattelevien laineiden Köpenhaminaa kohti. Kaikkialla vilkkuivat loistomajakat ja taivaalla tuikkiva jo tähtösetkin.

Köpenhaminassa majoituimme ”Wied” –nimiseen hotelliin. Matkustimme todellakin kuin ruhtinaat tahi varakkaat. Matkatamineet ja soittokoneet seurasivat mukanamme meidän niihin koskematta muulloin kuin pukeutuessa konserttiin ja soittaessa. Me vain siirsimme maallista ruhoamme toisesta paikasta toiseen.

Konsertin annoimme Köpenhaminan Tivolissa. Sali oli täynnä ja innostus kuten ylipäätään Skandinaviassa suurenmoinen. Vaikutti kyllä hieman kuten kylpylaitoskonsertilta soittaa tällaisessa ympäristössä. Vainusinko sitä yleisössä vai miten, en tiedä. Ehkenpä suuri osa köpenhaminalaisisa otti sen sellaisena. Näin minusta tuntui, en päässyt oikeaan sinfoniseen konserttimielialaan. Tätä tunnetta täydensi vielä se, että heti konsertin päätyttyä meidän jälkeemme astuivat lavalle Tivolin orkesterin jokapäiväiset soittajat keveine ohjelmineen.

 

Olihan Köpenhaminassa koettavaa jos nähtävääkin. Kolusin suuren historiallisen museon ja arkkipiispa Absalonin aikana perustetun tyhjän, osaksi raunioituneen linnan. Toisen klarinetin soittajan kanssa kiipesimme linnan autioita, huojuvia porraskäytäviä ylös ja alas mieliaatoksissa kaiken katoavaisuudessa. Eivät nyt täällä miekat helisseet tahi kannukset kalisseet, ei kuulunut silkkihameiden kahinaa eikä näkynyt kohteliaita kumarruksia ja kiehtovaa keimailua linnan tyhjissä suojissa.

Köpenhaminan Tivolin puisto ja puistoelämä on tutustumisen arvoinen. Jokainen Tanskan pääkaupungissa käynyt maamiehemme ja naisemme sen hyvin tietävät.

Laiva vei nyt meidät Lyypekkiin. Ennen vanhaan hansakaupunkiin tuloamme tutustuimme Tanskan rantameren jyrkkiin liitukallioihin. Olipa meillä, erämaan miehillä, matkalla paljon nähtävää ja opittavaakin, emmekä me asettaneet kynttiläämme vakan alle siinä, missä ehken joku toinen olisi sen asettanut.

”Müller” oli ensimmäinen, oikea saksalainen kaikusana, joka meidät yllätti, kun poljimme Grosse Vaterlandin tannerta, Brockmüllerin hotelli Lyypekissä, johon majoituimme.

 

12. Lyypekki, Hampuri ja saksalaisen alttoviulistin omituiset tavat

 

Parhaillaan vietettiin Lyypekissä suurta kansajuhlaa, kun kaupunkiin saavuimme. Karnevaalikulkueita soittokunnat etunenässä näki rytmillisessä tahdissa marssimassa kaduilla. Eräät meistä, jotka virran mukana seurasivat varsinaiselle juhlapaikalle, kertoivat yllättävistä, jopa rajuistakin leikeistä siellä, sellaisesta, mihin me suomalaiset ainakaan juhlissa emme olleet tottuneet. Mutta naurua ja iloa oli kaikunut kaikkialla.

Harvalukuinen oli täällä konserttiyleisö. Lienevät kaupunkilaiset, varsinaisen musiikin lukuisat edustajat, jo siirtyneet kesäteloilleen maaseudun rauhaan. Esityksemme palkittiin kuitenkin runsailla suosionosoituksilla.

Kiertueemme seuraava viivähdyspaikka oli suuri teollisuus- ja liikekaupunki Hampuri.

Kahteen suureen hotelliin täällä majoittui soittokuntamme. Toisen nimeä en enää muista, mutta toinen, johon sijoituin, oli nimeltänsä S.t. Peterburg. Huonetoverikseni osui eräs vanhempi saksalainen alttoviulun soittaja, hyvänsävyinen, puhelias, mutta hyvin pedanttimainen herrasmies.

Muistan aamun konsertin jälkeen kun nousimme ylös makuusijoiltamme. Yöllä oli ollut ankara ukonilma – moista niin valtavaa en muista ennen missään kuulleeni – kun heräsin huonetoverini ollessa jo pukeutumishommassa. Hänen tapoihinsa kuului kylmä kylpy pyyhkeineen aamulla. Mutta kun hänen mielestään sopivaa isompaa vaatekappaletta pyyhkeeksi ei ollut saatavana, vain tavallisen kokoiset pyyhkeet, sieppasi hän vuoteestansa makuulakanan kostean ruumiinsa ympärille. Sitten heittäysi hän uudelleen peitteen päälle tilalleen muutamaksi hetkeksi. ”Vas kostet dieses”? murahti hän vain naurahtaen, kai arvellen että mitäpä tässä turhista kursailuista, kun kerran huoneesta maksetaan. Menettelisikö suomalainen tällä tavalla? Enpä luule.

Kävelimme katsellen suuren liikekaupungin elämää. Hetken istuimme P. Nikolaus –kirkon rapuilla ja söimme ostamiamme vaapukoita. Sen jälkeen menimme katsomaan merikaupungin vilkasta satamaelämää.

Olipa siinä liikettä niin vedessä kuin laiturilla. Vedenpinta kohisi aallokkona ikään kuin ankarampi myrsky sitä olisi kohennellut. Nämät aallot eivät kuitenkaan olleet tuulen nostamia, niiden harjat syntyivät yksinkertaisesti isompien ja pienempien alusten keulojen iskuista vedenpinnalla. Kiinnostavaa oli seurata sitä kiirettä ja liiketouhua mitä laivat noudattivat, Niinpä usein seuratessaan toisiansa törmäsivät ne yhteen niin että alusten kyljet jymähtivät. ”Donnerwetter” kaikui silloin tavallisesti kummastakin kulkuvälineestä saksalaiseen tapaan. Pienestä vahingosta ei kuitenkaan välitetty, vaan ahertamista jatkettiin edelleen kuumeisella kiireellä.

Hampurin konsertti meni oivallisesti kuten Lyypekinkin. Luimme lehdistä seuraavana aamuna arvostelun. Kiittävästi siinä mainittiin niinhyvin suomalaisesta musiikista kuin sen esityksestäkin. Arvostelu ei ollut pitkä, vaan ytimekäs ja asiallinen.

 

13. Berliini ja oluiden viehätys

Ja sitten Berliiniin.

Majapaikkamme omituinen nimi: ”Die Vier Jahreszeiten”. Muistan nyt tässä erään tuttavani äskettäin majailleen samaisessa hotellissa Berliinissä käydessään.

Saksan kautta matkustaessamme emme tietysti voineet olla maistamatta oivallista saksalaista olutta. Vähintään me, taiteilijasielut. Saksalaisilla se kuului vanhaan totuttuun tapaan, meille se oli uutuuden yllätys. Mutta aivan suunnattomasta merkityksestä näkyi saksalaisille olevan heidän oluensa. Eihän voinut muuta johtopäätöstä tehdä kulkiessaan esim. Berliinin katuja, joissa kuvaannollisesti sanoen melkein joka toinen ovi kadulta vei oluttupaan. Tummaa olutta, vaaleata olutta. Viimeksimainittu muistutti suuresti hyvin valmistettua kaljaamme. Entäpä sitten oikea ”münchener”olut. Jollemme sitä juoneet niin emme juoneet mitään. Mitä herkullisena ja virkistävänä se helmeilikään haarikoissa. Meidän pojat siemaisivat sitä sisäänsä kilvan saksalaisten kollegojensa kanssa. Useinpa kävellessä jonkin toverin kanssa tämä aivan huomaamatta hävisi viereltäni, pujahtaen johonkin sivuamaamme oluttupaan. Varoittihan kapellimestarimme meitä ahkerasta oluen nautinnasta, sanoen juoman kuumalla ilmalla olevan vahingollista vatsalle. Mutta kun vaahtoavaa juomaa suoraan tynnyristä laskettiin ja viinuri laudalle haarikalta pyyhkäisi liijallisen kuohunnan kenpä silloin vatsaansa ajatteli. En luule, että kapellimestarimmekaan silloin sitä johtui ajattelemaan.

Berliinin Filharmonisen seuran suuri juhlasali. Paljon yleisöä. Soitimme nyt tuiki tärkeässä paikassa. Tunnettuahan oli tämän seuran orkesterin taiteellinen taso kautta maailman. Oli siis pantava parastansa. Emmekä jättäneetkään sitä tekemättä. Kajanus, Sibelius ja Järnefelt saivat mielestäni ansiokkaan tulkinnan. Maamme luonne, musiikillisesti kuvattuna, meidän jylhät, kauniit ja valoisat maisemamme, kansanlaulut ja –soitot, Väinölän kankaiden kajahdukset, järviemme aaltojen loiskeet. Viulut ja torvet lauloivat milloin valittavina, milloin riemuiten, puupuhaltimet joskus synkän vakavina elämyksiämme. Esitimme innostuksella ja Kajanus loi parastansa julkituodakseen oikean sanoman. Laulajattaremme Ida Ekman lauloi berliiniläisten sydämeen kotimaisia sävelmiämme. Illan konsertti onnistui ja Berliinin sanomalehtien arvostelu oli kiittävää.

Yöjunassa huhkimme sitten kohti Hollantia, Amsterdam siellä määränämme. Yhä vaan kauemmaksi kotimaasta poistuimme. Matkalla yöaikaan emme nähneet mitään muuta kuin loppumattoman, suoran kiskotetun rautatien, jota myötä viiletimme pikajunan veturin raskaasti huohottaessa. Pysähdyspaikoissa saksalaiset kollegamme avasivat akkunat ja ojennetuin käsin huusivat ravintolan puolen tuon tutun saksalaisen sanonnan: ”Bier, Bier!”. Laiturilla seisoskelevat tarjoilijat, jotka valmiiksi täytettyine haarikoineen siellä ikään kuin huudon odottivat, saivat rahansa ja janoiset janonsa tyydytetyiksi. Täytetyt haarikat menivät kaupaksi siellä kuten kuten kesällä meillä rautatieasemilla marjaropeet.

 

14. Amsterdam ja kummallinen parturikäynti

Aamulla olimme Amsterdamissa. Matkalla Hollannissa lukuisat tuulimyllyt ja tällä kaupungin läpi risteilevät kanavat huomiotamme herättivät. Amsterdam on rakennettu tasangolle. Sellainenhan koko Hollanti on. – Hotelli, johon majoituin, oli nimeltään Mille Colonnes.

Konserttiyleisöä oli kylläkin, vaikkakaan ei täyttä huonetta. Mainostuksesta huolimatta tuntui siltä kuin esiintymisemme olisi ollut verrattain vierasta paikkakunnan kuulijoille.

Sattui minulle täällä eräs tapaus, josta en voi olla kertomatta. Pistäysin parturissa ennen konsertin alkamista. Vuoroani odotellessa muiden parrottuneiden kanssa huomasin tietämättäni joutuneeni eräänlaiseksi katselijain kohteeksi, mikä sinänsä oli ymmärrettävää. Olin lukevinani silmäyksistä, joita minuun luotiin, kummastusta, mihin oli sekoittunut vastenmielisyyttäkin, jollei ynseyttä. Olisiko ulkomuodossani silloin ollut jotakin tähän kansallisuuteen vivahtavaa, mikä ei nyt ollut tervetullut hollantilaisille. Englanti näet parhaillaan oli sodassa buurien kanssa; viimeksimainittuhan kansallisuudeltaan olivat hollantilaisheimoa. Tästäpä nyt heidän karseutensa.

Kiirehdin selittämään, etten ollut englantilainen, en kaukaista sukuakaan, vaan että olin suomalainen. Epäluuloisena kuitenkin minua tiirailtiin. Koetin valaista kansallista syntyperääni, mutta kiusakseni selittivät he nyt minulle, etteivät he sellaisesta maasta kuin Suomi mitään tietäneet. Kaiketi olin venäläinen tahi jotakin slaavilaista sukua, mahdollisesti skandinavialainen, joka viimemainittu niinikään näytti vähän tunnetulta. Harmistuneena poistuin saatuani leukani sileäksi parturista. Oliko Hollannissa todellakin näin hämärät tiedot pohjoisista maista, vai olinko vain osunut tilapäisesti sellaiseen paikkaan ja sellaiseen seuraan, jossa yleissivistyksen taso ei ollut korkealla.

Niin kuin jo varhemmin mainitsin, kiinnostivat nähtävästi enimmin orkesteritoverejani suurten liikehuoneistojen näyteikkunat. Niissähän näki tavaraa jos millaista ja hinnat eivät olleet korkeat. Tupakkamiehet ihailivat Havanna sikaareja, täällä ne olivat väärentämättömiä. Mielellään nauttivat toverini niinikään erilajisia, hyviä viinejä, joita tarjoiltiin hauskoissa puutarhasiirtoloissa eli n.s. annexeissa.

Annex´ista johtuu mieleeni eräs tapaus, muistaakseni Köpenhaminasta. Kerron sen vasta nyt, vaikka tapaus kuuluukin matkamme mentyyn vaiheeseen. Istuimme konserttia odottaessamme eräässä tuollaisessa annexissa, jossa pienoinen orkesteri esitti soittoa ja eräs sen solisteista, italialainen kansallisuudeltaan, laulua. Meitä oli kymmenkunta miestä eräiden pöytien ympärillä. Joimme hyviä juomia, kuka mitäkin. Laulaja esitti aarioitansa italialaisen valppaudella ja suurieleisyydellä. N.s. pitkät, etten sanoisi loputtomat fermaatithan ovat ominaisia italialaisille laulajille. Näitä ääniä he meikäläisten mielestä venyttelevät enemmän kuin olisi luvallistakaan, vaikutuksen lisäämiseksi.

Tämä laulaja kenties enemmän kuin olimme varhemmin todenneet. Eräs meistä, muistaakseni sellistimme Fohström, ehdotti että kokeilisimme, miten kauan italialainen jaksaa fermaattiansa jatkaa ja mielenosoituksellisesti hänen lauluvoimaansa punnitaksemme taputtaisimme silloin käsiämme. Tuumasta toimeen.

Fermaatti tuli ja voimakas käsien pauke ilmaisi yleisön ihastuksen. Italialainen piteli ääntänsä, vaan me emme hellittäneet. Kämmenemme paukkuivat tasaisessa, hellittämättömässä tahdissa kilvan fermaatin kanssa. Sellistimme silmäniskuista kiihtyi vain taputuksemme raikuvaksi mielenosoitukseksi, mutta laulajakin pitkitti vielä lujana ääntänsä. Tämä kilpailu meitä huvitti, mutta näimme kuitenkin pian, ettei se enää esittäjää huvittanut. Nauroimme nähdessämme, että fermaatti henkimeneisyyteensä vihdoin katkesi. Me olimme voittaneet. Huomasiko laulaja tämän. Arvelin hänen huomanneen, koska ei enää meidän läsnäollessamme komeillut fermaateillansa.

Miksikä tällaista nimittäisin? Vaikkapa taiteilijasielujen päähänpistoksi.

 

15. Matka Haagiin ja sietämätön helle

Istuimme yhäkin junassa, nyt matkalla Haagiin, jonne seuraava konserttimme oli järjestetty. Rautatievaunut täällä eivät olleet meikäläisiä vaunuja. Ne olivat paloitetut eri osastoihin, joihin kuhunkin tultiin vaunun sivulta olevasta ovesta eikä kuten meillä vain yhteen yleiseen penkeillä sullottuun vaunun sisäänkäytävillä kummastakin päästä. Osastossamme, johon mahtui vain muutamia henkilöitä, istuin meidän saksalaisia. Olin joutunut ummikkoseuraan, ellen ota huomioon konserttimestari Sittiä, opettajaani, joka jo oli puolittain suomalainen; hän istui vieressäni. Sitt oli ostanut matkalla erinomaista saksalaista makkaraa ja tarjosi sitä viipaleen meille kullekin vaunussaistujalle. En ollut ”Feinschmecker” päättämään sen oivallisuudesta, mutta hyvää se oli, saksalaisten mielestä aivan erinomaista. Katselimme siinä syödessämme Hollannin luonnon puolesta yksitoikkoisia maisemia. Ne vilahtelivatkin vauhdikkaasti ohitsemme pikajunalla kulkiessamme.

Sietämätön helle, kiusallinen varsinkin meille pohjolaisille, vallitsi niin vaunuissa kuin ulkonakin. Mutta sille ei voinut mitään; täytyi vain hikoilla ja kärsiä. Ulkolaiset näkyivät olevan siihen tottuneet. Heitä ei kuumuus näyttänyt huomattavimmin vaivaavan.

Olimme Haagissa. Jo asemalta lähtiessä majapaikkaamme ensimmäisenä pistivät silmään konserttimainostuksemme kivimuurien seinämillä. Suuret, räikeästi painetut paperilevyt. Impressaariomme hoiteli asiaamme oivallisesti. Seikkaperäisesti mainostuksessa ohjelmastamme mainittiin. Ehkei se silloin ollut niin monipuolinen kuin se nykyisin voisi olla, orkesterisolisti-esitystähän sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut ohjelmassa, ellemme ota lukuun ”Huutolaistytön kehtolaulua” Kajanuksen säveltämässä ”Kesämuistoja” nimisessä kappaleessa. Ei ollut suuri Sibeliuksen viulukonsertti vielä nähnyt päivänvaloa enemmän kuin moni muukaan myöhemmin syntynyt viulutekele. Eikä olisi ollut sellaista suomalaista miestä joukossamme, joka pätevästi olisi kyennyt sen esittämään semminkin meidän matkalla ja ulkomaalaiselle yleisölle. Viulusoolon puolesta sai kuulijakunta tyytyä tähän vaatimattomaan mainitsemaani ”Huutolaistytön kehtolauluun”, jonka esitti äskettäin manalle mennyt soittajatoveri Heikki Halonen, silloin lupaavin kotimainen kykymme.

Haagissa poikkesin katsomaan kuuluisaa Scheveningenin kylpypaikkaa. Silloisen impressarion kanssa ajoimme sinne raitiovaunulla läpi tuuhean kaupungista ulkonevan puiston. Ihmiset vaunuissa tuoksuivat hyvänhajuiselle saippualle ja näyttivät pirteiltä. Kylpypaikan rannassa tilasimme venheen soutajineen, joka airoili meidät ulapalle. Kiikuimme Pohjanmeren laineilla. Se oli hurmaavaa. Raitis merituuli elvytti kuumaa ruumista. Palatessamme takaisin huomasimme raitiovaunun yleisön seuraavan uteliaina keskusteluamme, josta se ei tietysti ymmärtänyt hölyn pölyä, puhuimmehan vuoroin suomena ja ruotsia, hieman saksaakin. Kaiketi suomenkieli täällä enimmin kiinnosti vierastuntuisuudellaan. Impressariomme osasi jonkun verran suomea.

Konsertin Rotterdamissa, joka ohimennen myös oli ohjelmassamme, annoimme niinikään kesäyleisölle. Täyttä huonetta emme saaneet enemmän kuin edellisissäkään Hollannin kaupungeissa, Painuimme sitten rajan oli Belgiaan Brysseliä kohti.

 

16. Brysselistä Ranskaan ja kielelliset ongelmat

Komea ja hieno kaupunki, eipä muuta voi sanoa, kun näkee tämän Belgian sydämen.

Mutta täälläpä nousi tie pystyyn ainakin minulle ja niin kävi se useimmalle meille suomalaiselle. Emme suoraan sanoen osanneet ranskaa, jota Belgiassa puhutaan. ”Parlez-vous francais” sain vastaukseksi majapaikassamme ”Esperameen” hotellissa, kun tilasin saksan kielellä jotakin virkistysjuomaa kuumaani. Vastauksen antaja oli komea belgiatar.

Brysselissä olisi ollut paljon nähtävää, jos aikaa enemmän olisi riittänyt. Suunnattoman suuri Oikeuspalatsi mahtipontisuudellaan ja – pienoinen poikanen, kuvapatsas, joka viattomana toimittaa luonnollista tehtäväänsä, jäivät paikkakunnalta mieleeni. Kun viivähdimme vain päivän, niin ei siinä paljon ennätä. Täällä oli konsertissamme hyvänen huone musiikintuntevaa yleisöä. Saimme runsaasti suosionosoituksia. – Muistaakseni vielä samana iltana jätimme Brysselin ahtautuen pitkään pikajunaan, joka nyt meidät kuljetti kiertueemme viimeistä määrää Pariisia kohti.

Jo vilahtelivat ohi silmiemme Ranskan laajat viiniviljelykset. Valoisa Ranska! ei voi olla huudahtamatta, kun näkee maan luonnon ja toteaa sen korkean kulttuurin. Oli helteinen kesäpäivä, kun istuimme ummehtuneissa rautatievaunuissa, odottaen hetkeä, jolloin junakiduttamisemme päättyisi. Pysähdyimme muutamiksi minuuteiksi ennen Parisiin tuloamme eräällä asemalla. Me, tuhansien järvien lapset, jotka olemme tottuneet helteisinä uimaan ja vedessä pulikoimaan, näimme vaunujen akkunoista katsellessamme asemalla suuren vesijohtoaltaan, mikä epäilemättä oli yleinen hevosten juottopaikka. Pölyiset ja kivihiilisavun mustettamat kun olimme, kiiruhdimme kilvan kaikki altaassa peseytymään. Eräät käärivät paidanhihansa korkealle ylös hartioihin, paljastivat rintansa perinpohjaisesti huuhtoutuakseen. ”Ah! Mikä suloinen nautinto”, kuului huudahduksia. Vailla pyyheliinoja kiiruhdimme vielä vesikiehteisinä takaisin vaunuihin. Ranskalaiset katselivat kummastellen hommaamme; mitähän lienevät ajatellut. Tunsivat meissä kai barbaarit.

 

17. Upeileva Pariisi ja pienoiset kilpikonnat

Saavuimme Parisiin.

Oli jo ilta. Kaupunki kuhisi ihmisiä. Maailmannäyttely oli kerännyt kansaa maapallomme kaikilta kulmilta tähän sanoaksemme Europan pääkaupunkiin. Sillä sehän Parisi on.

Kipusimme korkeihin, parivaljakon vetämään vaunuihin. Sain paikan ajurin vieressä, josta mukavasti voi katsella katuliikettä ja rakennuksia vaunujen kummallakin puolen. Kaupunki upeili täydellisenä valomeressä. Boulevardilla vilkkuivat lukemattomat mainostuskilvet vaihdellen eri värein ja sisällöin. Tungos kaduilla, varsinkin tärkeimmissä liikepaikoissa oli tavaton.

Sijoutuimme kahteen eri hotelliin. ”Bretagne” oli sen nimi, jossa sai huoneen. Nyt ei matkan jatkaminen kiirehtanut. Konserttimme suuressa Trocaderon salissa näet annettaisiin vasta yhdeksän vuorokauden kuluttua, sali ei ollut varhemmin käytettävissämme.

Bretagnen hotelli, varsinkin se osa siitä, missä osa orkesteriamme oli majoittunut, näytti melkoisen autiolta. Sain hotellissa oman yksityisen huoneen. Ikäänkuin se olisi ollut jonkunmoinen kylpyhuone oli siinä vesijohto kaukaloineen. Varsin siisti se oli. Viereiseen huoneeseen oli sijoittunut pari ensi viulua, toinen heistä ennen mainitsemani göteborgilainen ”Stüerman” ja toinen eräs suomalaisiamme. Vesijohtoa käytin hyväkseni ottaen sekä öin että aamuisin silloin tällöin viileydekseni kylpyä. Lämpötila Parisissa oli tähän vuodenaikaan tavattoman korkea yölläkin saatikka sitten päivällä. Houkuttelin tähän kylpyyni Stüermaninkin ja hän mielihyvin totesi sen erinomaisuuden. ”Häärligt, stooraartad!” lauloi hänen ruotsalainen kielensä vesisuihkun seasta. Huvittavana soi se suomalaiselle korvalle.

Akkunamme antautuivat pihalle päin, laajempaan pihaneliöön. Mutta millaiseen pihaan? Meillä nämät asfaltilla tasoitetut aukeamat tavallisesti tarjoavat varsin vierastuntuisen, ikävän, jopa tunkkaisenkin nähtävän. Suuret rikkalaatikot, pölyytettävät vaatekappaleet ja sekä paremmat että huonommat lattiamatot melkein aina kohtaavat tulijaa varsinkin vanhemmissa rakennuksissa, milloin hän kadulta pujahtaa porttikäytävään. Lukuunottamatta lakaisevaa talonmiestä, kirkuvia poikasia y.m.s. kuten hevosia ajopeleineen, muutto- ja kaikenlaisine tavaroineen. Ei tunnu tervetulleelta useinpa puikkelehtia tuollaisessa matonpiiskaajain pölypilven keskitse rappukäytäväänsä.

Mutta täällä! Olivatkohan yleensä pihat Parisissa sellaisia kuin Bretagnen hotellissa. En luule. Vaan täällä ei talonmies luutineen ja lapioneen isännöinyt tahi mattomatammi antanut melkein ympäri korvia.

Piha oli vihdoinkin mainitakseni tavallansa pikku puistikko. Isot laakeripuut astioissansa pienien tarjoilupöytien ja tuolien ympäröivinä täyttivät koko neliön. Ei mitään ryskettä, pauketta tahi kirkunaa. Katsoessani ensimmäisenä aamuna alas akkunastani näin konserttimestari Sittin siellä eräiden kollegoini kanssa istuvan sikaaria poltellen ja kahvia juoden, viehättävän ranskattaren tarjoillessa ja sipisten puhellessa ihanaa kieltänsä. Enpä silloin kauan viivytellyt pukeutumisessani. Ja kehoituksestani Stüermankin sinne kiireen vilkkaan jouduttui. Pian istui puoli orkesteriamme siellä ja herttaisella mielellä nautti kahvin antimia kauniin sään ja aamu-auringon täyttäessä tämän suloisen interiörin.

Laakeripuiden juurella näin pienoisia kilpikonnia syövän. Salaatin lehdet olivat heidän pääasiallisempana ruokanaan ja näytti siltä että ne hyvin viihtyivät, sillä pienellä alueella minkä kukka-astia heille tarjosi.

Vahtimestari Malkki oli ensimmäinen, jonka poistuessani kahvipaikastamme kohtasin. Hänellä oli kuormallinen soittimiamme kadulla pihan ulkopuolella järjestettävänä ja näytti hän jollain merkillisellä tavalla neuvottelevan hotellin vahtimestarin kanssa kuorman kuljettamisesta. Kun kysyin Malkilta miten hän kielen puolesta niin hyvin selviytyy – hän näytti todellakin selviytyvän, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan ranskan kielestä – vastasi Malkki siihen entiseen tapaansa ylimielisesti hymyilemällä. Ja Stüermanille, joka samaa asiaa kysyi, pisti Malkki: ”nok koor te!”.

 

18. Maailmannäyttelyn ihmeitä ja ruokapaikkoja

Ja sitten katselemaan kaupunkia ja maailmannäyttelyä.

Pariisi tarjosi paljon huomiota herättävää maailmannäyttelyssään v. 1900 ”Historiallinen” Parisi on tietysti kiinnostava, mutta näyttelyn aikana huikaisivat silmää ensi sijassa maailman kuulut ”ihmeet”, ihmiskunnan suurimmat silloiset teknilliset saavutukset. Ja meille suomalaisille, jotka kaukaa maailman toiselta ääreltä olimme saapuneet näyttelyä katosmaan, oli kaikki, mitä täällä näimme, täysin yllättävää.

Kehässä kulkeva jalkakäytävä ja Eiffel-torni olivat ensimmäiset tuttavuuteni (lukuisten muiden joukossa). Ensinmainittuun päästiin kadulta joko portaita ylös tahi myös melkein pystysuoraa liukuvalla jalkakäytävällä, jokseenkin samanlaisella, millainen hiljakkain suuren tavarataloon pääkaupungissamme sijoitettu. Niin nousten tultiin tasavalle, leviävälle ja korkealle sillalle. Tämä silta, muodoltansa muistuttaen rautatien ratavallia, kiersi kehänä näyttelyalueen rakennukset. Siltana oli kaksi jalkakäytävää aivan vieretysten. Toinen niistä liukui eteenpäin hitaammin, toinen nopeammin. Nopeamman vauhti oli kuten ripeän kävelijän. Nousemalla ensiksi hitaammalle käytävälle ja sitten siitä nopeammalle teki mukavasti kierroksen ympäri koko näyttelyalueen palatseineen tarvitsematta astua askeltakaan. Laite oli kerrassaan ihmeellinen, kun ajattelee käytävän tavatonta pituutta. Hiljaa ratisten oli se alituisessa liikkeessä ja ahkerasti sitä käytettiin. Istuimia siellä ja täällä pitkin matkaa.

Eiffel-tornissa vietin parisen tuntia katsellen sen ylimmästä huipusta kiehuvaa maailmaa jalkojeni juurella. Ilma oli täällä ihanteellisen raitista, varsinkin kun sitä vertaa Parisin raskaaseen ilmaan alhaalla. Silmäillessä yli suuren maailmankaupungin kiisi katse ohi sen ääriviivojen maaseudulle, josta tuuli kantoi tuoksuvaa vehreyttä. Oli todellinen nautinto viettää aikaansa tässä huimaavan korkeassa metallitornissa. Lähellä sijaitsevaan Madeleine-kirkon heleät kellot lauloivat katolista melodiaansa ja tuonnempana kohosi komea ja jykevä Notre Damen temppeli, joka kuitenkin niin ylväs ja suuremmoinen kuin onkin katsellessa sen kokoa alhaalta maaperältä, täältä nähtynä oli pieni ja matala.

Näyttelyrakennusten kaikinpuolisen tutustumiseen niin sisäiseen kuin ulkoiseen ei kuteinkaan riittänyt aikaa vaikka viivyimmekin Parisissa yhdeksän päivää. Täytyi ottaa huomioon vain merkillisimmät. Suomen paviljonki oli kyllä pienoinen, etten sanoisi pienin, mutta meistä suomalaisista aistikkain ja hauskin. Huhuiltiin keskuudessamme, että olisi ollut aikomus esittää suomalaista musiikkia sen edustalla jonakin päivänä ennen konserttimme alkua. Oliko se nyt vain huhua tahi todellista aikomusta, en tiedä. Joka tapauksessa jäi se toteuttamatta. Mielestäni olisimme kyllä voineet sen tehdä.

Sitä hälinää ja hulinaa, mikä vallitsi varsinaisella näyttelyalueella, olisi mahdoton tyydyttävästi kuvailla. Kaikenkarvaiset kiertävät, musiikkia esittävät soittoyhtymät siellä olivat äänessä. Säkkipillien pitkä, sireenimäinen volina ja kirkuvien mainostajain toistensa kanssa kilpaileva esittämiskyky hakivat vertaistaan. Ruokapaikat ja erilaisten viinien tarjoilupöydät olivat suuren yleisön suosituimpia. Pullollinen näitä viinejä maksoi vain yhden frangin. Jo matkalla Parisiin Ranskan halki pikajunalla kiitäessämme osin eräällä asemalla sellaisen isomman pullon valkoviiniä, jonka pistin povitaskuuni ikään kuin mikäkin markkinamies. Kukapa meikäläisiä täällä tunsi, jos hieman vapaammin käyttäydyimmekin. – Yöllä Parisissa vallitsi melkein samanlainen kuumuus kuin päivälläkin kuvannollisesti puhuen. Sietämätön helle huoneessa pakotti nukkumaan ilki alastomana vuoteellaan, vai ohut lakana peitteenä. Silloinpa jokunen pienempi naukku valkoviiniä aikaansai viileämmän tunteen ruumiissa.

Nämät happamat viinit kuuluvat, kuten kaikki Parisissa kävijät tietävät, päivän ruokajärjestykseen. Tilatessa aamiaista tahi päivällistä tuodaan pöydälle pullollinen valkoista tahi punaista, miedompaa viiniä. Viinit ja ranskanleivät. Kummallakin on ensiksi ateria aloitettava. Ranskanleivät eivät ole meikäläisten leipien vertoisia. Ne ovat hyvin pitkiä ja kapeita. Leikillä kantoivatkin niitä toverini hakiessaan tarjoilupöydästä, olallansa kuin mitäkin aidanseipäitä.

Ranskankieltä taitamaton tuntee tietysti olonsa Parisissa melko hankalaksi. Siksipä moni meistä, jolta puuttui tämä taito, tarpeen vaatiessa liittyi sitä taitavan seuraan. Sellistimme Fohström, joka kieltä hallitsi, nähtiin usein sellaisena keskeisenä henkilönä. Kerran olin eräiden toverieni kanssa hänen seurassa ja hän ehdotti että menisimme katsomaan erästä suurta tavarataloa, jossa saisimme oivallisen tilaisuuden ostaa hyviä ja kestäviä sukkia. Matkalla sinne pysähdytti hän kohteliaalla kumarruksella erään naisen puhellen hetken hänen kanssaan. Seuraus tästä oli että nainen nyökäytti päätänsä ja lähti mukanamme tavarataloon. Sisällä hän valikoi meille kullekin sukat, jotka jälestäpäin huomasin todellakin lajiaan mitä parhaimmiksi. Sellistimme palkitsi naisen tarjoamalla hänelle lasillisen madeiraa ja tämä näytti erotessaan meistä olevan siihen tyytyväinen. Mitään rahallista korvausta ei hän vaivastansa ja lisäisinpä ajanhukastaan vaatinut.

Päivät luistivat kaupunkiin tutustuessa. Sää oli tukahduttavan kuuma. Auringonpistoja saivat useat. Me pohjolan pojat, emme siihen sortuneet. Nahkamme ei ollut niin arka kuin ulkolaisten. Olikohan se saunanlöylyn karaisemaa.

 

19. Pariisin konsertti ja matkan päätös

Unohtumattomat hetket vietimme Louvren jättiläismuseossa. Päivittäinen käyntipaikkani. Taulut, kuvapatsaat ja muut taideteokset. Kenpä niitä voisi luetella; niiden paljous ja korkea taiteellinen arvo kerrassaan huikaisivat. Ja niinpä sitten koitti viimeinen konserttipäivä, kiertueemme tärkein. Soittaisimme koko maailmalle s.o. maailmannäyttelyn yleisölle, sillä sellaista kansaahan suuri kaupunki tähän aikaan oli täynnänsä.

Koettelimme orkesteriamme Trocaderon jättiläismäisessä konserttisalissa. Tämän huoneen katoksen alle mahtuisi mukavasti jokin keskikokoinen maalaiskirkkomme torneineen. Niin mahtava se on.

Näyttipä orkesterimme nyt pieneltä, huolimatta, että sen jäsenluku tapaili seitsemänkymmentä. Mutta ääneen päästyä ilmaisimme kuitenkin, että maasta se pienikin ponnistaa. Harjoitus oli lyhytaikainen.

Istuimme sitten illalla parisilaisen yleisön katseltavana ja kuunneltavana.

Laulajatar Aino Ackté, joka samoihin aikoihin vieraili Parisin suuressa oopperassa, oli hyväntahtoisesti lupautunut toiseksi solistiksi Ida Ekmanin hinnalla. Niin että täysipitoista musiikkia kaikin puolin edustimme.

Kajanus asteli johtajapaikallensa samanlaisena kuin olimme nähneet hänen siihen astelevan niin kotimaassa kuin täällä ulkomaan matkallammekin. Kenties hänen ilmeensä nyt oli jonkin verran juhlallisempi. Orkesterikin näytti välittömämmin käsittävän tilanteen tärkeyden.

Konserttiohjelmaamme en nyt tarkalleen muista, kun myöhemmin sen kadotin. Mutta suurimmat orkesterisäveltäjämme, ainoat silloiset kotimaiset luovat kykymme olivat siinä edustettuina. Muistaakseni ensimmäisenä joku Kajanuksen rapsodia. Sen esitimme kuten yhteisestä sopimuksesta oivallisesti. Ja hänen sviittinsä eli sarjansa ”Kesämuistoja” laajoine ylänkönäköaloineen, keveine scherzoineen ja alakuloisine ”huutolaistytön kehtolauluineen” vaikuttivat herkkyydellään välittömästi suurkaupunkilaisiin. ”Aino”-sinfonia suomalaisine aiheineen myös miellytti, sen huomasi kuulijakunnasta. Laulajattaremme esittivät kotimaisten säveltäjiemme tuotteita menestyksellä ja yleisö vilkkaasti palkitsi heidän tulkintansa. Armas Järnefeltin loistava sinfooninen runoelma ”Korsholma” tehosi varsinkin juhlallisella lopullansa.

Sitten tulimme Sibeliukseen. Soittaessa ”Lemminkäisen kotiinpaluuta” tuntui ikään kuin ratsastaisi vauhkolla sotaorilla. Ja teoksen kiihkeä meno, mikä varsinkin viuluniekkain käsivarren ja ranteen kestävyyttä kysyy, yrittää kappaleen loppupuolella voimanponnistukseen melkein raueta. Mutta hyvin siitä suoriusimme. ”Tuonelan joutsen” oli sen jälkeen lepoa, ja joikuva, synkkä lintu manalan vesillä masensi kuulijat syvään hartauteen.

En enää muista missä ohjelmamme kohdassa Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli. Mutta muistan hyvin sen esityksen.

Klarinetin alakuloinen sävel sen aloitti kiiriskellen verkalleen kuten vaivalloisesti kohti salin korkeutta tahi ikään kuin etsiskellen poispääsyä itsellensä jonnekin muualle valoisampaan. Ja kun se masentuneena huomasi pyrkimyksensä turhaksi ja haihtui melkeinpä olemattomiin, katkaisee orkesterin toinen viulu terävänä kaksisointuna sen häviön, reväisten samalla muutkin orkesterin soittokoneet mukaansa. Rajuina rymistivät sellot, bassot, torvet y.m. jaloon sävelkilpailuun ja Trocaderon sali kaikui ”Väinölän salin” lukemattomista soinnuista. Vienona helisi kannel kankaalla, juhlallisina kiiriskelivät viulut korkeuksissa ja kontrabassot jyrisivät syvyyksissään. Sinfonian ensi osa jo oli täydellistä juhlakulkua.

Toisen osan henkevyyttä ei voi unhoittaa ken kerran on sen kuullut. Parisin esiintymisemme jälkeen se minussa uudistettaessa aina herättää ikäänkuin kontinentaalisen mielialan. Se on suurmaailmallinen sisällöltään, vaikka huokuukin salojen äärettömyyttä.

Omintakeinen scherzo on hyväinen kuultava. Se ei sinänsä suinkaan ole pitkästyttävä. Rytmissä on jotakin hakkapeliittamaista iskevyyttä.

Ja sitten finaali; niin se finaali. Ikäänkuin voimakkaasti valittaen käyvät viulut ja sellot käsiksi klarinetin jo sinfonian alussa kuolevaan melodiaan. Nyt se ei saanut haihtua alakuloiseen mielialaansa. Sali kajahteli kun kymmenkunnat äänet yhtaikaa veteli ”unisont”. Hukkuihan tämäkin vuorostansa kohinaan ja hälinään, mikä muistutti masennettuna kieriskelevää maanalaista tulta sen etsiessä itsellensä ylöspääsyä ilmoille. Hälinästä muodosteleutui sitten uusi melodia, joka hiljaisena ja huomaamatta kuten koittava päivä pyrki kuuluvammaksi ja siitä vähitellen sinfonian loppua lähetessä paisui jättimäiseksi lauluksi.  Soitimme sen olan takaa, hartiavoimin, ikäänkuin kilvan. Ken sen parhaiten lauloi, kuka syvimmin käsitti: en voi sitä sanoa. – Esityksemme palkittiin runsain suosionosoituksin ja oli se kyllä ansaittava.

Sibeliuksen ensimmäinen sinfonia oli mielestäni mestarin suurin merkkiteos.

Lopetan tähän.

_ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _ _

 

Paluumatkalla Itämerellä yllätti meidät ankarampi tuuli, jolloin useat sairastuivat meritautiin. Mutta juhlallisella eleellä astuimme laivasta kotikaupunkimme laiturille, useimmalla hauskat muistot elämyksestä suuressa maailmassa ja vakaumus kotimaisen musiikin onnistuneesta esittämisestä.

Ja tältä viimemainitulta näkökannalta lähtienhän suomalainen musiikki ulkomailla varsinaisesti tulikin tunnetuksi.