Fokus Sibelius II

Jukka-Pekka Saraste

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana aloittava Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan ja syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan. Kauden 23/24 aikana Saraste syventyy yhdessä HKO:n kanssa Sibeliuksen, Mahlerin ja Brucknerin sinfoniseen perintöön useamman pitkän konserttiperiodin aikana sekä nostaa esille oman aikamme säveltäjiä ja musiikkia.

Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin merkitystä niin yhteiskunnalle kuin yksilöille.

”Musiikilla on erityisen vahva osuus suomalaisessa kulttuurissa, ja Helsingin kaupunginorkesterilla on merkittävä rooli identiteettiemme rakentumisessa. Aloittaessani ylikapellimestarina haluan yhdessä muusikoiden kanssa tehdä töitä ollaksemme kaikkien helsinkiläisten orkesteri. Ideointi taiteellisen johtotiimin ja orkesterin kanssa on ollut tiivistä. Musiikin kokeminen osana yhteisöä on eräs suurenmoisimmista asioista, joita orkesteri voi tarjota kuulijoilleen.”

Jukka-Pekka Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-radiosinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia -orkesteria, Zürichin Tonhalle -orkesteria, Berliinin saksalaista sinfoniaorkesteria DSO:ta ja eteläkorealaista Soulin filharmonista orkesteria.

Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Kesän 2023 LEAD!-mestarikurssi järjestettiin jälleen Fiskars Summer Festival -tapahtumassa, missä nuorten muusikoiden monikansallinen sinfoniaorkesteri työskenteli Sarasteen ja taiteilijavieraiden johdolla.

Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.   

https://www.jukkapekkasaraste.com/
 

Hanna-Elisabeth Müller

Hanna-Elisabeth Müller on saksalainen sopraano, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta niin oopperarooleistaan kuin lied-resitaaleistaan. Myös oratoriot ja messut kuuluvat Müllerin monipuoliseen ohjelmistoon. 

Müller opiskeli laulua Rudolf Piernayn johdolla ja on syventänyt osaamistaan muun muassa Dietrich Fischer-Dieskaun, Júlia Váradyn, Elly Amelingin ja Thomas Hampsonin mestariluokilla.

Müllerin ensimmäisiä suuria rooleja olivat Orfeus ja Eurydike -oopperan Eurydike sekä Taikahuilun Pamina vuosina 2010–2012. Varsinainen ammatillinen läpimurto tapahtui vuonna 2014 Salzburgin pääsiäisfestivaalilla, jossa hän debytoi Richard Straussin Arabella-oopperan Zdenkana. Müllerin esiintyminen Renée Flemingin ja Thomas Hampsonin rinnalla vakuutti sekä yleisön että kriitikot, ja saksalainen Opernwelt-lehti nimitti hänet Vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Müller kuului Baijerin valtionoopperan ensembleen vuosina 2012–2016, minkä jälkeen hän on esiintynyt talossa vierailijana ja osallistunut ulkomaankiertueille.

Hanna-Elisabeth Müller on vieraillut kuuluisilla areenoilla, kuten esimerkiksi Baijerin valtionoopperassa Münchenissä, Teatro alla Scalassa Milanossa, Zürichin oopperatalossa, New Yorkin Metropolitan-oopperassa, lontoolaisissa Royal Festival- ja Wigmore Hall -konserttisaleissa, De Singel -taidekeskuksessa Antwerpenissa ja Madridin Teatro de la Zarzuelassa. Hän on esiintynyt useiden tunnettujen kansainvälisten orkesterien kanssa. 

Musiikkitalossa kuultavat Alban Bergin Seitsemän varhaista laulua Müller levytti vuonna 2017 ensialbumilleen Traumgekrönt. Aikaisempaa yhteistyökokemusta Jukka-Pekka Sarasteen kanssa Müllerillä on jo vuosien takaa Saksasta. Helsingin kaupunginorkesterin vieraana Hanna-Elisabeth Mülleriä kuullaan ensimmäistä kertaa. 

Biography - Hanna-Elisabeth Müller (hannaelisabethmueller.de)

Jean Sibelius: Sinfonia nro 3

Ensimmäisen ja toisen sinfonian mahtipontiset paisutukset olivat tehneet Jean Sibeliuksesta (1865–1957) kansallisen ikonin. Silti hän ei tyytynyt varmistelemaan. Senkin uhalla, että aina uuden sinfonian myötä menettäisi ne kuulijat, jotka edellisellä oli valloittanut, hän pyrki osoittamaan, mitä sinfonia voisi olla. Neljäs sinfonia meni koruttomassa karuudessaan yli kaiken käsityskyvyn. Kuudes ja seitsemäs tavoittelivat yhä aforistisempia kokonaisuuksia, joiden kutsumista sinfoniaksi olisi vielä puoli vuosisataa aiemmin karsastettu lajityypin kunnianloukkauksena. Mutta niitäkään ei olisi syntynyt ilman kolmatta sinfoniaa (1907), joka oli varovainen mutta merkittävä loikka kohti Sibeliuksen yhä pelkistyvämpää sävelkieltä.

Teos otettiin varauksin vastaan. Suomessa sinfonian vastaanottoa lievensi Sibeliuksen nauttima koskemattomuus epävirallisena kansallissäveltäjänä, mutta Venäjällä tyrmistyneet reaktiot tulivat kuin yhdestä rintamasta. ”On jätettävä jäähyväiset aikaisemmalle Sibeliukselle. Hänen sinfoniansa pääpaino on – sen lyhyys”, kirjoitti Rusj-lehti. Myös opettaja- ja säveltäjäguru Nikolai Rimski-Korsakov nuhteli Sibeliusta: ”Miksi ette tee niinkuin on tapana? Tulette näkemään, ettei yleisö voi tätä seurata eikä ymmärtää.”

Sibeliuksen saamaa kritiikkiä on peilattava aikaansa. Kolmas sinfonia oli täydellinen vastakohta samaan aikaan syntyneille Rahmaninovin ja Gliéren toisille sinfonioille ja etenkin Gustav Mahlerin kahdeksannelle, joka sai nimen Tuhanten sinfonia esittäjien lukumäärän mukaan. Romanttisen sinfonian huippukausi veteli viimeisiään ennen kuin mammuttitauti korjaisi sen kuljeksimasta uusklassisen selkeyden ja modernin arvoituksellisuuden tieltä. Kun Sibelius tapasi Mahlerin, hän sanoi tälle ihailevansa sinfonian ankaruutta ja syvää logiikkaa, joka vaatii kaikkien motiivien toisiinsa liittymistä. Mahler oli toista mieltä: ”Ei. Sinfonian tulee olla kuin maailma. Sen täytyy sisältää kaikki.”

Sibeliuksen kolmas ei sisällä koko maailmaa, mutta kaiken tarvittavan kylläkin. Vuonna 1940, kun Sibeliuksen kynä oli jo kymmenen vuotta pysynyt vaiti, hän muisteli sinfoniansa vastaanottoa ja Rimski-Korsakovin isällistä ojennusta: ”Nyt olen varma, että sinfonioitani soitetaan enemmän kuin hänen.”

Jaani Länsiö
 

Alban Berg: Seitsemän varhaista laulua

Syksyllä 1904 Alban Berg (1885-1935) aloitti yksityiset musiikkiopinnot Arnold Schönbergin johdolla. Schönberg perehdytti oppilaansa mm. kontrapunktin ja harmonian saloihin. Jo ennen opintojaan Berg oli kirjoittanut useita yksinlauluja. Schönbergin johdolla niitä syntyi vielä lisää, ja vuonna 1907 Berg toi niistä julkisuuteen kolme. Hän palasi varhaisen laulutuotantonsa pariin vuonna 1927. Tällöin hän uusi ja orkestroi seitsemän vuosina 1905-1908 alun perin lauluäänelle ja pianolle syntynyttä laulua. Seitsemän varhaista laulua sai kantaesityksensä Wienissä 6.11.1928. Sopraano-solisti oli Claire Bern.

Kyseessä on laulusarja erittäin väljässä mielessä. Jokainen laulu on itsenäinen, ja yhdistävänä tekijänä toimii ainoastaan runojen rakkauteen ja luontoon liittyvä aihepiiri. Musiikillisesti Seitsemän varhaista laulua on muistutus siitä, että Bergin sävelkieli lähti liikkeelle myöhäisromantiikasta. Musiikki voi usein tuoda mieleen Brahmsin, Wolfin tai Richard Straussin. Kromaattinen kontrapunkti on velkaa Schönbergille, kirkas orkestrointi Mahlerille.

Sarjan avaa Carl Hauptmannin (1858-1921) runoon sävelletty Nacht. Schilflied Nikolaus Lenaun (1802-1850) runoon on rennosti keinuva eroottinen hetki. Sitä seuraa Theodor Stormin (1817-1888) runoon sävelletty melodinen serenadi Die Nachtigall, josta - säveltäjän harmiksi, koska hän ei sitä itse juuri arvostanut - tuli sarjan kaikkein suosituin laulu.

Keskelle sarjaa sijoitettu Traumgekrönt Rainer Maria Rilken (1875-1926) runoon on intensiivinen, unenomaista tunnelmaa huokuva rakkauslaulu. Im Zimmer Johannes Schlafin (1862-1941) runoon sisältää jopa ironiseksi tulkittavaa musikaalista naturalismia: kello tikittää ja pieni liekki rätisee. Ekspressiivinen Liebesode on sävelletty Otto Erich Hartlebenin (1864-1905) runoon. Sarjan päättää kiihkeä Sommertage Paul Hohenbergin (1885-1956) runoon.

Christian Holmqvist
 

Jean Sibelius: Sinfonia nro 2 D-duuri op. 43

Ilman seitsemää sinfoniaansa Jean Sibelius (1865–1957) olisi saattanut jäädä valtion sisäiseksi kansallisaarteeksi, joita pienten maiden historialliset henkilögalleriat ovat pullollaan. Kullervolla, Lemminkäislegendoilla, En Sagalla ja Karelia-sarjalla hän oli jo jättänyt jälkensä syvälle itsenäisyyshaluissaan kamppailevan kansan DNA:han. Mutta vuosisadan vaihteessa tapahtui suuria. Hänen ensimmäinen sinfoniansa (1899) oli merkkitapaus, joka toi suomalaiseen musiikkiin vähän käytettyjä raaka-aineita kansainvälisiltä säveltaiteen perustuksilta ilman, että niiden kotimaisuusastetta saattoi silti kyseenalaistaa. Suomalaisen sielun pohjiin uppoavia, karuja kauneusarvoja vyöryttänyt teos vei Sibeliuksen maailmalle uutena sinfonikkona.

Tätä mainetta vankisti edellistä hiotumpi toinen sinfonia D-duurissa (1902/1903), jolle jo aikalaiset löysivät verrokin Johannes Brahmsin niin ikään toisesta sinfoniasta samassa sävellajissa. Sinfonian syntyvaiheet ovat tuttuja melkein jokaisen Sibeliuksen suurteoksen kohdalla. Nytkin hän aloitti luonnostelemalla eeppistä kertomusta: Matkustettuaan Italiaan vuonna 1901 Sibelius oli pohtinut Don Giovanni -myyttiä (Don Juan) ja nähnyt mielessään uhkaavan, tummanpuhuvan vieraan, joka on tullut noutamaan elostelijan Manalaan. Sinfoniaan on mahdollisesti sekoittunut myös jotain messiaanista ‒ luonnostelmista löytyy sana Christus. Lopulta Sibelius jätti ulkomusiikilliset mielleyhtymät vain inspiraatiota ruokkineiksi työvaiheiksi, joiden kuuleminen olisikin mielikuvitukselle melkoinen ponnistus.

Italiasta palattuaan Sibelius sävelsi neliosaisen sinfonian valmiiksi ja johti sen kantaesityksen Helsingin filharmonisen seuran (nyk. Helsingin kaupunginorkesteri) konsertissa 8.3.1902. Kuten niin usein, koki hän nytkin tarpeelliseksi tehdä jälkikorjauksia partituuriin. Lopullinen versio sai kantaesityksensä Tukholmassa Armas Järnefeltin johdolla loppuvuodesta 1903.

Sinfonia värähtelee jokaisessa kuulijassa eri taajuudella; säveltäjä Sulho Ranta kuvasi sitä nimenomaan suomalaisia lumoavaksi voimaksi kuin shamaanin rummunlyönti. Robert Kajanus koki sen kuvaavan itsenäisen maan tulevaisuutta ja Simon Parmet julisti sen kesän ja elämänilon ylistyslauluksi. Sibeliukselle itselleen se oli ”sielunrippi”.

Jaani Länsiö