Konsertti-ilta täynnä taituruutta, runoutta, sävyjä ja syvyyttä.
”Kuljen tämän vanhan kylän läpi yksin, kuin aave.” Luigi Dallapiccolan tiheätunnelmaisen, salaperäisistä äänistä ja musiikillisista salamanvälähdyksistä kudotun yökappaleen juuret ovat Antonio Machadon runossa, autiolla kyläaukiolla, jolle kuutamo heittää mustia varjoja.
Romanialaissyntyisen monialaisen musiikkineron George Enescun [vuonna 1954 valmistunut] kamarisinfonia on säveltäjän viimeiseksi jäänyt teos, joka vie kuulijan inspiroivalle matkalle tutun ja yllätykselliseen välimaastoon.
”Käsittelen tässä sävellyksessäni runoutta ikään kuin jokainen sen esittämä ajatus olisi pieni aaria itsessään”, kuvailee Hans Werner Henze laulusarjaansa, jossa koloratuurisopraano saa seurakseen neljän sellon sekä harpun muodostaman yhtyeen.
Luigi Dallapiccola: Piccola musica notturna
Luigi Dallapiccola (1904-1975) syntyi Istriassa, alueella joka tuohon aikaan oli osa Itävalta-Unkaria. Nykyisin se on osa Kroatiaa. Vanhemmat olivat italialaisia. Nuoruudessaan pianoa ja sävellystä opiskellut Dallapiccola ihaili fasisteja. 1930-luvulla asenne muuttui. Hän kritisoi Mussolinia ja Hitleriä, ja joutui ajoittain piiloutumaan viranomaisilta. Dallapiccola myös pelkäsi että jotakin saattaisi tapahtua hänen juutalaiselle vaimolleen. Vapauden ja väkivallan teemoja hän käsitteli esimerkiksi kansainvälisessä läpimurtoteoksessa, oopperassa Il prigioniero (Vanki, 1948).
Säveltäjänä Dallapiccola oli alunperin kiinnostunut esimerkiksi romantiikasta ja impressionismista. 1930 hän löysi Uuden Wienin koulukunnan musiikin ja alkoi sen innoittamana käyttää 12-säveltekniikkaa. Tärkeäksi esikuvaksi muodostui etenkin Anton Webern. Dallapiccolaa on luonnehdittu ”lyyriseksi dodekafonikoksi”. Hänen sävelkielensä on moderni, mutta samalla herkkä ja valtavan ilmaisuvoimainen.
Piccola musica notturna on vuonna 1954 kapellimestari Hermann Scherchenin tilauksesta valmistunut sävellys. Teos on alunperin kirjoitettu orkesterille. Vuonna 1961 Dallapiccola teki version kamariyhtyeelle.
Otsikko voi tuoda mieleen W.A. Mozartin kuuluisan Pienen yösoiton. Dallapiccola on kuitenkin lähtenyt liikkeelle espanjalaisen Antonio Machadon (1875-1939) runosta Noche de verano (Kesäyö). Runossa kertoja kulkee vanhassa kylässä öiseen aikaan. Korkeiden talojen yllä loistaa kuutamo. Puistonpenkit ja akaasiat heittävät varjonsa autiolle aukiolle. Kertoja vertaa itseään haamuun. Dallapiccolan sävellyksessä pienet eleet ja äänet puhuvat. Jotkut yllättävät purkaukset eivät särje tunnelmaa, ne ainoastaan sähköistävät sitä.
Noche de verano
Es una hermosa noche de verano.
Tienen las altas casas
abiertos los balcones
del viejo pueblo a la anchurosa plaza.
En el amplio rectángulo desierto,
bancos de piedra, evónimos y acacias
simétricos dibujan
sus negras sombras en la arena blanca.
En el cénit, la luna, y en la torre,
la esfera del reloj iluminada.
Yo en este viejo pueblo paseando
solo, como un fantasma.
Antonio Machado (1875–1939)
Kesäyö
On ihana kesäinen yö.
Korkeat talot ovat
avanneet parvekkeidensa ovet
ylle vanhan mahtavan kylätorin.
Autio kulmikas erämaa,
sen kivipenkit, köynnökset ja akaasiain
symmetria piirtävät
mustat varjonsa valkeaan hiekkaan.
Taivaan lakipisteessä kuu, ja tornissa
kellon valaistu piiri.
Muinaisen kylän kamaraa kuljen
yksin, kuin aave.
Antonio Machado (1875–1939)
Suom. Auli Leskinen
George Enescu: Kamarisinfonia
George Enescu (1881-1955) oli 1900-luvun merkittävin romanialainen musiikkipersoonallisuus. Hän oli huipputason viulisti, kapellimestari ja pianisti, ja lisäksi persoonallinen säveltäjä. Vain 7 vuoden ikäisenä hän sai mahdollisuuden opiskella Wienin konservatoriossa. Myöhemmin hän opiskeli Pariisissa. Enescu loi kansainvälisen uran ja sai mainetta myös pedagogina. Kuuluisia oppilaita olivat mm. Ida Haendel, Arthur Grumiaux ja Yehudi Menuhin. Menuhin totesi muitta mutkitta: ”Enescu oli suurin muusikko jonka koskaan olen tavannut”. Enescu oli lisäksi pianisti Dinu Lipattin kummisetä.
Musiikkia Enescu sävelsi jo alle teini-ikäisenä. Hän loi melko laajan tuotannon, mutta konserttiohjelmissa hänen teoksiinsa törmää jokseenkin harvoin. Enescun pääteos on Sofokleen tragediaan perustuva ooppera Oedipe (1931). Tuotantoon kuuluu myös mm. 5 sinfoniaa, 2 romanialaista rapsodiaa, 2 jousikvartettoa, 3 pianosonaattia ja 3 viulusonaattia. Enescun sävelkieltä on vaikea luokitella. Hän lähti liikkeelle myöhäisromantiikasta mutta lähestyi asteittain yhä modernistisempaa ilmaisua. Hänen kypsä musiikkinsa on kiehtova yhdistelmä uusklassismia, impressionismia ja romantiikkaa.
Vuonna 1954 valmistunut Kamarisinfonia 12 soittimelle jäi Enescun viimeiseksi sävellykseksi. Teos oli jo melkein valmis kun säveltäjää kohtasi halvaus. Partituurin viimeisteli Enescun ystävä, säveltäjä Marcel Mihalovici. Kamarisinfonia sai kantaesityksensä Bukarestissa vuonna 1955. Vastaanotto oli kohtelias mutta hyvin hämmentynyt. Tällöin kapellimestari Constantin Silvestri kääntyi yleisön puoleen ja sanoi: ”Tämä on Enescun mestariteos. Se voi kuitenkin olla vaikeasti lähestyttävä, joten nyt esitämme sen vielä kerran.” Toinen esitys olikin sitten suuri menestys.
Hans Werner Henze: Being Beauteous
Hans Werner Henze (1926-2012) oli kantaaottava säveltäjä. Hän kirjoitti elämänsä aikana useita teoksia jotka käsittelivät vapauden, väkivallan ja sorron teemoja. Lapsuutensa Henze oli viettänyt natseja ihailevan isän varjossa, ja sävellyksen opiskelu oli jäänyt hetkeksi kesken kun myös Henzen vuonna 1944 piti puolustaa Saksaa. Hän joutui kuitenkin pian brittien sotavangiksi ja vietti aikaa vankileirissä kunnes sota oli ohi.
Vuonna 1953 Henze muutti Italiaan. Hän koki että häneen Saksassa suhtauduttiin suvaitsemattomasti koska hän oli sekä vakaumuksellinen vasemmistolainen että homoseksuaali. Henzen sävelkieli heijastaa näkemystä maailmasta paikkana, jossa kaikki kulttuurit ovat merkitykselliset. Hän sai vaikutteita 12-säveltekniikasta ja renessanssi-musiikista, mutta myös esimerkiksi jazzista ja arabialaisista kansansävelmistä. Sävellystuotanto on hyvin laaja ja käsittää mm. yli 15 oopperaa, 10 balettia, 10 sinfoniaa ja runsaasti kamari- ja soolomusiikkia. Vokaaliteoksia Henze kirjoitti mm. Ho Chi Minhin, Elsa Moranten, Bertolt Brechtin ja Hans Magnus Enzensbergerin teksteihin.
Being Beauteous (Kaunis olento) on vuonna 1964 valmistunut sävellys koloratuurisopraanolle, harpulle ja neljälle sellolle. Teos sai kantaesityksensä Berliinissä huhtikuussa vuonna 1964 säveltäjän johdolla. Laulusolisti oli Ingeborg Hallstein. Teos on sävelletty ranskalaisen Arthur Rimbaud’n (1854-1891) runoon joka löytyy kokoelmasta Les Illuminations. Henze kertoi teoksestaan: ” Tässä runoa on käsitelty ikään kuin jokainen siinä esitetty ajatus olisi pieni aaria itsessään. Aarioita kehystävät lyhyet sellokvartetto-jaksot joihin harppu punoutuu mukaan. Jokainen aaria muodostaa itsenäisen kokonaisuuden mutta kvintetto-jaksot ovat muunnelmia toisistaan.”
Being Beauteous
Devant une neige un Être de beauté de haute taille. Des sifflements de mort et des cercles de musique sourde font monter, s'élargir et trembler comme un spectre ce corps adoré; des blessures écarlates et noires éclatent dans les chairs superbes. Les couleurs propres de la vie se foncent, dansent et se dégagent autour de la Vision, sur le chantier.
Et les frissons s'élèvent et grondent, et la saveur forcenée de ces effets se chargeant avec les sifflements mortels et les rauques musiques que le monde, loin derrière nous, lance sur notre mère de beauté, – elle recule, elle se dresse. Oh! nos os sont revêtus d'un nouveau corps amoureux.
***
Ô la face cendrée, l'écusson de crin, les bras de cristal!
Le canon sur lequel je dois m'abattre à travers la mêlée des
arbres et de l'air léger !
Arthur Rimbaud (1854–1891)
Being Beauteous
Lumen äärellä kookas Kaunis Olento. Kuolonpihahdukset
ja kumean musiikin kehät saavat tämän palvotun ruumiin
kohoamaan, paisumaan ja värisemään kuin aave;
helakanpunaiset ja mustat haavat puhkeavat
upeaan lihaan. Elämän omat värit tummenevat,
tanssivat ja huokuvat Näyn ympärillä, työmaalla.
Ja väristykset voimistuvat ja hurisevat, näiden
vaikuttimien hourupäisen maun liittyessä
kuolonpihahduksiin ja römeään musiikkiin, jota maailma kaukana
takanamme viskoo kauneuden äitimme päälle – hän perääntyy,
kohottautuu. Voi! luillemme on puettu uusi rakastunut ruumis!
***
Oi tuhkanharmaat kasvot, karvainen kilpi, kristallikäsivarret!
Tykki johon minun on iskettävä kiinni puiden ja kevyen ilman
sekasorron läpi!
Suom. Einari Aaltonen
Arthur Rimbaud: Kootut teokset. Sammakko, 2012.
Christian Holmqvist
