Kohti taivaita

Pekka Kuusisto

Pekka Kuusisto (s. 1976) on Suomen kaikkein tunnetuimpia ja kansainvälisesti menestyneimpiä muusikoita. Helsingin kaupunginorkesterin 2023/24 konserttikauden avauksen myötä Kuusisto aloittaa kolmivuotisessa päävierailijan tehtävässä kapellimestarina ja viulistina sekä ohjelmistoa suunnittelevan taiteellisen johtotiimin jäsenenä.

"Tämän konserttikauden suunnittelu on ollut ihana seikkailu, ja toivon sen tuottavan kuulijoille sekä löytämisen että kotiinpaluun riemua", Kuusisto sanoo. HKO:n konserteissa Kuusistoa tullaan kuulemaan kapellimestarina, viulusolistina ja niin sanottuja liidaajana eli viulua soittavana eikä tahtipuikkoa käyttävänä orkesterinjohtajana.

Muusikkoperheessä varttunut Pekka Kuusisto aloitti viulunsoiton kolmevuotiaana. Kuusiston solistiura käynnistyi toden teolla hänen voitettuaan kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun 1995. Siitä lähtien työt ovat kutsuneet kiihtyvään tahtiin kaikille mantereille eri puolille maailmaa. Vakituiset työpaikat sijaitsevat tällä hetkellä Oslossa (Norjalainen kamariorkesteri), Bremenissä (Deutsche Kammerphilharmonie), Berliinissä (Mahler-kamariorkesteri) ja San Franciscossa (San Franciscon sinfoniaorkesteri) sekä nyt myös Helsingissä.

Pekka Kuusisto on tunnettu rohkeudestaan ja innovatiivisuudestaan ja hänen repertoaarinsa ulottuu kansanmusiikista klassisen kautta genrerajoja pakenevaan musiikkiin. Kuusisto yhdistää, luo uutta ja liikkuu laajasti eri taiteenaloilla uudistaen myös konserttitraditioita ja muusikoiden ja yleisön vuorovaikutusta väheksymättä tradition kovaa ydintä, esimerkiksi instrumentalistina tai – yhä useammin – kapellimestarina. 

Kuusiston käytössä oleva viulu on Antonio Stradivari ”Scotta” (1709), joka on lainassa yksityiseltä taholta Tarisio-huutokauppakamarin kautta.

https://www.harrisonparrott.com/artists/pekka-kuusisto

Pēteris Vasks: Lonely Angel

Latvialainen Pēteris Vasks (s. 1946) kuuluu aikamme merkittävimpiin eurooppalaisiin säveltäjiin. Vasksin tuotannon ydin koostuu ennen kaikkea kuoromusiikista, mutta myös konsertoista, kamarimusiikista ja kolmesta sinfoniasta. Hänen musiikkinsa lasketaan esimerkiksi Arvo Pärtin, Sofia Gubaidulinan ja Gia Qantšelin kanssa ”pyhän minimalismin” tyylisuuntaukseen, jossa hitaasti vellovat harmoniat ja surumieliset melodiat herättävät mielleyhtymiä henkisyydestä, hengellisyydestä, uskonnollisuudesta.

Vasksin alkuvuosien jäljet modernistina aleatoriikan ja jatkettujen soittotekniikoiden ympäröimänä ovat hävinneet musiikista tyystin. Sen sijaan nuoruusvuodet pastorin perheen lapsena, viulistina ja kontrabasistina kuuluvat hänen teostensa aihepiireissä ja kokoonpanoissa. ”Nykyajan ihmisiltä puuttuvat uskomukset, rakkaus ja ihanteet”, hän on sanonut. ”Hengellinen ulottuvuus on hävinnyt. Minun tarkoitukseni on ruokkia sielua, ja tätä saarnaan teoksissani.”

VIulisti Gidon Kremerille syntynyt Lonely Angel (2006) valaa ympärilleen säveltäjälle tyypillistä hartautta, joka levittää toivoa synkkyyteen ja valoa pimeyteen. Seesteisen säestyksen yllä laulavan teoksen alaotsikko onkin Rukous viululle ja jousiorkesterille. Teos sai alkunsa vaikuttavan vision seurauksena: ”Enkeli leijuu maapallon yllä mietiskelemässä murjoutuneen maan tilaa kyynelet silmissään”, Vasks kertoo. ”Mutta lähes huomaamattomalla, rakastavalla siipensä kosketuksella hän tuo lohdun ja pelastuksen. Teos on vastareaktio tuskalle. Viulun soolo-osuus antaa äänen yksinäiselle enkelille, joka väsymättä vartioi maapalloa.”
 

Jannen lintutarha

”Ihana päivä. Kävelyllä nautin lentävien kurkien äänistä – nuo äänet ovat kaikkein läheisintä sukua omalle sielulleni.” (8.10.1911). ”Näin lentäviä kurkia täynnä musiikkia. Opin jälleen suunnattomasti soinnista.” (5.9.1915). Päiväkirjamerkinnöistä selviää Jean Sibeliuksen (1865–1957) lähes lapsenomainen ihastus luonnon äänimaisemiin ja etenkin lintujen muuttomuodostelmiin ja lauluääniin. Päivittäisillä kävelyillään Ainolan pihapiirissä ja Tuusulanjärven rannoilla hän keräsi vaikutteita ja mielikuvia, joista hän pystyi muokkaamaan myös musiikillista logiikkaa tyydyttäviä materiaaleja. Kuuluisimpana lienee viidennen sinfonian finaaliin päätynyt teema, jonka Sibelius luonnosteli nähtyään kuusitoista joutsenta: ”Yksi elämäni suurista kokemuksista! Herrajumala sitä kauneutta.” (21.4.1915). Pekka Kuusiston kokoama Jannen lintutarha -sarja esittelee neljä eri lintua, joiden ilmestykset ja mielikuvat Sibelius on ikuistanut teoksiinsa.

Kurkikohtaus op. 44

Vuonna 1903 esitetty Arvid Järnefeltin näytelmä Kuolema oli melkoinen floppi. Lopulta vain kuuteen esitykseen jäänyt produktio koetti anella yleisöä viimeisiin näytökseen alennushinnoilla, ja kritiikissään Eino Leino kuvaili sen kohtausten karkaavan ”yhä kauemmaksi taiteellisen arvostelun piiristä”. Sibeliuksen musiikkia kriitikot eivät edes maininneet, vaikka se sisälsi Sibeliuksen lopulta ehkä suurimman hitin, Valse Tristen, josta tuli välittömästi maailmanlaajuinen menestys. Kun

Sibelius palasi vuonna 1906 muokkaamaan Kuoleman musiikkia, Valse Triste pysyi ennallaan ja kolmas ja neljäs kohtaus yhdistyivät Kurkikohtaukseksi. Samaan opukseen hän liitti myös itsenäisesti syntyneet Canzonettan ja Valse Romantiquen. Kurkikohtauksen alku esittelee Kuolema-näytelmän hahmon Elsan, nuoren naisen, Paavalin rakastetun. Nuori pari saa lapsen kurjilta, joiden laulussa Paavali kuulee kuolleen äitinsä äänen.

Punarintasatakieli laulaa ja Riikinkukko sarjasta Joutsikki op. 54

Vuosisadan alkupuolella symbolistinen näyttämö- ja säveltaide levisi etenkin Ranskasta kohti Suomea ja myös Sibeliuksen tyylivalikoimiin, mistä kuuluisimpana esimerkkinä musiikki Maurice Maeterlinckin näytelmään Pelléas & Mélisande (1906). Joutsikki-musiikki sai alkunsa, kun Mélisanden roolin Helsingissä esittänyt Harriet Bosse ehdotti säveltäjäksi Sibeliusta August Strindbergille, jonka näytelmää Svanevit (Joutsikki) oltiin kaavailemassa Helsinkiin.

Keväällä 1908 Helsingissä kantaesitetty näytelmä nousi jättisuosioon, ja Sibeliuksen musiikkia ylistettiin hänen parhaanaan: "Tuskin mikään muu hienoudessa ja runollisessa kauneudessa vetää vertoja Svanehvitille", Helsingin Sanomien kriitikko, nimimerkki V ylisti. Näytäntökausi sai jatkoa loppuvuodesta 1908 ja Sibelius muokkasi Joutsikin musiikista parhaiden palojen sarjan ja sovitti sen alkuperäistä soittajistoa suuremmalle orkesterille.

Joutsikki on satumainen kertomus prinsessasta, jota hänen isänsä, paha äitipuolensa ja kolme palvelijatarta ovat naittamassa naapurimaan kuninkaalle. Kohtalon ohjaamana prinsessa rakastuukin kuninkaan sanansaattajaan, prinssiin. Joutsikin linnassa asuu myös eläimiä, kuten riikinkukko, punarintasatakieli sekä joutsenet, jotka ovat todellisuudessa prinsessan ja prinssin äidit. Joutsikin musiikki on värikästä, kevyttä ja ilmavaa, aikansa ranskalaisia tyylipiirteitä ilmentävää ja näyttämön tapahtumia myötäilevää käyttömusiikkia.

Sarjan neljäs osa Punarintasatakieli laulaa kuuluu pantomiimikohtaukseen, jossa selviää kuninkaan olevan ilkeä ja prinssin olevan se oikea. Kohtaus on paljolti musiikin varassa; pizzicatot esittävät prinssiä, harppu joutsenäitiä, triangelin kolme lyöntiä kertoo aamuöisen kellonajan, ja huilut laulavat punarintasatakielen äänellä. Sarjan avausosa taas kuvaa satumaista Riikinkukkoa, joka yhdessä prinsessan kanssa odottaa mystistä sanansaattajaa epätietoisuuden vallassa. Kekseliäänä temppuna Sibelius on antanut riikinkukon nokankoputuksen kastanjeteille.

Tuonelan joutsen

Tuonelan joutsen (1893/1900) syntyi alunperin suuren mutta toteutumattomaksi jääneen Kalevala-oopperan alkusoitoksi. Oopperahankkeen kaaduttua Tuonelan joutsen päätyi Lemminkäis-sarjan kolmanneksi osaksi ja kuuluu nykyään Sibeliuksen tunnetuimpiin yksittäisiin teoksiin. Musiikissa joutsenen ääni ja luonne sinänsä jäävät musiikissa taka-alalle; teos soi pikemminkin viattomuuden ja puhtauden symbolistisena ilmestyksenä, jota Richard Wagnerkin oli käyttänyt oopperoissaan Lohengrin ja Parsifal. Läheisempi inspiraationlähde lienee Sibeliuksen ystävän Akseli Gallén-Kallelan maalaus, jossa Lemminkäisen äiti suree elottomana makaavan poikansa kohtaloa Tuonelan tumman virran rannalla. Taustalla lipuva Joutsen on selvinnyt Lemminkäisen tappoaikeista.

Joseph Haydn: Sinfonia nro 45 fis-molli ”Jäähyväissinfonia”

Yhdet sinfoniat syntyvät sisäisestä ilmaisun pakosta, toiset tienaamistarkoituksessa, kolmannet velvollisuuden tunteesta kuningasta tai kirkkoa kohtaan. Toisinaan – paremman puutteessa –  inspiraation sytykkeeksi kelpaa myös työvoimapoliittinen kannanotto. Näin tapahtui vuonna 1772 ruhtinas Nicolaus Esterházyn hovissa, jossa Joseph Haydn (1732–1809) toimi säveltäjän ja kapellimestarin virassa noin kolmenkymmenen vuoden ajan.

Haydnin orkesterin soittajat olivat tehneet pitkää päivää ja venyttäneet konserttikauttaan jo ylitöiden puolelle, eikä ruhtinas vieläkään halunnut päästää heitä lomille – nippu teoksia odotti jonossa kantaesitystään. Kun Haydn sai kuulla soittajiensa huolen, hän päätti lisätä nippuun vielä yhden sinfonian, jo seuraavaan konserttiin. Muuten teoksesta tuli tyypillistä haydnia, mutta loppuun hän säästi yllätyksen: päätössointujen sijasta musiikki vaihtuukin uinuvaksi adagioksi, ja soitin toisensa perään päättää osuutensa muiden jatkaessa. Kantaesitykseen soittajat juonivat koreografian, jossa soittaja toisensa jälkeen puhaltaa kynttilänsä sammuksiin ja poistuu takahuoneeseen. Tempaus oli voitokas. Seuraavana päivänä ruhtinas myönsi orkesterilleen kauan kaivatun loman. Teos tunnetaan nykyään nimellä Jäähyväissinfonia.

Sinfonian lopetus on hyvä tarina, mutta musiikillisesti silti ehkä vähäpätöinen osuus muutenkin kekseliäässä teoksessa. Ensinnäkin Jäähyväissinfonia on yksi harvoista Haydnin mollisinfonioista, ja se syöksyy heti myrskyisään fis-molli teemaan kiihkoa puhkuen, synkopoituna ja aikansa mittapuulla perin riitaisiinkin sointuihin pistäytyen. Sille vastakohtainen lyyrinen teema häviää äkisti eikä koskaan palaa. Toinen osa, vaimea Adagio soi poikkeuksellisen herkästi, kuten myös kevyesti tanssiva menuetti gregoriaarisine keskijaksoineen. Finaali heittäytyy intohimoiseen juoksuun kohti kuuluisaa Adagiota ja soittimien tunteisiin vetoavaa protestia.
 

Anna Clyne: Within Her Arms

Lontoossa syntynyt, nykyään New Yorkissa asuva Anna Clyne on kuluneen kymmenen vuoden aikana vakiinnuttanut nimensä maailman merkittävimpien konserttitalojen ohjelmistoihin. Konserttojen ja orkesteriteosten lisäksi hänen usein mystissävytteistä, ajatonta ja shamanistisiakin piirteitä kuohuvaa musiikkiaan on kuultu olennaisena osana esimerkiksi tanssiesityksien, elokuvien ja videotaiteilijoiden teoksissa. Clyne on Espanjan Kastilian ja Leónin sinfoniaorkesterin residenssitaiteilija ja Helsingin kaupunginorkesterin residenssisäveltäjä kaudella 2023–2024.

Within her Arms (2008/09) syntyi spontaanina reaktiona. Saatuaan Esa-Pekka Saloselta ja Los Angelesin filharmonikoilta tilauksen vuonna 2008 Clyne oli luonnostellut energistä ja kaoottista teosta, kunnes hän sai kuulla äitinsä kuolleen täysin yllättäen. Clyne palasi perheensä kotiin Lontooseen, istuutui pianon ääreen, sytytti kynttilän ja katsoi äitinsä kuvaa, joka oli otettu vain pari päivää ennen tämän kuolemaa. Vain vuorokaudessa Clyne oli purkanut tuntonsa sävellykseen, jonka nimeksi tuli Within Her Arms, ja joka perustuu vietnamilaisen kirjailijan, rauhanaktivistin ja munkin Thích Nhất Hạnhin runoon Message kokoelmasta Call Me By True Names (1999):

Maa pitää sinut tiukasti sylissään, rakas –
Niin että huomenna muutut kukkasiksi, –
Tämä kukka hymyilee hiljaa tällä aamupellolla –
Tänä aamuna et enää itke, rakas –
Sillä olemme käyneet läpi liian syvän yön.
Tänä aamuna, kyllä, tänä aamuna, polvistun vihreälle ruoholle –
ja huomaan läsnäolosi.
Kukat, jotka puhuvat minulle hiljaisuudessa.
Rakkauden ja ymmärryksen sanoma on todellakin tullut.

(suom. JL)

Yksiosainen, viidelletoista jousisoittimelle syntynyt teos alkaa yksinäisellä viululla, joka kutsuu muut mukaansa yhteiseen, toisiinsa kietoutuvaan halaukseen. Yhtäältä kevyesti liihottava, toisaalta jatkuvasti uhkaaviin sävyihin uppoutuva kulku alkaa loppua kohden katkeilla, kenties pahaenteisesti – ennakoiko tämä ikuisuutta, luopumista ja joskus koittavaa hyväksymisen tunnetta?

Jaani Länsiö