Kaija Saariahon teoksessa Aile du Songe huilu on lintu, jonka lento on vertauskuvana elämän mysteereille.
”Siri Branderin jousiorkesterille sävelletty Elegie oli uutinen ja – sanottakoon se heti – miellyttävä uutinen.” HKO:n huhtikuisessa populäärikonsertissa vuonna 1894 kuultiin kattaus sinfonista kantaohjelmistoa, mutta sanomalehti Uusi Suometar nosti arviossaan näkyvimmälle paikalle konsertin avausnumeron, 28-vuotiaan helsinkiläissäveltäjän ja eläinsuojeluaktivistin Siri Branderin Elegien, jonka surumieliset melodiat lumosivat myös yleisön.
Claire Chase, ”aikamme merkittävin huilisti” (The New York Times) ja ”modernin huilun nuori tähti” (The New Yorker) on soittanut viimeisen kymmenen vuoden aikana yli tuhat kantaesitystä kuudella mantereella. Kaija Saariaholle huilu on läheinen soitin, koska sen äänessä on alati aistittavissa hengitys. Teoksessa Aile du Songe huilu on lintu, jonka lento on vertauskuvana elämän mysteereille.
Siri Brander: Elegie
Etätyösuosituksen hiljentämä Musiikkitalo oli vasta heräilemässä aamuun, kun Helsingin kaupunginorkesterin siviilipalvelusmies Gabriel Korhonen kohtasi yllätyksen. Hän oli penkomassa orkesterin lähes 140 vuoden mittaiseksi paisunutta esityslistaa tehdäkseen yhdenmukaisen luettelon konserteissa käytettävistä kokoonpanoista. Hän silmäili teosluetteloa säveltäjän sukunimen mukaisessa järjestyksessä, eikä ollut päässyt Brahmsia pitemmälle, kun eteen jo tuli outo nimi: Brander, Siri Brander.
Löydös paljastui silloisen Helsingin orkesteriyhdistyksen 14.4.1894 Populäärikonsertissa esitetyksi Elegieksi, alun perin pianolle sävelletyksi teokseksi, jonka oli jousiorkesterille sovittanut vaasalainen kapellimestari A. E. Westerlind. Kaupunginorkesterin nykyinen intendentti Aleksi Malmberg halusi antaa teokselle uuden mahdollisuuden lähes 130 vuotta myöhemmin. Mutta kuka oli Siri Brander?
Korhonen alkoi kerätä tiedonmurusia yhteen. Brander syntyi Vaasassa vuonna 1866, mutta oli muuttanut jo ennen Elegien esitystä Helsinkiin. Hänen muistokirjoituksestaan vuodelta 1934 paljastui, että säveltämisen sijasta hän teki elämäntyönsä eläinten suojelijana, ja toimi niin ikään säveltämistä harrastaneen Constance Ullnerin jälkeen useiden eläinsuojeluyhdistysten johtotehtävissä.
Vuonna 1894 Branderin teos eitettiin Brahmsin, Mendelssohnin, Massenet’n ja Bruchin seurassa, mutta konsertin päähuomion vei kertauksineenkin vain muutaman minuutin mittainen Elegie. Vaikka Brander oli ensimmäisiä orkesterin soittamia naissäveltäjiä, aikalaiskriitikko R.S. käänsi huomion sukupuolen sijasta itse teokseen.
”Siri Branderin jouhiorkesterille säwelletty ‘Eligie’ kuitenkin oli uutinen ja – sanottakoon se heti – miellyttävä uutinen. Tämä pieni kappale on kauniin melodiiansa samoin kuin huolellisesti tehdyn aistikkaan soittimille sovittamisen kautta warsin onnistunut ja saikin yleisön puolelta ansaittua huomiota.”
Felipe Lara: Meditation and Calligraphy
Brasiliassa syntyneen Felipe Laran (s. 1979) tuotannosta niin kamariyhtyeille kuin sinfoniaorkesterille sekä elokuviin ja populaarimusiikin liepeille huokuu toisinaan hänen taustansa rock- ja jazz-kitaristina. Taidemusiikkia Lara opiskeli vuodesta 1999 lähtien Yhdysvalloissa, mm. Bostonin kuulussa Berklee School of Musicissa, ja hän on saanut ohjausta esimerkiksi Louis Karchinilta, Tristan Muraililta, Kaija Saariaholta, Helmut Lachenmannilta ja Wolfgang Rihmiltä. Sävellystyönsä ohella Lara työskentelee apulaisprofessorina Berkleessä ja vierailevana opettajana Harvardissa.
Noin neljän minuutin mittainen Meditation and Calligraphy (2014) vahvistetulle bassohuilulle syntyi hyvin nopeasti. Lara oli kutsuttu residenssitaiteilijaksi Italian Umbriaan Civitella Ranierin renessanssilinnaan, missä hän tutustui niin ikään residenssitaiteilijana olleeseen mongolialaiseen runoilijaan G. Mend-Ooyoon. Tämän rohkeat eleet, alkuvoimainen lyriikka ja pikkutarkat yksityiskohdat tekivät Laraan vaikutuksen. Etenkin Mend-Ooyon kalligrafiset työt ällistyttivät säveltäjää.
”Kuinka pystyt luomaan noin ihmeellisiä kalligrafioita?” Lara kysyi Mend-Ooyolta. ”Meditoimalla, meditoimalla ja meditoimalla hyvin kauan”, runoilija vastasi, ”ja sitten kalligrafia yhdellä hyvin nopealla liikkeellä.”
Metodista innostunut Lara halusi kokeilla samanlaista tekniikkaa uuden sävellyksen luomiseen. Hän mietiskeli koko illan intensiivisesti, ja heti herättyään kirjoitti musiikin paperille alle puolessa tunnissa. Syntyi teos, jonka juurena ovat G. Mend-Ooyon nimeä mukailevat sävelet G, Es (eli Me) D ja C (eli Do). Huilisti myös laulaa soittimeensa vokaaleja O ja Y. Teos kuuluu kantaesittäjänsä Claire Chasen bravuureihin.
Kaija Saariaho: Aile du Songe
Kaija Saariahon (s. 1952) monipuolisesta ja laajasta sävellystuotannosta nousee esiin usein toistuvia teemoja. Ilmassa liikkuvat esineet ja ilmiöt, kuten taivaankappaleet ja linnut (Asteroid 4179: Toutatis, Solar, Oi kuu, Aer, Cloud Trio, Oiseux-sarja), runous (esim. Leino-laulut, Edith Södergranin innoittama Bruden, T.S. Eliotin Autio maa -kokoelmasta inspiroitunut Notes on Light) ja solistinen huilu (mm. Laconisme de l’aile, Amour, NoaNoa, Couleurs du vent).
Flanderin musiikkijuhlien, London Philharmonicin ja Suomen Radion sinfoniaorkesterin tilauksesta huilisti Camilla Hoitengalle valmistunut konsertto huilulle ja orkesterille Aile du Songe (Unen siipi, 2001) yhdistää Saariahon suosimat elementit mystishenkiseksi kokonaisuudeksi. Teoksen pohjana on Nobel-palkitun kirjailijan Saint-John Persen Oiseaux (Linnut), jossa runoilija ei kuvaile niinkään lintujen laulua, vaan niiden kulkua, siipien liikkeitä ja elämän mysteeriä monitulkintaisin kielikuvin.
Konserton kahden osan otsikot löytyvät myös alkuperäisestä runosta. Osat on jaettu jaksoihin, joista jokaisella on kuvaileva nimi. Ensimmäinen osa on nimeltään Aérienne. ”Préludessa huilu valtaa alaa hiljalleen ja luo orkesterille musiikkia”, Kaija Saariaho kertoo. ”Jardin des oiseaux’ssa (Lintujen puutarhassa) huilu keskustelee orkesterin soitinten kanssa, kun taas D'autres rives (Muut rannat) vertaa huilua yksinäiseen, korkealla liitävään lintuun, jonka varjo langettaa jousille erilaisia kuvia harpun, celestan ja lyömäsoittimien muuttumattomaan maisemaan.”
Toinen osa on nimeltään Terrestre, ja se alkaa Oiseau dansant -jaksolla (Tanssiva lintu). ”Se viittaa aboriginaalien tarinaan, jossa taitavasti tanssiva lintu opettaa koko kylälle tanssimisen taidon”, Saariaho kertoo. ”Finaali L'oiseau, un satellite infime de notre orbit planétaire (Lintu, pieni satelliitti planeettamme kiertoradalla) on edellisten aspektien yhteenliittymä, ja sitten huilun ääni vaipuu hitaasti pois.”
Joseph Haydn: Sinfonia nro 92 G-duuri ”Oxford”
Joseph Haydn (1732–1809) oli omana aikanaan Euroopan kuuluisin säveltäjä. Vaikka hän hoiti virkaa syrjäisessä Esterházyn palatsissa, hänen musiikillaan oli vahva sija Baijerista Englantiin. Pariisissa hän oli lyönyt läpi vuonna 1786 kreivi d’Ognyn tilaamilla sinfonioilla (nrot 82–87), ja Wienissä Haydn oli itsestään selvä soittolistojen ykkönen.
Vuonna 1789 Haydn sai kaksi isoa tilausta yhtä aikaa. Hänen oli tehtävä kolme sinfoniaa sekä Pariisiin että Baijeriin. Pahinta kiirettä helpottaakseen Haydn keksi säveltää kummallekin tilaajalle yhteensä kolme sinfoniaa, mutta esityttäisi ne tilaajille uusina, uniikkeina teoksina. Yksi sinfonioista oli nro 92 G-duurissa. Mutta mistä lisänimi Oxford?
Nimen tarina alkaa vuonna 1790, kun Itävallan mahtisuvun Esterházyn patriarkka, taiteeseen ja musiikkiin hövelisti suhtautunut mesenaatti ruhtinas Nikolaus I kuoli. Hänen pojalleen Antonille lankesi vastuu hoitaa sekä jättimäinen palatsi että tukalaksi taantunut talous, jonka tasapainottamiseksi hovin toimintoja oli tehostettava. Kulttuuri joutui leikkauslistan kärkeen ja orkesteri sai mennä. Virkaetuuksia vuosikymmenet nauttinut Haydn vapautettiin tehtävistään eläkejärjestelyin.
Haydnilla oli valmis verkosto. Pian hänet kutsuttiin konsertoimaan Englantiin, missä hän johti muiden muassa tuoreehkon G-duuri sinfonian nro 92. Isännät innostuivat tästä kovin, ja esittivät häntä Oxfordin yliopiston kunniatohtoriksi. Protokollan mukaan säveltäjän oli nimitystilaisuudessa esitettävä ammatillinen taidonnäytteensä, eikä Haydn keksinyt siihen hätään muutakaan kuin nyt jo hitiksi todistetun sinfonian nro 92. Tästä lähtien sinfonia on tunnettu lisänimellä Oxford.
Klassiseen tapaan neljäosainen sinfonia alkaa hitaalla johdannolla, jota seuraa sonaattimuotoinen ensiosa. Seuraavaksi tulee hidas osa, jonka keskellä kiihkeä välijakso muuntelee osan alun motiivia. Menuetti on haydnilaista huumoria: fraasit ovat neljän tahdin sijasta kuuden tahdin mittaisia, ja melodiat katkeilevat yllättäen. Sinfonia päättyy asiaankuuluvasti viihdyttävään, vilkkaasti etenevään finaaliosaan.
Jaani Länsiö
