Sydänääniä

Erich Korngold: Viulukonsertto

Ihmelapset eivät voi paljon Erich Wolfgang Korngoldia (1897–1957) ihmeellisemmiksi tulla. Jo 11-vuotiaana hän hämmästytti wieniläisiä baletillaan Lumiukko, jota seurasi teinivuosina sävelletty pianosonaatti ja oopperat Violanta ja Der Ring des Polykrates. Menestyksekäs Die tote Stadt -ooppera oli 23-vuotiaan Korngoldin suurin saavutus eurooppalaisen taidemusiikin saralla, kunnes natsivainot ajoivat hänet vuonna 1934 Amerikkaan. 

Oopperoissa pätevöityneelle säveltäjälle löytyi samantien paikka valkokankaan palveluksessa, ja Korngold oppi nopeasti Hollywoodin tavoille. Kaksi Oscar-palkintoa elokuvista Seikkailija – Anthony Adverse (1936) ja Robin Hoodin seikkailut (1938) saanutta Korngoldia voi oikeutetusti pitää yhtenä sinfonisen elokuvamusiikin isoisistä. 

Korngoldin menestys ei tullut koskaan yksin. Tietyissä piireissä ihmelapsi-Korngoldin suosio ja tilausten runsaus pantiin hänen vaikutusvaltaisen kritiikkoisänsä piikkiin, ja Hollywoodin kultapoikana häntä halveerattiin heppoiseksi viihdenikkariksi, jonka taiteellinen selkäranka oli sulanut studiojohtajien muovailemaksi selluloidiksi. Kuin tietoisena vastauksena panettelijoille Korngold sävelsi viulukonserton (1945) yli kymmenen vuoden taidemusiikkitaukonsa päätteeksi – ja onnistui mahdottomassa: teos kumartaa yhtaikaa sekä elokuva- että taidemusiikin traditioille seisoen suorin selin myöhäisromanttisessa virtuoosiperinteessä. Vuonna 1947 kantaesityksen soittanut Jascha Heifetz otti konserton bravuurinumerokseen vuosien ajaksi.

Taukonsa aikana Korngold oli kehittänyt yleisöön menevän tyylin huippuunsa, eikä viulukonserttoa tunnista kerran Wieniä villineen modernistinuorukaisen tekemäksi. Vaikka konsertto nojaa muotonsa puolesta taidemusiikin perinteeseen, se on luonteeltaan elokuvallinen, ja sen teemat perustuvat suoraan Korngoldin Hollywood-sävellyksiin. Avausosan Moderato Nobile pääteema on elokuvasta Taistelu aamunkoitteessa ja sivuteema kuullaan elokuvassa Vapaudensankari Juarez. Lähes koko toinen osa Romanze kulkee Anthony Adversessa kuultua teemaa muunnellen, ja finaaliosan kansantanssit saavat poljentonsa Prinssi ja kerjäläispoika -elokuvan musiikista. 
 

Pjotr Tšaikovski: Sinfonia no 4 f-molli opus 36

Pjotr Tšaikovski (1840–1893) aloitti neljännen sinfoniansa sävellystyön keväällä 1877. 

Teos valmistui vuoden lopussa ja sai kantaesityksensä Moskovassa helmikuussa vuonna 1878 Nikolai Rubinsteinin johdolla. Itsekriittinen Tšaikovski pohdiskeli jälkeenpäin: ”Jääkö tämä sinfonia elämään kauan sen jälkeen kun sen luoja on jättänyt tämän maailman – vai joutuuko se heti unohduksiin?” 

Sinfonia ei joutunut unohduksiin, sillä se on edelleenkin eräs säveltäjänsä suosituimmista teoksista. Musiikin sisältöä on tulkittu monin eri tavoin. Kirjeessä Nadežda von Meckille, jolle teos on omistettu, Tšaikovski antoi yksityiskohtaisen kuvauksen sinfonian salaisesta ohjelmasta. Alussa soiva fanfaari on ”onnen estävä kohtalokas voima”; toinen osa kuvaa ”sellaista alakuloa jota tuntee iltaisin, kun istuu yksin kirjan kanssa”; kolmas osa sisältää ”oikukkaita mielikuvia kun on juonut hieman viiniä”; finaali kuvaa ”muiden ihmisten seuran tuomaa iloa”; ja niin edelleen.

On arveltu, että se kohtalokas voima johon Tšaikovski viittaa olisi hänen homoseksuaalisuuteensa. Lisämerkityksiä voi löytyä myös siitä, että sinfoniassa on aiheita jotka viittaavat Georges Bizet’n Carmen-oopperan aariaan jossa Carmen näkee pelikorttien ennustavan kuolemaa. Sinfonian voi joka tapauksessa kuulla teoksena joka periromanttiseen tapaan kulkee varjoista voittoon. Tämän idean Tšaikovski myönsi lainanneensa Beethovenin viidennestä sinfoniasta.

Ensimmäisessä osassa (Andante sostenuto – Allegro con anima) vuorottelevat dramaattiset ja unelmoivat sävyt. Toinen osa (Andantino in modo di canzona) on lyyrinen tunnelmakuva. Kolmas osa on värikkäästi soitinnettu scherzo. Nopean finaalin (Allegro con fuoco) pääteema on muunnelma venäläisestä kansansävelmästä Pellolla seisoi koivu. Kohtalo-fanfaari palaa yllättäen näyttämölle, mutta sinfonian päättää lopulta riemukas duuri-huipennus. 

Christian Holmqvist