Saa koskettaa

Lili Boulanger: D'un matin de printemps

Ranskalainen Lili Boulanger (1893–1918) syntyi musikaaliseen perheeseen, ja hänen Nadia-siskostaan (1887–1979) tuli kuuluisa opettaja ja säveltäjä. Pariisin konservatoriossa Lili opiskeli urkuja ja musiikinteoriaa. Hän oppi myös laulamaan sekä soittamaan mm. viulua, selloa ja harppua. Vuonna 1913 hän voitti – ensimmäisenä naisena – kuuluisan Prix de Rome-palkinnon kantaatilla Faust et Hélène.

Boulanger’n elämä oli sairauksien varjostama ja jäi lyhyeksi. Hänen kuolemansa vain 24 vuoden iässä on yksi länsimaisen taidemusiikin suurimmista tragedioista. Tuotanto jäi suppeaksi, mutta se paljastaa hänen olleen kiistatta erittäin lahjakas ja persoonallinen säveltäjä.

Vuonna 1917 jo hyvin heikossa fyysisessä kunnossa ollut Boulanger sävelsi diptyykiksi tarkoitetut kappaleet D'un matin de printemps (Kevätaamu) ja D’un soir triste (Surullinen ilta). Molemmista valmistui kolme versiota: yksi duolle, yksi pianotriolle ja yksi orkesterille. Kevätkappaleen orkesteriversio (1918) oli viimeinen orkesteriteos, jonka Boulanger kykeni saattamaan valmiiksi ennen kuolemaansa. Musiikissa on ymmärrettävistä syistä tiettyä haikeutta, mutta myös henkevyyttä ja huumoria. Kappale sai kantaesityksensä Pariisissa maaliskuussa 1921.

Robert Schumann: Pianokonsertto a-molli

Romanttisen kauden ehkä romanttisin säveltäjä on Robert Schumann. Monen tuon ajan taiteilijan tavoin häntä kiehtoivat rakkaus ja kuolema, kaksoisolennot, aaveet, yölliset tunnelmat ja luontomystiikka. Hänen musiikissaan soivat fantastiset ja runolliset sävyt heijastavat myös luojansa maanis-depressiivistä luonnetta. 

Schumannin elämää varjostivat toistuvat masennuskaudet, jolloin hän ei saanut aikaiseksi mitään. Vastapainoksi hän oli kiihkeän luova ollessaan maanisella tuulella; yhdenkin vuoden aikana hän sävelsi peräti 138 yksinlaulua. Lopulta hänen henkinen tasapainonsa järkkyi ja hänet suljettiin mielisairaalaan. 

Robert Schumannin sävellyksissä pääpaino on selkeästi sisäisillä äänillä, ei koreilevalla virtuositeetilla. Tämä piirre on havaittavissa myös kolmessa konsertossa, jotka on sävelletty pianolle (1845), sellolle (1850) ja viululle (1853). Pianokonserton lähtökohtana oli vuonna 1841 syntynyt Fantasia a-molli pianolle ja orkesterille. Pianistivaimo Clara Wieck kokeili teosta saman vuoden syksyllä orkesterin kanssa ja oli innostunut, mutta kustantaja ei sitä huolinut. 

Vuonna 1845 Schumann sävelsi Fantasian jatkoksi kaksi osaa, intermezzon ja finaalin. Näin syntyi kolmiosainen pianokonsertto a-molli opus 54, joka sai kantaesityksensä Leipzigissä seuraavan vuoden tammikuussa. 

Ensimmäinen osa Allegro affettuoso alkaa voimallisella purkauksella, mutta sitä seuraa oitis puhaltimien esittämä rauhallinen pääteema. Avauseleestä huolimatta osa on - kuten konsertto muutenkin - luonteeltaan intiimi ja melodinen. Jopa solistin kadenssi osan loppupuolella karttaa todella suuria eleitä. Toinen osa on Andantino grazioso -tempoinen Intermezzo, jossa piano ja orkesteri käyvät haaveilevaa vuoropuhelua. Intermezzo siirtyy tauotta optimistiseen ja valoa pursuavaan finaaliin Allegro vivace. 

Johannes Brahms/Arnold Schönberg: Pianokvartetto nro 1 g-molli 

Johannes Brahmsin (1833–1897) kyky yhdistää romanttinen ilmaisu perinteisiin muotoratkaisuihin ja tiukkaan kontrapunktiin vaikutti voimakkaasti Arnold Schönbergin (1874–1951) musiikkiin ja ajatteluun. Schönberg innostui kirjoittamaan esseen, jossa kutsui Brahmsia edistykselliseksi siinä missä muut yleensä väittivät Brahmsin olleen konservatiivi. Lisäksi hän teki orkesterisovituksen Brahmsin ensimmäisestä pianokvartetosta (g-molli, op. 25). 

Brahmsin teos sai kantaesityksensä Hampurissa 1861. Se on kaunis esimerkki säveltäjänsä kamarimusiikista, joka absoluuttisesta perusluonteestaan huolimatta on aina melodista ja emotionaalisesti koskettavaa. Neljästä osasta tunnetuin on railakas rondo-finaali. 

Schönberg soitinsi pianokvarteton vuonna 1937 Yhdysvalloissa, minne oli paennut natseja. Kirjeessä hän selitti: ”Teos soitetaan aina huonosti: mitä parempi pianisti sitä kovempaa hän soittaa eikä jousista kuule mitään. Halusin kerrankin kuulla kaiken, ja tässä olen onnistunut.” 

Sovitus olisi helposti silkka kuriositeetti ellei siitä niin selkeästi kuulisi sen syntyneen aidosta rakkaudesta esikuvaa kohtaan. Orkesterissa on soittimia joita Brahms ei olisi käyttänyt, esimerkiksi ksylofoni, mutta tämä ainoastaan alleviivaa sovituksen ydinajatusta: Brahms on kaikkien aikojen säveltäjä. Joskus Brahmsin ”viidenneksi sinfoniaksi” kutsuttu sovitus sai kantaesityksensä Otto Klempererin johdolla Los Angelesissa vuonna 1938. 

Christian Holmqvist

Michael Sanderling

Kun saksalainen Michael Sanderling (s. 1967) nähtiin edellisen kerran johtamassa Helsingin kaupunginorkesteria, Helsingin Sanomat kirjoitti konsertin olleen ”niin sykähdyttävä, että yleisö puhkesi riemunhuutoihin”. Ensiesiintymisensä tämän orkesterin kanssa Sanderling teki vuonna 1998, tosin toisessa roolissa: Šostakovitšin toisen sellokonserton solistina konsertissa, jonka hänen maineikas kapellimestari-isänsä Kurt Sanderling (1912–2011) johti.

Michael Sanderling on toiminut Luzernin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina vuodesta 2021 ja keskittynyt orkesterin kanssa erityisesti myöhäisromanttisten suurteosten esittämiseen Brucknerista Straussiin. Sanderlingin ja sveitsiläisorkesterin yhteistyön kohokohtiin lukeutuvat mm. Etelä-Amerikan ja Aasian-kiertueet sekä Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytys.

Ennen ylikapellimestarin tehtävää Luzernissa Sanderling oli ensin Potsdamin kamariakatemian (2006–2011) ja sitten Dresdenin filharmonikkojen (2011–2019) ylikapellimestari. Vierailevana kapellimestarina Sanderling on johtanut mm. Berliinin filharmonikkoja, Kuninkaallista Concertgebouw-orkesteria, Orchestre de Paris’ta, Tokion NHK-sinfoniaorkesteria, Lontoon filharmonista orkesteria ja Leipzigin Gewandhaus-orkesteria, jonka ensimmäisenä soolosellistinä Sanderling aikoinaan soitti.

Sanderling jakaa kokemustaan myös nuoremmille polville. Hän opettaa Frankfurtin musiikin ja esittävien taiteiden yliopistossa ja tekee säännöllisesti yhteistyötä Schleswig-Holsteinin musiikkifestivaalin nuoriso-orkesterin kanssa.

Laura Mikkola 

Laura Mikkolan ura kansainvälisesti arvostettuna pianistina alkoi ennen hänen kahdettakymmenettä ikävuottaan. Siihen mennessä hän oli voittanut Maurice Ravel-kilpailun Pariisissa 1988, Maj-Lind-kilpailun Suomessa 1992, Unisa Transnet-kilpailun Etelä-Afrikassa 1994, saanut yleisöpalkinnon ja tullut toiseksi Queen Elisabeth-kilpailussa Brysselissä 1995 ja saanut nuoren taiteilijan Suomi-palkinnon 1995. 

Kilpailuvuosistaan lähtien Mikkola on työskennellyt suurten orkestereiden ja tunnetuimpien kapellimestareiden, kuten Esa-Pekka Salosen, Hannu Linnun, Leif Segerstamin, Paavo Järven, Vladimir Ashenazyn ja Ahmed El-Saedin kanssa. Orkestereita, joiden solistina hän on soittanut, ovat mm. Los Angeles Philharmonic, Washington Symphony Orchestra, Münchener Philharmonker, Helsingin kaupunginorkesteri ja Radion sinfoniaorkesteri. Hän on tehnyt kiertueita Euroopan lisäksi myös Japanissa, Kiinassa ja Lähi-Idässä. 

Tiiviin konsertoinnin lisäksi Mikkola on levyttänyt niin vanhojen klassikoiden kuin nykysäveltäjienkin musiikkia. Erityisen syvällisesti hän on paneutunut Eino-Juhani Rautavaaran musiikkiin ja levyttänyt koko Rautavaaran pianotuotannon. Mikkola on levyttänyt kokonaisuudessaan myös David Chailloun, Svein Hundsnesin ja David Matthewsin pianotuotannon. 

Vuonna 2023 Laura Mikkola valittiin ensimmäisenä suomalaisena naispianistina nk. Steinway-artistiksi Hampurissa. Steinway&Sons myöntää arvonimen aikakautensa merkittävimmille pianisteille. Keväällä 2025 Mikkola kutsuttiin arvostetun Queen Elisabeth-pianokilpailun tuomaristoon Brysseliin. Hän itse oli osallistunut kilpailuun menestyksekkäästi 30 vuotta aikaisemmin. 

Pariisissa asuva Laura Mikkola on ollut Iitin Musiikkijuhlien taiteellinen johtaja festivaalin alusta, vuodesta 2003 lähtien. Hänen laajat kontaktinsa ovat tuoneet Iittiin vuosien varrella suuren joukon kansainvälisiä eturivin muusikoita ja säveltäjiä. 

Lavalla tänään