Harmonia
Harmonia kehittyi yksiäänisyydestä moniäänisyyteen. Se on voimakas tiennäyttäjä musiikin jännitteiden ja purkausten osoittamisessa. Monessa musiikin lajissa harmonia on rytmin tärkein kumppani.
[video:https://www.youtube.com/watch?v=DkXl6NZK8GI align:center]
Harmonia renesanssissa
Renessanssin teoksissa harmonia muodostuu usean melodian soidessa yhtä aikaa. Tällaista moniäänisyyden muotoa kutsutaan polyfoniaksi. Käytössä olivat moodit eli kirkkosävellajit myöhemmin vakiintuvan duurin ja mollin sijaan. Kirkkosävellajien vuoksi kuulemme musiikkissa outoja “vinksahduksia” ja sävyjä harmonian puolesta. Musiikissa oli tarkkaan määritelty, mitkä sävelet saattoivat soida yhtä aikaa. Väärä yhdistelmä viittasi epäpuhtauteen eli saatanallisuuteen.
Harmonia barokissa
Harmonia alkoi muodostua soinnuista, jotka loivat melodialle pohjan. Moodien sijaan duuri ja molli vakiintuivat sävellajeiksi. Niiden myötä alkoi muodostua käytäntöjä, joiden vuoksi alamme odottaa tiettyjen soitujen seuraavan toisiaan, ns. “tuttuja polkuja”. Alettiin käyttää kenraalibassoa ja basso continuoa. Orkesteria johdettiin basso continuosta käsin ilman kapellimestaria. Näin syntyi melodia- ja bassoäänen korostunut suhde, joka näkyy tänäkin päivänä useassa musiikin eri lajissa.
Harmonia klassismissa
Klassismin aikana vallalla oli barokin kaltaisesti homofonia, eli melodia ja säestys. Barokin koukeroista pyrittiin jäsenneltyyn, luonnolliseen ja yksinkertaiseen ilmaisuun niin melodiassa kuin sitä säestävässä harmoniassa. Sointuihin vaikutti ensi kertaa musiikin teoria, jonka säännöt määrittelivät yksinkertaisemman harmoniatyylin. Syntyi funktionaalinen harmonia. Säveltäjät joko noudattivat tai myöhemmin alkoivat rikkoa sääntöjä. Erityisesti noudattamattomuus herätti reaktioita yleisössä ja pakotti kuuntelemaan, mitä säveltäjä oikein aikoi sanoa. Erona barokkiin oli myös säestysäänien tarkka aukikirjoitus numeroidun basson eli basso continuon sijaan.
Harmonia romantiikassa
Harmonia monipuolistuu. Se alkaa käyttää kromatiikkaa, puolsävelaskeleita, tehdä poikkeuskulkuja ja rikkoa klassismin ajan sääntöjä sävellajien ja sointujen seuraamussuhteista. Ensimmäisenä askeleena kohti tonaalisen harmonian, eli musiikin, jossa on toonika, perussävel, lopullista hajoamista pidetään Wagnerin teosta Tristan ja Isolde. Merkkejä tonaalisuuden hajoamisesta löytyy myös esimerkiksi Richard Straussin teoksesta Salome.
Harmonia impressionismissa
Harmoniaa aletaan käyttää kuten värejä. Erilaiset soinnut voivat olla rinnakkain eikä niiden tarvitse purkautua. Soinnut toisin sanoen luovat joko jännitettä tai purkavat sitä. Yleensä odotamme soinnun purkautuvan, mikäli jännite on syntynyt. Impressionismi rikkoi tätä korvan sisäistä oletusta tietoisesti. Käytetään riitasointuja tai vertikaalisesti laajoja terssisointuja (nooni, undesimi), kokosävel- ja pentatonista viiden sävelen asteikkoa sekä kvartti- ja kvintti-intervalleja.
Harmonia ekspressionismissa
Perinteisen tonaalisen seitsemään eriarvoiseen säveleen perustuvan asteikon tilalle syntyy 12-säveljärjestelmä, dodekafonia, jossa kaikki 12 säveltä ovat tasavertaisia. Säveltäjä teki sävelrivin eli järjesti 12 säveltä haluamaansa järjestykseen. Sävelrivin sääntönä oli, ettei yksikään sävel saanut toistua, ennen kuin kaikki 11 muuta säveltä oli käytetty. Tällä haluttiin välttää korvan kiinnittymistä johonkin tiettyyn säveleen toonikana, pääsävelenä.
Harmonia aikamme musiikissa
Säveltäjä voi lähestyä harmoniaa lukuisista näkökulmista. Käytössä ovat muun muassa häly, puolisävelaskelta pienemmät mikrointervallit, sävelkentät, äänen spektri. Yleistä on myös ei-musiikillisten äänten käyttö joko osana tai koko äänimaailmana.