Elina Raijas
Olen kotoisin maatilalta läntiseltä Uudeltamaalta. Kun isän tekemät pajupillit eivät enää riittäneet, halusin alkaa soittaa monipuolisempaa soitinta. Aloitin nokkahuilunsoiton naapurikylän kanttorin pitämillä yksityistunneilla. Kanttori otti maksuksi säkillisen kotitilan perunoita, rahaa hän ei huolinut. Sen jälkeen siirryin tavanomaisemmalle polulle ensiksi musiikkiopistoon ja siitä sitten Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen.
Vuonna 1989 pääsin sinfoniaorkesteri Vivoon. Se oli ensimmäinen kokemukseni isossa sinfoniaorkesterissa soittamisesta. Vivo tekee yhä arvokasta työtä nuorten muusikoiden kouluttamisessa.
Lopullinen askeleeni kohti muusikkoutta olivat ammattiopintojen aloittaminen ensiksi Sibelius-Akatemiassa ja myöhemmin ulkomailla. Minulla oli Saksan Karlsruhessa mahtava opettaja, joka osasi laittaa minut sopivalla tavalla selkä seinää vasten, jotta aloin tehdä töitä. Saksan opintojen jälkeen voitin ensimmäisen koesoittoni, ja minusta tuli ammattimuusikko. Jos en soittaisi huilua, en usko, että soittaisin mitään muutakaan soitinta, vaan olisin aivan muissa töissä.
Jos en soittaisi huilua, en usko, että soittaisin mitään muutakaan soitinta, vaan olisin aivan muissa töissä.
Tulin Helsingin kaupunginorkesteriin syksyllä 1999 huilun vuorottelevaksi äänenjohtajaksi, mutta sitä ennen olin ehtinyt hakea tänne jo kahdesti.
Elämäni ensimmäinen ammattibändin koesoitto oli Helsingin kaupunginorkesteriin Finlandia-talolla. En tiennyt yhtään, mitä odottaa.
Koesoitossa hakija soittaa sermin takaa, jottei lautakunta näe hakijoita. Finlandia-talolla sermi oli järjestetty niin, että kandidaatti seisoi lavan takaosassa kuorokorokkeella, jonka eteen oli vedetty esirippu. Soitin siellä kaikessa rauhassa Vivaldin pikkolokonserttoa, kunnes yhtäkkiä kesken soittoni valot menivät pois päältä.
19–20-vuotiaan hurjalla mielikuvituksella ajattelin, että ahaa, lautakunta testaa, että miten selviän yllättävästä tilanteesta. Jatkoin soittoa siellä pimeässä ja soitin lopun konsertosta ulkoa. Pääsin toiselle kierrokselle, jolloin rupesin kysymään muilta kandidaateilta, että missä vaiheessa heiltä oli sammutettu valot. Näinhän ei tietenkään olisi kuulunut käydä, vaan joku oli sammuttanut valot vahingossa!
Toinen koesoitto HKO:hon ei mennyt kauhean hyvin. Olin siinä vaiheessa jo kiertänyt koesoittoja jo aika paljon, ja voittanutkin jo yhden paikan Joensuusta. Halusin kuitenkin hakea Helsinkiin töihin, joten tulin tänne pruuviin. Sillä hetkellä, kun minun piti kävellä soittamaan, minua alkoi jännittää hirveästi. Huilu meinasi pudota kädestä, jalat tärisivät, varmaan silmäluomenikin tärisivät jännityksestä. Sain soittaa ehkä kahdeksan tahtia, kunnes lautakunta keskeytti ja kiitti. Tajusin, että tämä koesoitto oli nyt tässä: en päässyt jatkoon.
Kolmas koesoitto meni sitten paremmin, ja sain täältä paikan.
Kolmas koesoitto meni sitten paremmin, ja sain täältä paikan.
Tyypillinen päiväni alkaa aamiaisesta, sen jälkeen tulen töihin junalla tai pyörällä. Täällä Musiikkitalolla meillä on harjoitukset ja syön jonkun lounaan. Sen jälkeen minulla on joko oppilaita, treenaan itse tai käyn kiipeilemässä, mikä on rakkain harrastukseni. Aiemmin ajattelin, että korkeanpaikankammoinen ihminen ei voi harrastaa kiipeilyä. Mutta asia onkin päinvastoin. Lajin kautta olen oppinut hallitsemaan ja voittamaan omia pelkojani. Omalla hengityksellä voi ottaa pelon haltuun ja rauhoittaa itsensä. Kun pelkää kalliolla kuolevansa, ei lavalla enää pelotakaan niin paljon, että soittaa väärin.
Minusta on ihan parasta tulla töihin, sillä täällä saan tehdä sitä, mitä kaikista mieluiten elämässäni teen, eli soitan huilua ihan mahtavien ystävien ja kollegoiden kanssa. Voiko sitä enää muuta ihminen toivoa?