HKO Podcast

 

Helsinki Philharmonic · HKO Podcast Pilotti

[äänite alkaa]

 

Orkesterin viritysääntä

 

Puhuja 1 [00:00:06]: Tervetuloa kuuntelemaan Helsingin kaupunginorkesterin podcastia. Tänä vuonna 2022 tulee kuluneeksi 140 vuotta siitä, kun Helsingin kaupunginorkesteri perustettiin, ja sen kunniaksi me täällä orkesterissa päätimme perustaa podcastin. Se tarkoittaa sitä, että minä, musiikkitoimittaja Jaani Länsiö sekä kapellimestari Satu Simola olemme kokoontuneet tänne Musiikkitalon uumeniin, painaneet nauhurin päälle ja alkaneet muistella menneitä.

 

Puhuja 2 [00:00:36]: Meistä on Jaanin kanssa ihan mahtavaa saada sukeltaa yhdessä teidän kanssa näihin orkesterielämän saloihin ja tapahtumien pyörteisiin. Niitähän nimittäin riittää. Täällä sinfoniaorkesteri on tämmönen vähän niinku sataneljäkymmentävuotias kansalainen ja se käy läpi yhteiskunnan asiat ja toisaalta tämmöset yksilölliset muutokset ja tällasena yhteisenä se sit heijastelee sitä, että mitä kaikkialla ympärillä tapahtuu ja miten asiat kehittyy tässä ajan saatossa.

 

Puhuja 1 [00:01:07]: Tän syksyn aikana jutellaan siis vähän kaikesta, mikä voi mitenkään liittyä Helsingin kaupunginorkesterin historiaan, nykyhetkeen ja varmaan tulevaisuuteenkin. Mutta nyt kun on tää historiallinen ensimmäinen HKO-podcast käsillä ja tosiaan kyseessä on orkesterin 140 vee juhlavuosi, niin tänään pysytään menneessä, eikös vaan, Satu?

 

Puhuja 2 [00:01:29]: Kyllä.

 

Puhuja 1 [00:01:31]: Ensimmäiseen jaksoon mä halusin, että tää olis tämmönen läpileikkaus historian huippukohdista, ja vaik niitä riittää vaikka kuinka, ja toivottavasti niitä tulee lisää. Mehän ei vielä tiedetä, mikä on esimerkiksi sadan vuoden kuluttua joku näistä huippukohdista, mutta mä oon ite valinnu kolme huippukohtaa ja mä pyysin, että sä valitset, Satu, omat kolme huippukohtaa. Tehään niin, että esitellään omat valintamme ja perustellaan myöskin, et minkä takii se on yks huippukohdista meiän mielestä. Käyks tää, Satu, sulle?

 

Puhuja 2 [00:02:09]: No tää on mun mielestä erittäin hyvä idea.

 

Puhuja 1 [00:02:13]: Hyvä. Tehään niin, että alota sä. Kerro mulle, mikä on sun mielestä huippukohta. Ei mun mielestä tarvi olla missään erityisessä järjestyksessä, mutta mä oon ainaki laittanu silleen, että se kolmas on ehkä sit kuitenkin vähiten merkittävä näistä kolmesta.

 

Puhuja 2 [00:02:28]: Okei. No tota mä ehkä lähtisin sielt vuodest 1885, koska silloin perustettiin Helsingin orkesterikoulu tän sillosen orkesterin yhteyteen. Ja vaik jotenkin tässä tapahtumassa mun mielestä kuvastuu mahtavasti se sellanen tietynlainen arvomaailma, et mistä se kaikki läks oli se, että Helsingissähän toimi siihen aikaan jo Helsingin musiikkiopisto, mutta siellä ei pystytty opettamaan kaikkia niitä soittimia, mitä sit orkesterissa tarvittiin. Ja nyt jos ajatellaan tällasta omavaraisen orkesterin kasvattamista, niin siis se kasvatustyö piti ihan oikeesti lähtee siitä, että me saadaan niitä orkestereja ja saadaan pasuunoita ja saadaan oboe, joka on... käyrätorvia, jotka on niinku välttämättömiä orkesteritoiminnan kannalta. Mutta jos ajatellaan sit vaikka, että ne kilpailee pianon ja laulun kanssa sitten tämmöses opetuksessa, niin ne ei varmasti tuu ensimmäisenä ihmisillä mieleen. Ja tällä, että on tämmönen orkesterillinen ihmisiä, jotka sitten ryhtyy myös tämmöseen opetustyöhön, niin sillä oli aika laajoja vaikutuksia sitten Helsinkiin ihan tavallisten ihmisten mahdollisuuksiin harrastaa ja tehdä ja olla siinä toiminnassa mukana.

 

Puhuja 1 [00:04:03]: Oliks niin, että siellä orkesterikoulussa myöskin opetettiin sitten tulevia kaupunginorkesterilaisia?

 

Puhuja 2 [00:04:09]: Kyllä.

 

Puhuja 1 [00:04:10]: Eli ihan käytännössäkin tää oli asia, josta olemme tähän hetkeen asti hyötyneet.

 

Puhuja 2 [00:04:18]: Mä näkisin, että tää oli nimenomaan se syy, että miksi tällanen orkesterikoulu laitettiin pystyyn, että Robert Kajanus, joka perusti orkesterin ja sitten siihen kylkeen tän orkesterikoulun, näkisin sellasena keskeisenä asiana, että tätä opetusta - systemaattista opetusta näissä soittimissa pystyy saamaan, jotta sitten Suomessa tulee tämmönen omavaraisuus näitten soittajien suhteen - riittävän tasokkaiden soittajien suhteen. Että mun mielestä on huomioitavaa se, että mehän ei olla vielä täs vaihees, 1800-luvun lopulla, mehän ei olla edes oma valtiomme vielä. Ja kuitenkin se semmonen ajan henki oli sitä, että sitä suomalaisuutta pohdittiin ja sitä suomalaisuutta haluttiin nostaa. Ja jollain tavalla se semmonen, että niin Robert Kajanus kuin Martin Wegelius, joka oli sit tän Helsingin musiikkiopiston, josta sit myöhemmin tulee Sibelius-akatemia, perustaneet. He oli molemmat opiskelleet Saksassa. He oli nähneet, heillä oli tää kokemus siitä, että minkälaista tällanen järjestäytyny musiikkielämä - järjestäytynyt musiikinopetus voi olla. Ja he halus tuoda sen tänne Suomeen ja Helsinkiin, koska täällä ei ollu sellasta, ja he näki sen arvon monella tapaa. Ja sit jotenkin ehkä niiden - mitä muuta tosissaan täs taustailmiöissä näkyy - oli se, että muusikon piti tuohon aikaan luoda itselleen työpaikka. Ja et se yksi ja ainoa työpaikka, joka olis ollu nyt sit vaikkapa Robert Kajanukselle siellä Helsingin musiikkiopistossa, se oli viety, koska se oli tällä toisella herralla, joka sen pysty tekemään, joka oli myös opiskellu Leipzigissä. Joten hänen täyty vähän keksiä, että no niin, nyt on hankittu koulutus, mut mitäs mä nyt teen, kun Suomessa musiikki on niin lapsenkengissä vielä, että ei oo mitään mahdollisuutta tehdä töitä täällä ja pärjätä tässä taloudellisesti. Ja ehkä jotenkin se orkesterikoulun perustaminen sisältyi sinne niin niihin varhaisiin ammattilaispolkuihin, että nyt sitten jos ajatellaan tätä päivää, monien monien vaiheiden jälkeen. Mutta se, että meillä on jotkut Paula Vesalat tai Kaija Saariahot tai suomalaisia joululauluja, niin se kaikki liittyy siihen, että meillä oli ne muutama palavasieluinen tyyppi, jotka näki, että hei tää meiltä puuttuu ja tää me halutaan.

 

Puhuja 1 [00:07:02]: Näin se on. Näin... ne on perhosvaikutuksia. Joku lähtee jostain liikkeelle ja yhtäkkiä huomataan parinsadan vuoden kuluttua, et niin täähän itse asias liittyy tasan samaan tapahtumaan, mut on vaan sen myöhempi versio.

 

Puhuja 2 [00:07:14]: No just näin. No minkä sä valitsit?

 

Puhuja 1 [00:07:17]: Mä otan kesän 1968. Kuuskytkahdeksan oli muuten merkittävä vuosi historiassa noin muutenkin. Silloin oli kaikenlaista maailmassa tapahtu, ja ei mennä nyt niihin asioihin. Mennään Helsingin kaupunginorkesterin vuoteen -68. Silloin kesä vietettiin Yhdysvalloissa.

 

Puhuja 2 [00:07:36]: Uuu.

 

Puhuja 1 [00:07:37]: Kahden kuukauden kiertue Yhdysvalloissa vuonna -68. Se oli ensimmäinen kerta, kun Helsingin kaupunginorkesteri lähti Ämerikkaan. Jorma Panula johti konserttia ja Leif Segerstam johti muutaman konsertin ja Arto Noras soitti sellosolistina. Nelkytyheksän konserttia, kuusikymmentä päivää. Tää on varmasti niille, jotka siellä oli mukana, oli ikimuistonen tapahtuma. Mä toivon, että me päästään vielä tänkin podcast-sarjan puitteissa haastattelemaan ihmisiä, jotka oli siellä mukana. Voidaan muistella menneitä, mutta kaupunginorkesterin historiaa ajatellen tää oli siinä mieles merkittävä, että orkesteri lähti isoon maailmaan. Siel on - kaikki maailman parhaat orkesterit on Amerikassa. Jos verrataan siihen, että kun ollaan täällä koti-Suomessa, soitetaan kotisaleissa, niin orkesteri on aika pienessä piirissä. Se soittaa tutuille ihmisille - tutut ihmiset soittaa toisilleen. Näin niinkun käytännössä. Kun päästään ulkomaailmaan, mennään sinne - esitetään, että tälläsii me ollaan. Niin yhtäkkii siitä tulee paljon enemmän itsetietoseksi siitä, että mitä me oikeestaan tehään, mikä meidän tasomme on. Vähän sama ku, että jos sä oot kotona ja tulee yllätysvieraita, niin yhtäkkii sä huomaatkin, kuinka sotkusta siellä onkaan.

 

Puhuja 2 [00:09:05]: Joo, joo.

 

Puhuja 1 [00:09:06]: Tää tapahtuu joka kerta. En sano, että kaupunginorkesteri olis ollu heikolla tasolla silloin. Mutta oli se selvästi paljon heikommalla tasolla kuin nykyään. Jokainen kiertue, jonka kaupunginorkesteri tai yhtyeet ylipäänsä tekee, paljastaa niit semmosii kehityskohteita ja toisaalta tiivistää myöskin sen orkesterin sisäistä dynamiikkaa. Ja mä väitän, että kun mennään bussi - siis niillä oli kaks bussia, millä ne meni - mennään pitkin pikkukaupunkeja jossain ihan perähikiällä pitkin Kansasia ja Arizonaa. Siis se kerta kaikkiaan se lähti New Yorkista ja päätty Los Angelesiin. Koko sen valtion halki soitetaan konsertteja, lähetään seuraavaan paikkaan, soitetaan uus konsertti. Siel on aivan tautisen kuuma, pelkkää hikeä. Ja se on varmaan ollu niin omituinen kokemus, että kun sieltä on vihdoin palattu Suomeen, niin orkesteri on ollu toisenlainen. Onhan näitä kiertueita tehty siis paljon sitä ennen. Kaupunginorkesteri lähti ensimmäistä kertaa kiertueelle tai ulkomaankeikalle Pariisiin vuonna 1900. Ja tänäkin syksynä orkesteri soittaa Edinburghissa ja Luzernissa. Eli näitähän on tehty ja tullaan tekemään varmasti tosi paljon. Mutta tää vuoden -68 kiertue, niin mä veikkaan, et se oli aika käänteentekevä.

 

Puhuja 2 [00:10:33]: Jos mä oon ymmärtäny oikein, niin tää on se legendaarinen kiertue, mistä orkesteri vieläkin... jotenkin se on säilyny siellä DNA:ssa jollain tavalla.

 

Puhuja 1 [00:10:43]: Ihan varmasti. Kyl mä luulen, että nekin, jotka ei ollu paikalla, niin tietää, minkälaista siellä on ollu. Vähintääkin anekdootteja, niitä pyörii tuolla kuppilat täynnä.

 

Puhuja 2 [00:10:52]: Kyllä.

 

Puhuja 1 [00:10:53]: Kerro mulle sun numero kaks.

 

Puhuja 2 [00:10:55]: Okei. No, tää on näennäisesti kuivakka aihe, mutta kappas vaan, kyllä orkesterin kunnallistamisesta vaan 1913 saa - nimittäin kaikenlaista löytyy sieltä taustalta. Voitko kuvitella, että ei ollu enempää eikä vähempää kuin orkesterisota täällä taustalla?

 

Puhuja 1 [00:11:17]: Mä oon kuullu, että Oulussa on ollu pitsasota ja se kuulostaa jo vähä lapselliselta, mut et orkesterisota. Okei.

 

Puhuja 2 [00:11:24]: Joo, kyllä totuus on tarua ihmeellisempää eli siis meil oli tää HKO oli sillon nimeltään filharmonisen seuran orkesteri. Ja Robert Kajanus oli tässä tää johtomies. Hän oli siis kolkyt vuotta tehnyt hommia sen eteen, että orkesteri saadaan pystyyn. Mutta sitten perustettiin toinen orkesteri, Helsingin sinfoniaorkesteri, jonka johtomieheksi sitten valittiin Georg Schneevoigt. Ja täs oli taustalla ilmeisesti tällanen, että Kajanuksen katsottiin olevan suomenkielinen ja taas Schneevoigtin katsottiin olevan ruotsinkielinen, ja tämmöstä svekomaanisuutta tukeva, joka taas kaupungin valtuusto oli tän ruotsinkielisyyden taustalla. Ja sitä kunnallistamista oltiin ajateltu ja ehdotettu, mutta 1913 saatiin vihdoin viimein se päätös, että lähdetään tukemaan jotain musiikillista yhdistystä taloudellisesti. Että orkesterienhan taloudellinen kamppailu ja kamppailu siitä rahotuksesta on vähän ehkä jopa tänäkin päivänä vähän välillä aina sellasta ku lukis tällästä jännitysnäytelmää. Että siis orkka on pitäny... täällä on ollu arpajaisia ja on pidetty kaks viihdekonserttia viikossa, jotta saadaan ihan vaan siis rahotusta kerättyä omiin palkkatuloihin. Ja vihdoin viimein sitten siis tosissaan saatiin tää päätös siitä, että okei, Helsinki lähtee tukemaan - mutta jotain yhdistystä. Ja ennen ku sit saatiin siitä se päätös, et mikä se yhdistys sit oli, niin siis täällä oli kyl melkosta trafiikkia tuolla, niin sanotusti silloisessa sosiaalisessa mediassa eli lehdistössä puolin toisin pyrittiin vaikuttamaan siihen et kumpi täs on parempi ja ennen kaikkee viel siihen, et kumpi täs on huonompi.

 

Puhuja 1 [00:13:29]: Niin aina.

 

Puhuja 2 [00:13:29]: Joo, joo, kuule ja siis palkoilla, paremmilla palkoilla yritettiin sitten palkata tähän toiseen uuteen orkesteriin sit näit vanhan orkesterin soittajia, mut ne oli niin henkeen ja vereen sitte jotenkin sitoutunut tähän nykyiseen HKO:hon, että he eivät halunneet sieltä lähteä pois. Joten tähän toiseen orkesteriin tuli sitten... muualta piti palkata sinne lisää soittajia ja sit lopulta tää... se saatiin sovittua näin, että okei, saatiin orkesteri kunnalliseksi. Yks orkesteri. Ja se jaettiin nyt näiden kahden kapellimestarin kesken. Mutta se riitahan ei sit loppunut siihen, vaan kyllä se loppu sit vasta siinä vaiheessa, kun tää Schneevoigt läks sitten Tukholmaan jatkamaan omaa uraansa ja Kajanus sai jäädä tänne niin sanotusti kalifiksi kalifin paikalle orkesterielämässä, että... joo.

 

Puhuja 1 [00:14:23]: Kaupunki oli liian pieni kahdelle mestarille.

 

Puhuja 2 [00:14:25]: Kaupunki oli liian pieni kahdelle mestarille. Kyllä.

 

Puhuja 1 [00:14:29]: Näin siinä usein käy. No onneks nykyään Helsinkiin mahtuu useampikin orkesteri. Ja mua ei haittaa yhtään, et pääsee kuuntelemaan musiikkia monena päivänä viikossa ja vielä eri orkestereiden soittamana.

 

Puhuja 2 [00:14:40]: No kyllä. No, mikäs... no annas tulla, mikä sun toinen?

 

Puhuja 1 [00:14:44]: No mä valitsin tähän tän Musiikkitaloon muuttamisen, vaik varmaan jos kysyis orkesterilaisilta, niin se on saattanut olla se ihan kaikista tärkein etenkin niille, jotka on soittanu sekä siinä entisessä talossa että tässä nykyisessä. Tää oli varmaan kymmenien vuosien kamppailun tulosta. Mä muistan, että kun mä oon lukenu vähän vanhoja lehtiä, niin ainakin kaheksankytluvulla jo siitä puhuttiin, että pitäs saada se uus Musiikkitalo. Ja sitä ainakin Pasilaan nykysen Ison pajan kohdalle on kaavoteltu joskus, ja siit on tehty kai kaikenlaisia päätöksiäkin. Ja mä ite muistan ihan omana elinaikanani, et kyl tätä veivattiin tosi pitkään, kun tää sit viimein vuonna 2011 tähän rakennettiin, niin kyl se on ollu tosi iso juttu tälle orkesterille. Kaupunginorkesteri ja ylipäänsä suomalaiset tai helsinkiläiset orkesterithan on esiintyny siis ympäri Helsinkiä, vähä siellä sun täällä. Ja se, että Finlandia-talo aikanaan valmistu vuonna -71, ja tänne päästiin soittamaan, niin oli tietysti tosi iso juttu, et okei, nyt on yks selkee talo. Tänne mennään, täällä ollaan. Se oli iso: tuhatseitsemänsataapaikkainen sali. Kaikki tietää tietysti sen ongelmat, noin niinkun akustisesti. Ja kyl se, että akustiikka on vähän sinne päin ja soittaminen ei oo kivaa, niin se vaikuttaa tosi paljon siihen. Ootko muuten nähny semmosta YouTube-pätkää ku Paha tuoli?

 

Puhuja 2 [00:16:15]: Kyllä olen.

 

Puhuja 1 [00:16:17]: Okei, no näin niinkun lyhykäisyydessään, niin se... siinä on orkesterilaisia, jotka purkaa siis vihaa ja patoutumistaan Finlandia-talon soittajien tuoliin. Se on ihan hauska pätkä, mut se jotenkin kertoo aika paljon siitä, et jopa ne tuolit oli sitten täysin kelvottomia soittajalle. Ne on ihan hienoja tuoleja, mut ilmeisesti ne painaa reiteen silleen, et se oli kahen tunnin soittosession jälkeen, niin sinne tulee semmoset verenpurkaumat, et ei pysty istumaan enää pariin päivään. Mut todella - Musiikkitaloa - sitä odotettiin tosi pitkään ja pelkästään se, että järjestettiin kaikenlaisia konsertteja ihan pelkästään Musiikkitalon työmaallakin soitettiin konserttia ja harjannostajaisissa soitettiin vähän konserttia, et jo ennen ku talo oli valmis, niin tänne haluttiin ja täällä soitettiin ulkoilmassa tai rakennustelineitten keskellä eli se on ollu tosi iso juttu. Ja kylhän tää on logistisesti näille orkestereille ihan hirveen paljon mukavampi, et täällä ei tarvi nousta portaita ja tääl on hyvät soitintilat ja tääl on taukotilat ja tänne kun tulee töihin, niin mä oon käsittänyt, että tänne on tosi kiva tulla töihin, että täällä on kiva soittaa ja yleisö näkee orkesterin tosi hyvin. Ja tää on tämmöne yhteisöllisempi. Mä luulen, et tää on ollu ainaki muille kuin ehkä minulle. Mul on täällä numero yks vielä odottamassa. Tällänen kohokohta koko orkesterin historiassa.

 

Puhuja 2 [00:17:56]: Joo, ja mä mietinkin, mulla tulee kyllä mieleen tässä näin se, että mä en voi välttyä siltä ajatukselta, että onhan se viestinä etenkin tää sijainti tällä rakennuksella myös ihan jollain tavalla sellanen... sillä halutaan kertoa ihmisille ja meidän ulkomaalaisille vieraille, kun ne tulee tänne, että täs aivan ytimes, niin keskeisellä paikalla kuin olla voi, on tällanen yhteisöllinen Musiikkitalo, johon voi tulla ja kuunnella musiikkia - hyvää musiikkia ja nimenomaan mitä musiikkia - niin kyllä täällä Suomessa se klassinen musiikki on se, että mikä on meidän kova valtti maailmalla.

 

Puhuja 2 [00:18:38]: Ois se tosi outoo, jos tää ois länsi-Pasilassa.

 

Puhuja 2 [00:18:43]: No sanotaan, et kyl tää tähän sopii kerta kaikkisen hyvin. Ja että kyllä tän yleisö on löytäny. Mä muistan sillon, ku tää avattiin, niin tähän oli siis vaikee saada lippuja, koska joka ikinen konsertti järjestään, oikeestaan melkein koronaan asti, oli täysin loppuunmyyty.

 

Puhuja 1 [00:19:00]: Näinpä. Toivotaan, että jatkossakin on. Mutta et mulle jää lippu kuitenkin. Hei laitapa numero yks tulemaan.

 

Puhuja 2 [00:19:10]: Okei, no... siis mä mietin tätä tosi pitkään. Koska mul oli kaks sellasta, joiden välillä mä en osannu tehdä päätöstä. Niin sit mä tein härskisti nyt tämmösen ratkaisun, et mä nivoin nää kaks yhteen.

 

Puhuja 1 [00:19:23]: No sä voit venyttää sääntöjä.

 

Puhuja 2 [00:19:27]: Eli joo, siis mä mietin sitä, että valkkaanks mä nyt tän suomalaisen kapellimestari-ilmiön tässä näin, koska se on jollain tavalla poikkeuksellinen tarina vai avaanks mä vähän tuota 2016 vuoden palkintoa tästä ohjelmistosuunnittelusta, mikä myönnettiin Helsingin kaupunginorkesterille ja pääkapellimestari Susanna Mälkille. Ja tota... mut sit kun mä tätä pyörittelin, niin mä en päässy siitä mihinkään, että näähän aiheet liittyy toisiinsa. Ja niit on oikeestaan... olis jollain tavalla vähän vääristelevää olla käsittelemättä niitä tällasen... jatkumoa silmällä pitäen. Että mä jotenkin lähtisin tässä nyt siitä, että jos Jorma Panula oli se, joka on kasvattanu meille ja alottanu tän kapellimestarien käsittämättömän kulttuurin, mikä Suomessa on ja Suomesta löytyy, niin Paavo Berglund oli kyllä sit, kun hän tuli pääkapellimestariksi 1975, niin kyllä hän oli sit se, joka tavallaan teki tällasen valtavan muutoksen sit vielä täs orkesterikulttuurissa. Et kuten sanoit tossa Amerikan kiertueella -68, niin orkesterin taso oli vielä sanotaan, että verrattuna nykypäivään, niin varmasti siin on ollu eroa, ja Paavo Berglund oli nyt sit ensimmäinen sellanen kapellimestari, joka siis todella kerta kaikkiaan vaati ja teki siit systemaattista ja anto ymmärtää, että ei oo ookoo, jos et oo harjotellu, kun sä tuut töihin ja niin sanotusti ja... joskus vähän ilmeisesti aika selkeestikin osas tämän asian ilmaista.

 

Puhuja 1 [00:21:13]: Näin mä oon ymmärtäny. Tuollahan on Musiikkitalossa harjoitussali, jonka nimi on Paavo. Juurikin sen takia, että Paavo vaati harjottelua vähän enemmän ku edeltäjät.

 

Puhuja 2 [00:21:24]: Kyllä, joka taas nykyaikana sitten ammattiorkesterilaisen elämässä on semmonen itestäänselvyys, että kun sä tuut harkkoihin, niin se stemma on hallussa, että se on se lähtökohta. Mutta nää on mun mielestä huomioitavaa, että se todella ei tapahdu itsestäänselvästi, vaan kyllä nää asiat on yhdessä kasvettu ja joku on ne sinne kasvattanu ja tuonu sisään. Ja sit toisaalta mä ajattelin, että täs on tosi tärkee huomioida, et täs kulkee tällanen jatkumo eli tai tämmönen niin hyvässä ku pahassa tää voi olla noidankehä eli orkesteri tarvitsee hyvän kapellimestarin, jotta se voi kehittyä. Ja kapellimestari tarvitsee hyvän orkesterin, jotta taas kapellimestarina voi kehittyä ja kasvaa. Ja jos me saadaan tää synergia toimimaan sinne positiiviseen suuntaan, niin orkesteri ja kapellimestari kasvattaa toinen toistaan ja mahdollistaa sen kehityksen ja mahdollistaa sen kasvun. Ja näin ollen sit siinä vaiheessa, kun me tullaan sieltä vuodesta -75 vuoteen 2016. Tässähän nykymusiikki on huomattavan vaativaa soittaa ihan käytännön tasolla, että siellä viedään ne instrumentin rajat ja inhimillisyydenkin rajat välillä äärirajoille, että täytyy osata todella laskee ja tehdä ja lukea sitä nuottia ylipäätänsä, et sä pääse siihen sun stemmaan sisään sillä tavalla, et sä pystyt sitten toteuttamaan sen, mitä siellä pultissa sitten vaaditaan orkesterin keskuudessa. Ja kuka parempi sitten tätä tällasta uutta musiikkia tuomaan meille tänne vielä tällasella volyymilla ja tällasella tasolla sisään kuin sitten Susanna Mälkki, joka on todella hankkinu kannuksensa ulkomailla InterContemporainin kapellimestarina. Ja hän on sitten... hänel on ollu ne kannukset ja rahkeet kouluttaa orkesteri sillä tavalla, että meillä on ollu täällä aivan mieletön tää ohjelmistokirjo ja -skaala, mitä me ollaan saatu kuulla. Et mä mietin sitä kapellimesteri Eero Lehtimäki vaikkapa huomautti sitä, et jos menee Keski-Eurooppaan, niin se mitä sä siellä pääset kuulemaan, on yleensä Mozart ja Beethoven ja sit ehkä jotain muuta, mutta jos tullaan jo sinne 1900-luvun puolelle, niin se on jo aika huikentelevaista. Että ei kai nyt mitään 1900-luvun musiikkia tai ranskalaista musiikkia nyt sentään esitetä. Jos ollaan siellä oikein ytimessä, että tää on tällanen... me ollaan erityisasemassa täällä, et todella ennakkoluulotonta tekemistä ja kyllä mä oon ollu todella tyytyväinen siitä, että salit on olleet - aina kun sinne on päässy koronan sallimissa rajoissa - niin kyllä on ollu konsertit todella täynnä.

 

Puhuja 1 [00:24:42]: Näin se on. Sul on niin ihanan filosofisia ja kauaskantoisia ja pohdiskelevia noi, ja mä oon tällasen yksittäisten päivämäärien ystävä. Mut mun numero ykkönen on - ei enempää eikä vähempää ku ensimmäinen vappukonsertti.

 

Puhuja 2 [00:25:00]: Uuuuu!

 

Musiikkia:
Richard Wagner Lohengrin, III näytöksen alkusoitto
Helsingin kaupunginorkesteri
Markus Lehtinen, kapellimestari
nauhoitettu Vappumatineassa 1.5.2022

 

Puhuja 1 [00:25:01]: Ensimmäinen viidettä 1883. Aattele, siit on niin kauan aikaa. Se on melkein heti perustamisen jälkeen. Siis alle vuos perustamisen jälkeen on pidetty vappukonsertti. Se oli silloin 19.30. Tai siis kello 19.30. pidettiin tää, se ei ollut vappumatinea, mitä se nykyään on. Mutta se oli siis, kun siihen aikaan pidettiin populäärikonsertteja eli ne oli tällasii, mis oli enemmän kappaleita ja ne oli vähän tämmösii tunnetumpii ja niin sanotusti yleisöön menevämpiä, mitä on tosi vaikee kuvitella, et 1880-luvullakin on mietitty sitä, että hmm, tää on ehkä vähän turhan modernia. Kun nykyään 1880-luvun musiikkia, niin se on vähän sellasta vanhaa. Mut näin se aikaa menee, mutta tosiaan ensimmäinen vappukonsertti oli silloin ja se oli iltakonsertti. Ja seuraavana vuonna pidettiin jo kello 12 vappumatinea. Ja näistä kahdesta ensimmäisestä mä en oo löytäny ohjelmaa. Mutta vuonna -85 on sitten ollu tällasia mukavia tunnettuja Franz von Suppén Alkusoittoa ja Johan August Södermanin Bröllopet på Ulfåsa -marssia ja sitten ilmeisesti sellolla on soitettu Chopinin Nocturnoa. Ja tällästä. Mielenkiintosta kerta kaikkiaan, mutta et se perinne on säilyny siitä lähtien aika lailla muuttumattomana, et tehään tämmöstä yleisöön menevää, mukavaa, kevyttä. Voidaan tulla sinne vähän vappuaaton jälkeisissä tunnelmissa ja lähetään konsertista jatkamaan sitte sitä vappuaaton illan tunnelmaa vappupäivän puolelle. Ja mun mielestä se on osa helsinkiläistä historiaa ihan ehdottomasti. Voi olla, että se on vähän pienemmän piirin päivänviettotapa kuin että mennään Ullanlinnalle istuskelemaan, mutta kuitenkin. Se kuuluu helsinkiläiseen historiaan mun mielestä. Vaikka täällä tehdään sitä vakavaa ohjelmistoa ja rohkeeta ohjelmistoa, mistä just äsken puhuit, tehään harkitusti ja tuodaan uutta ja kaikkee. Niin vappuna tää asia vähän niinku unohdetaan suosiolla.

 

Puhuja 2 [00:27:26]: Kannatan, kannatan perinnettä.

 

Puhuja 1 [00:27:29]: Soitetaan ihan mukavasti, kivaa, kevyttä musiikkia. Ja se kuuluu myöskin kaupunginorkesteriin ja kyllä mä tykkään vappukonserteista silti, vaikka oonkin tämmönen vakavikko.

 

Puhuja 2 [00:27:41]: No ehdottomasti. Ja onhan toi 1883 lähtien oleva perinne aika mieletön. Sopii panna paremmaksi niin sanotusti.

 

Puhuja 1 [00:27:51]: Joo ei ku nyt vaa alottamaan ja katotaan 139 vuoden kuluttua, että vieläkö ollaan... vieläkö jatkuu. Hei kiitos, Satu Simola, tää oli ihan tosi hauskaa jutella sun kaa Helsingin kaupunginorkesterin historiasta. Päästiin muuten ihan melkein tästä päivästä sinne ihan ensimmäisiin. Aika hyvin, vaik valittiin tälleen toisistamme tietämättä nää omat kohokohtamme, niin saatiin kyl katettua 140 vuotta aika hyvin.

 

Puhuja 2 [00:28:19]: Joo, joo tää jotenkin tää 140 vuotta hurahti tässä aika tälleen lupsakasti.

 

Puhuja 1 [00:28:26]: Kyllä. Tarkotus ois jatkossa tehä lisää näitä ohjelmia. Kiitos, kun olit kuulolla. Tosi kivaa, että käytit aikaasi meidän ja Helsingin kaupunginorkesterin juttuihin.

 

Puhuja 2 [00:28:53]: Kiitos teille kovasti ja meidän puolestamme näkemiin.

 

Puhuja 1 [00:28:57]: Ja kuulemiin.

 

Orkesterin viritysääni ja aplodeja.

 

[äänite päättyy]

 

Helsinki Philharmonic · HKO Podcast - Aleksi Malmberg: Konsertti kuin korttitalo

 

[äänite alkaa]

Puhuja 1 [00:00:00]: Tervetuloa kuuntelemaan HKO-podcastia. Tänä vuonna Helsingin kaupunginorkesteri viettää 140-vuotisjuhliaan, minkä kunniaksi minä eli musiikkitoimittaja Jaani Länsiö sekä kapellimestari ja säveltäjä Satu Simola olemme hautautuneet Musiikkitalon arkiston pimeimpiin nurkkiin ja pyöräytimme kelanauhurin käyntiin ja alamme muistella menneitä ja tulevia ja nykyhetkeä tietenkin. Tänään puhumme varsin tärkeästä osasta kaupunginorkesterin toimintaa, nimittäin siitä mitä orkesteri soittaa ja vähän ehkä siitä että kuka johtaa ja kuka siellä soittaa solistina. Eli puhumme konserttien ohjelmista, kausien ohjelmistoista ja vierailevista taiteilijoista. Tämän jakson vieraana meillä on kenties paras mahdollinen asiantuntija tähän asiaan vastaamaan Helsingin kaupunginorkesterin intendentti Aleksi Malmberg, tervetuloa.

 

Puhuja 2 [00:01:02]: Lämmin kiitos ja mukavaa olla juttelemassa tärkeästä ja itselle läheisestä aiheesta, joskin sanoisin että myöskin ylikapellimestarina on näkökulma ohjelmasuunnitteluun joka on nimenomaan hänen leipälajinsa ja vastuutehtävä orkesterissa, että yhteistyö ylikapellimestarin, intendentin, muusikkokunnan ja vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa ja sitten yhdessä yleisön kanssa on ehkä just se joka tuo meidät yhteen musiikin äärelle.

 

Puhuja 1 [00:01:31]: Joo, mennään vähän tarkemmin siihen myöhemmin. Kuten sanoitkin, sinähän en ole ainoa joka tässä on ohjelmistossa päättämässä, mutta sä olet tavallaan viimeinen tikki siellä joka lyö nuijan pöytään kun tehdään se päätös soitetaan, mutta sä et ole samalla lailla orkesterin kasvot kuin Susanna Mälkki. Miten sä olet päätynyt HKO:hon intendentiksi? Esittele vähän kuka sä oot.

 

Puhuja 2 [00:02:02]: Joo, mä oon nyt siis toiminut kohta jo 5 vuotta Helsingin kaupungin orkesterin intendenttinä ja aika on mennyt valtavan nopeasti ja se on ollut todella innostavaa. Mä olen taustaltani siis musiikin rakastaja, aloin pienenä poikana soittaa viulua ensin isäni opissa ja sitten Keskeisen musiikkiopistossa ja Itä-Helsingin musiikkiopistossa ja ajattelin että musta voisi tulla viulisti, mutta ehkä olin vähän laiska siinä harjoittelussa jota se kuitenkin vaatii. Vaikka lukiossa vielä elättelin viulistin haaveita niin ehkä realismi palasi jossain vaiheessa mieleen. Päädyin musiikkitieteen laitokselle Helsingin yliopistoon. Rakastan musiikkia ja halusin tehdä jotenkin työelämäni ja urani musiikin äärellä. Se oli mulle tosi oikea vastaus. Opiskelijan piti jotenkin saada leipäkin pöytään. Sibelius hoiti sen homman säveltämällä pikkukappaleita. Mä menin Espoon musiikkiopiston sinfoniaorkesterin orkesterijärjestäjäksi, roudariksi kantamaan nuottipapereita ja nuottitelineitä ja opin siinä valtavan paljon. Tein aika paljon konserttijärjestelyhommia koko opiskeluajan Kulttuuritalolla ja Espoon musiikkiopistossa ja eri festivaalilla kesän mittaan ja jotenkin löysin tuotannosta ja siellä taustalla asioiden mahdollistamisesta elämäntehtäväni, ja sillä tiellä ollaan.

 

Puhuja 3 [00:03:27]: Tuo on ollut hyvä koulu varmaan tähän, siellä aika nopeasti oppii että partituuri on itseasiassa käytännön elämässä iso kasa paperia ja aika monta ihmistä, ja oikealle ihmiselle pitää mennä oikeat paperit, ja tuolit pitää olla ja paljon muitakin ulkomusiikillisia asioita pitää olla kunnossa että se musiikki tapahtuu.

 

Puhuja 2 [00:03:48]: Kyllä, konsertin järjestäminen on pitkälti asioiden kantamista paikasta toiseen, lippujen kantamista yleisölle ja nuottien kantamista lavalle. Tein mun varusmiespalveluksen Kaartin soittokunnassa Puolustusvoimien keskusnuotistossa ja siitä musiikistahan koko meidän työ lähtee, mitä on soittajien [epäselvä] siinä edessä niin se on se perusta ja se syy jonka takia me tehdään töitä. Oli myös kauhean hauskaa kun mä olin esimerkiksi Kulttuuritalolla vuoropäällikkönä töissä, vuosittain olin mukana tekemässä sataa tai sataaviittäkymmentä tapahtumaa, oli se sitten Radion sinfoniaorkesterin konsertti tai Uriah Heepin comeback -keikkayritelmä, tai sitten kehonrakennuksen SM-kilpailu tai käärmenäyttely. Siellä oli tosi monenlaisia tapahtumia mitä sai olla mukana tekemässä.

 

Puhuja 3 [00:04:36]: No niin, eli uravaihtoehtoja tän jälkeen on mistä valita. Käärmenäyttelyt seuraavaksi.

 

Puhuja 2 [00:04:43]: Kyllä.

 

Puhuja 1 [00:04:44]: Milloin sä valmistuit musiikkitieteen laitokselta, meillä on sama opinahjo sitten. Sä oot mua 5 vuotta vanhempi.

 

Puhuja 2 [00:04:50]: Joo, mä oon siis syntynyt -80 ja mä valmistuin 2004-2005 -vaihteessa.

 

Puhuja 1 [00:04:58]: No niin, mä aloitin, vuosi sun jälkeen. Vähän sivuttiinkin tuota prosessia miten se menee, että siinä on aika monta eri tekijää jotka päättää lopulta tai suunnittelee konsertin. Mutta lähdetään siitä liikkeelle, ihan tällainen käytännön esimerkki. Meillä on konsertti joka tapahtuu marraskuussa 2022, niin kuinka kauan etukäteen tiedetään mitä sinä päivänä soitetaan, ja miten siihen päädytään että se painetaan kausiohjelmaan ja sitten kaikki tietää, yleisö tietää, muusikot tietää, musiikkitalon henkilökunta tietää mitä sinä päivänä tulee tapahtumaan?

 

Puhuja 3 [00:05:43]: Tähän mä voisin ehkä vielä antaa rajamääreen että jos puhutaan normaalista eikä pandemian aikaisesta.

 

Puhuja 1 [00:05:54]: Hyvä tarkennus.

 

Puhuja 2 [00:05:54]: Muuten varmaan läpi maailman ehkä orkesterien lähestymistapaa jonkun verran siihen konserttiohjelman suunnittelusykliin ja aikatauluun mutta se...

 

Puhuja 1 [00:06:03]: Ajatellaan että ennen pandemiaa.

 

Puhuja 2 [00:06:07]: Se on lähtenyt liikkeelle sanotaan noin 150 vuotta sitten kun joku säveltäjä on kokenut sisäistä pakkoa luoda jonkun teoksen jota ei vielä ollut olemassa sitä ennen. Ilman sitä ensimmäistä askelta meillä ei marraskuussa -22 soitettaisi yhtään mitään.

 

Puhuja 1 [00:06:26]: No se on kyllä ihan totta.

 

Puhuja 2 [00:06:26]: Mutta tyypillisesti sinfoniaorkesterin kausisuunnittelu meillä Helsingin kaupunginorkesterissa on ollut ehkä yhdestä kolmeen vuotta ennakkoon tehtävää työtä. Toki joitain sävellystilauksia saatetaan tehdä sitäkin ennen, Susanna Mälkin alullesaattama Helsinki-variaatioiden tilaussävellyssarja niin siitä tiedettiin jo 2018 seuraavat viisi vuotta että mitä tilaussävellyksiä sieltä tulee. Esimerkiksi sävellystilaukset nimenomaan saattaa asettaa jotain ennakkorajoituksia sille että me tiedämme että tämä on tulossa. Jos tälle pitää löytää paras mahdollinen tulla soitetuksi maailmassa niin sitten lähdetään hakemaan siitä kohta. Mutta yleensä ohjelmistosuunnittelu lähtee liikkeelle ylikapellimestarin ajatuksesta siitä että minkälaista sointia ja minkälaista soittotapaa me halutaan entisestään kehittää orkesterissa. Minkälaisia teemoja olisi tärkeää tuoda esiin, siitä keskustelusta. Sitten toisaalta intendentin, mun kanssa, että millä tavalla tasapainotetaan sitä että tulee monipuolinen koko siitä meidän valtavaa musiikkiperintöämme rikkaasti esittelevä ohjelmisto, joka on merkityksellinen sekä muusikkokunnalle että meidän yleisöille, erilaisille yleisöille.

 

Puhuja 3 [00:07:49]: Saanko kysyä esimerkin että mikä voisi olla tällainen teema mikä voisi olla esillä tai mitä halutaan esitellä?

 

Puhuja 2 [00:07:56]: Nyt Susanna Mälkin kaudella me ollaan tehty yhdessä orkesterin ja yleisön kanssa maailmanympärimatkaa. Joka vuosi on ollut jokin maateema, on se sitten saksalainen musiikkikulttuuri, ranskalainen, Yhdysvallat, Iso-Britannia. Viime keväällä Italia jäi harmillisesti pandemian jalkoihin, samoin Kauko-itä joka oli tosi kiehtova. Meillä oli jo kaikki hommat valmiina käytännössä suunniteltu, ja juuri mikään siitä ei valitettavasti toteutunut.

 

Puhuja 1 [00:08:25]: Se olisi ollut niin kiinnostava.

 

Puhuja 2 [00:08:29]: Valtava määrä työtä kyllä, se oli itsessään antoisa ja prosessina antoisa, mutta tietysti harmittaa, että mitään siitä ei kuultu. Mutta tällainen teema antaa suunnan ja syyn soittaa myöskin sellaisia teoksia jotka ansaitsee tulla kuulluksi, mutta jotka ei ehkä muuten löytäisi Suomessa siihen kausikonseptiohjelmaan. Samaan aikaan sen teeman kanssa meillä on velvollisuus ja mahdollisuus toimia sellaisena yhteiskunnan ja oman kansakuntamme muistina. Soittaa sitä perus kantarepertuaaria, Sibeliusta, Brahmsia, Beethovenia, Šostakovitšia, mitä ikinä on sinfoniaorkesterille kirjoitettu, että toisaalta pitää huolta siitä että se mikä mua itseeni kiehtoo ihan valtavasti on se että tämä on traditio joka elää edelleen tänä päivänä. On ihan suora linkki tämän päivän säveltäjistä 60-luvun, 50-luvun, 1800-luvun tekijöihin, ja sen ylläpitäminen läpi kauden on mun mielestä yksi keskeinen asia, mistä ollaan puhuttu paljon. Toisaalta puhuttiin siitä perinteen, kaanonin ylläpitämisestä, uusista säveltäjistä, niin kolmantena isona tehtävänä meillä on myöskin katsoa uudestaan historiaa ja nähdä onko siellä jotain sellaista mikä on jäänyt soittamatta, mikä ei ehkä tullut esiin omana aikanaan, mutta tässä hetkessä juuri meidän yleisölle tai meidän muusikkokunnalle se voisikin olla sellaista joka juuri pitää soittaa. Se on aika vaativa tehtävä se kausiohjelman suunnittelu koska konsepteja on sellainen, kausikortteja 45 kappaletta, sillä välillä ja ammennettavaa musiikkia niin valtavan paljon.

 

Puhuja 3 [00:10:12]: Kuinka monta kappaletta yksi tällainen konsertti sisältää?

 

Puhuja 2 [00:10:15]: Kappaleita on yhteistä vaikkapa Mahlerin sinfoniasta neljään viiteen jopa kuuteen lyhyempään teokseen. Aika tyypillinen konserttiohjelman kaava on se tuttu että on alkusoitto 10-15 minuuttia, sitten on solistinumero, jokin konsertto, ja väliajan jälkeen sitten niin sanottu piiri, eli sinfoninen iso teos.

 

Puhuja 1 [00:10:39]: Mennään tuohon kaavaan vähän myöhemmin, mutta hyvä kun otit esille jo tässä vaiheessa. Se ennakoi myöhempiä kysymyksiä. Mainitsit että Susanna Mälkin kaudella on tosi selkeä kausiohjelman raamit, että tänä vuonna on suomalaisen musiikin keskus, että lähdetään siitä liikkeelle että on suomalaista musiikkia ja mitä sieltä löytyy. Se on tosi kiehtovan näköinen. Miten sä vertaisit sellasta kausisuunnittelua jossa esimerkiksi ei ole näin selkeää valikoimaa ja rajaa? Mä itse muistan kun olen 10 vuotta ollut tekemisissä kaupunginorkesterin kanssa ja John Storgårdsin kaudella tulin remmiin mukaan, niin siellä saattoi esimerkiksi olla selkeästi että kaikki ohjelmat tai konsertit perustuu Schubertin sinfonioiden ympärille, että soitetaan Schubertia paljon ja tehdään matka siihen maailmaan ja sitten se on se punainen lanka. Mutta miten tällainen maantieteellinen juttu eroaa sitten suunnitteluprosessissa? Onko se helpompaa kun on jokin näin selkeä?

 

Puhuja 2 [00:11:56]: Mä väitän että ohjelmasuunnittelussa aina on jokin punainen lanka. Se voi olla että sitä ei ole ääneen lausuttu tai sitä ei ole sanallistettu kirkkaasti ja selkeästi, mutta aina siihen on jokin syy minkä takia juuri ne teokset soitetaan. Se voi olla vaikka että halutaan pureutua sinfoniaorkesterin perinteisempään ja tutuimpaan ohjelmistoon ja vaalia sitä perintöä joka pitää aina saattaa uudestaan henkiin nimenomaan siinä elävässä konserttitilanteessa,  tai se voi lähteä vierailevien kapellimestareiden toiveesta. Otetaankin lähtökohdaksi se että meillä on näin hienoja kapellimestarivierailijoita, mitä he kaikkein mieluiten haluavat johtaa ja tehdä? Jonkinnäköinen raja siitä että mistä sitä musiikin valtamerta lähdetään ensimmäisenä kalastelemaan täytyy olla, ja maateema on ollut siitä mun mielestä hyvä ajatus Susannalta koska se mahdollistaa erilaisten sointikulttuurien, erilaisten soittotapojen läpikäymisen ja esittelyn ja niihin syventymisen vuosi kerrallaan. Että meillä on sellainen musiikkihistoria joka on maantieteellisestikin vaihdellut, että Ranskassa on tehty musiikkia kuin Saksassa vaikkapa 1800-luvulla.

 

Puhuja 3 [00:13:23]: Meillä olisi täällä yleisön kysymys: kenen tahdosta markkinaehtoisuus ei sallita ohjata orkesterin ohjelmistovalintaa? Eli tarkoittaa varmaan kansankielellä että miksi ei aina soiteta sellaista musiikkia minkä yleisö tuntee ja haluaisi kuulla?

 

Puhuja 1 [00:13:44]:  Niin, minkä mikä voi olla pelkästään populaarikonsertteja mitä aikoinaan 100 vuotta sitten vielä soitettiin aktiivisesti?

 

Puhuja 2 [00:13:48]: Joo, kun kaupunginorkesteri aloitti 140 vuotta sitten populaarikonsertteja oli kolme neljä kappaletta viikoittain Seurahuoneelle eli nykyisessä kaupungintalon juhlasalissa, ja sitten niitä sinfoniakonsertti, taidekonsertteja niin sanotusti, oli mahdollista järjestää kerran kuukaudessa. Kauas on tultu niistä ajoista ja tämä on tärkeä, hyvä kysymys ja se pohjautuu mun nähdäkseni muutamaankin seikkaan. Ensimmäinen on se että me ollaan taidelaitos joka saa aika paljon julkista tukea. Sinfoniaorkesteria ei pohjoismaissa ole olemassa muuten kuin julkisen tuen mahdollistamana. Sata huipputaiteilijaa yhdessä tekemässä töitä 1700 ihmisen saliin vaatii sen että me saadaan myöskin avustusta siihen meidän toimintaan ja silloin ajatus siitä se toimisi vain markkinaehtoisesti on ristiriitainen. Me ei voida toimia markkinaehtoisesti jos valtaosa meidän rahoituksesta tulee siis muusta kuin niistä lipunmyyntituloista. Pohjimmiltaan siinä on myös kysymys siitä että koko länsimaisen taidemusiikin historia on osoittanut että tämän hetken markkinat eivät kerro siitä että mikä on kestävä ja pysyvää ihmiskunnan näkökulmasta, se taiteen tekemisen. Mikä puhuttelee vaikka meitä edelleen tänä päivänä 1800-luvulta, niin voi olla että 1800-luvulla sitä ei ollenkaan nähty tai ymmärretty samalla tavalla, ja sen takia me ei voida vain tämän hetken, nyt meillä konserteissa käyvien ihmisten näkökulmasta, yksinomaan rakentaa sitä että mikä se meidän vuosikymmenen tai 140 vuoden kaari on tästä taaksepäin tai eteenpäin.

 

Puhuja 3 [00:15:37]: Tässä varmaan hyviä esimerkkejä menneisyydestä.

 

Puhuja 1 [00:15:45]: Ketään ei kiinnostanut että mitä wieniläinen Schubert siellä kotonaan oikein kyhäili sinfoniaorkesterille jota hänellä ei ollut eikä kukaan esittänyt näitä kappaleita silloin, mutta nyt se on täysin itsestään selvä.

 

Puhuja 3 [00:15:55]: Kyllä, Sebastian Bachista kirjoitettiin valituskirje että hän niin sietämättömän modernilla tavalla improvisoi siellä uruilla ettei kukaan tätä kestä kuunnella, voisiko nyt millään tavalla soittaa jotain normaalia ja parempaa. Stravinskin Kevätuhri buuattiin ulos ja se oli ihan katastrofi ensi-illassaan, ja kuinkas sitten kävikään? Näitähän on lukuisia esimerkkejä musiikin historiassa, että se mikä tällä hetkellä on sitä meidän aivan jotenkin perusydinrepertuaaria on aikanaan ollut sietämätöntä ja modernia.

 

Puhuja 1 [00:16:35]: Moni kappale, se on ihan totta.

 

Puhuja 2 [00:16:35]: Ehkä jatkan myös siitä että miten nähdään se markkina. Ketkä ovat meidän yleisöjä, niin Helsingin kaupunginorkesterina olen itse lähtenyt siitä että meillä on iso velvollisuus palvella helsinkiläisiä monimuotoisesti, erilaisia helsinkiläisiä ja se tarkoittaa sekä sitä helsinkiläisten ammattimuusikoiden ja säveltäjien ja musiikintuntijoiden, syvällisten musiikin rakastajien kuntaa, kuin sitten vaikkapa meidän kummilapsia ja 2020 syntyneitä pienokaisia ja heidän perheitään ja kaikkea muuta. Kun me ollaan julkinen toimija niin silloin meillä on iso tehtävä monenlaisia yleisöä kohtaan, sekä sitä musiikkia kohtaan.

 

Puhuja 1 [00:17:19]: Sä lyhyesti viittasit siihen että ohjelmia voi ja totta kai tehdään ja suunnitellaan myös sen perusteella että kuka täällä käy soittamassa ja johtavassa, ja Susanna Mälkki käy muistaakseni 8-10 kertaa vuodessa. Hän on ylikapellimestari niin sitten kaikki muut kapellimestari täällä on enemmän tai vähemmän kerran vuodessa tai kahdessa. Miten se päätetään tai kuka ylipäänsä pääse päättää että mikä kapellimestari tänne buukataan kahden vuoden päästä tai solisti? Oon käsittänyt että usein ne menee vähän kimpassa, että jos pyydetään että tänne tulee joku maailmantähtikapellimestari niin hän saattaa ehdottaa että hän haluaisi tehdä tällaisen solistin kanssa töitä. Sehän vaikuttaa myös tosi paljon siihen ohjelmistoon, että ei niillä solisteilla ole kaikki maailman teokset hyppysissään kuitenkaan, niin se vähän määrittää myös sitä mitä kaupunginorkesteri voi esittää. Niin miten tämä prosessi menee? Keneen sä otat yhteyttä?

 

Puhuja 2 [00:18:26]: Siinä on kieltämättä todella monta reunaehtoa ja arkista käytännön kysymystä jotka rajoittaa sitä mitä voidaan tehdä: ihmisten aikataulut, meidän talous ja niin edelleen. Se mistä me lähdetään liikkeelle ylikapellimestarin kanssa on listata läpi että mitkä ovat isot tavoitteet, minkälaisia asioita ja ohjelmalinjavetoja meillä on eri aikakausien painotuksista. Helsingin kaupunginorkesteri on viime vuosina soittanut hyvinkin tasaisesti 1800-luvun ja sitä edeltävää musiikkia noin kolmannes, ja 1900-luvulla sävellettyä musiikkialan noin kolmannes ja noin kolmannes tai vähän vajaa myös 2000-luvulla sävellettyä musiikkia. Ja sitten löydetään kapellimestarit jotka nimenomaan kokevat omaksi ja ovat parhaimmillaan esittäessään sitä musiikkia HKO:n kanssa. Siitä lähtee se kaari jolla tunnistetaan kunkin vuoden kapellimestarit ja solistit joiden kanssa toivotaan että päästään tekemään työtä, ja joskus se onnistuu ja joskus se ei onnistu. Toisaalta käydään tätä keskustelua jo monta ennakkoon ylikapellimestarin kanssa ja toisaalta meidän muusikkokunnan kanssa. Meillä on muusikoista koostuva taiteellinen toimikunta jonka kanssa mä tapaan noin kerran kuukaudessa. Istutaan alas, puhutaan sekä isoista linjavedoista ja arvioidaan sitä että mitä olemme juuri nyt kokeneet ja mitä se tarkoittaa että viime viikon solisti ja kapellimestari soittivat tällaista ohjelmaa. Jos he tulevat kahden vuoden päästä uudestaan niin pitäisikö meidän tehdä ihan jotain muuntyyppistä hommaa juuri heidän kanssaan? Se on hyvin monen tekijän, taitelijan välinen dialogi, ja mä itse uskon että se prosessi joka on aika orgaaninen, se ei mene rakenteellisesti että ensin on tiedonkeruuvaihe joka sitten analysoidaan ja tehdään tämä ohjelma joka sitten toteutuu, vaan enemmänkin nyt parhaillaan mulla on työpöydällä sekä ensi keväällä tapahtuvia kamarimusiikillisia asioita että ensi vuoden kausiohjelman viimeistelyä, että sitten 3-4 vuoden päästä tapahtuvia asioita. Tämä pyörä pyörii  yhdessä koko ajan. Se on nimenomaan ehkä se hienoin puoli kausiohjelman suunnittelussa, että siinä monta luovaa mieltä lopulta tulee yhteen. Tärkeintä toki on että se on innostava ja monipuolinen meidän muusikoille, innostava ja rikastuttava elämään vaikuttava osa meidän yleisöille, ja että se on sellainen jonka takana ylikapellimestari ja taiteellinen johto voi ylpeästi seistä ja ajatella että tämä on juuri sellainen mitä nyt tässä ajassa pitää tehdä. Ja sitten vielä viimeisenä, intendenttinä mä vastaan siitä että se on paitsi taiteellisesti painokas niin realistinen ja kestävällä tavalla suunniteltu niin taloudellisesti helsinkiläisten yleisöjen näkökulmasta.

 

Puhuja 1 [00:21:27]: Tapahtuuko sellaista usein että sä toivot että sä saat tänne jonkun todella suuren kapellimestarin ja sitten vain lähetät viestiä agentille että kunhan saadaan hänet, hän saa esittää ihan mitä haluaa? Että se on hänen päätöksensä, pääasia että saadaan hänet tänne.

 

Puhuja 2 [00:21:48]: Kyllä tällaisia carte blanche -konsertteja on järjestetty. Jos on sellainen kapellimestari tai tekijä jonka kansainvälinen vetovoima on niin kova että on mahtava asia että hän löytää sellaisen ajan että hän tulee käymään Helsingissä vaikka ensimmäistä kertaa, niin kyllä heillä on usein aika paljon sanavaltaa että mitä soitetaan, mutta jotkin reunaehdot ehkä sitten kuitenkin on.

 

Puhuja 1 [00:22:20]: Niin, täytyy vähän sitäkin katsoa ettei samalla viikolla esimerkiksi RSO:lla ole just sama kappale.

 

Puhuja 2 [00:22:27]: Joo, me käydään säännöllisesti läpi RSO:n kanssa sitä yhteistä ohjelmasuunnittelua, ja varmistetaan juuri se että Helsinki on monipuolinen musiikkikaupunki, jopa ehkä enemmän osiensa summa kuin ajatellaan että se voi olla.

 

Puhuja 1 [00:22:41]: Tästä pienenä aasinsiltana meille tällainen asiakaskysymys, että HKO:ta pidetään ohjelmistoltaan konservatiivisempi kuin RSO:ta. Mistä tällaiset käytännöt tai erot johtuu että edelleenkin tällainen mielikuva on? Mä en oo ihan varma pitääkö se edelleen paikkansa. Voi olla että 20 vuotta sitten näin vielä oli, mutta jos nyt katsotaan niin en ole ihan varma.

 

Puhuja 2 [00:23:07]: Niin, meillähän on 140 vuotta historiaa, ja se identiteetti ja mielikuva mikä HKO:hon liitetään on rakentanut koko sen matkan aikana. Sanoisin että molemmat Helsingin orkesterit tekevät aika kunnianhimoista ja rohkeaa ohjelmointia kaiken kaikkiaan ja tasapainoista ohjelmointia. Että ehkä ne erot RSO:n ja HKO:n välillä löytyy mun mielestä monisyisemmistä kysymyksiä kuin tämä muutaman kymmenen vuoden takaa periytyvä ajatus siitä että tämä on se perinteinen orkesteri ja sitten se nykymusiikkia soittava orkesteri. Niinhän sen ei tarvitse olla tänä päivänä.

 

Puhuja 3 [00:23:51]: Mulla on tähän vahva mielipide. Mä olen ollut aivan fiiliksissä siitä että meillä on tällä hetkellä Helsingissä tai pääkaupunkiseudulla valtavan rikas sinfoninen konserttiohjelmisto ja musiikkielämä, erityisesti kun puhutaan tällaisesta sinfoniaorkesterimaailmasta. Jos me ajatellaan minkälaista musiikkia ja minkälaisia ohjelmistoja tyypillisesti esitetään vaikka Keski-Euroopassa ja Englannissa ja vielä tuolla muualla Euroopassa niin kyllä täällä sinfoniaorkesterit jollain tavalla todella mun mielestä hienosti kantaa sitä tietoista ajatusta siitä että me ollaan myös osa sitä oman historiamme ja oman kulttuurimme luomista ja se tarkoittaa sitä että me soitetaan, täällä halutaan tarjota yleisölle kaikenlaisia kuunteluelämyksiä ja kaikenlaista musiikkia. Musta tuntuu että helsinkiläinen yleisö on kyllä ottanut tämän todella hyvin vastaan. Sitten ajatella vielä nyt erityisesti pandemian aikana merkitykselliseksi moninkertaisella tavalla noussut striimausmahdollisuus että kuka tahansa pystyy käymään kuuntelemassa näitä konsertteja, niin kyllähän sillä on ihan hirveä vaikutus ja merkitys siihen että minkälainen pääsy suomalaisella yleisöllä on tän erilaisen musiikin äärelle. Muistan esimerkiksi itse omasta lapsuudestani kun vartuin tällaisessa pienessä tai keskikokoisessa suomalaisessa kaupungissa, maailman mittakaavassa ihan pienessä paikassa, niin se oli suuri tapahtuma kun RSO tuli käymään Kajaanissa. Ja 13-vuotiaasta lähtien minä sitten itse soitin viulua siinä orkesterissa mikä edusti sen paikkakunnan ylintä mahdollista keinoa esittää orkesterimusiikkia. Ja kyllähän sen nyt ymmärtää että jos orkesterissa on mukana 13-vuotiaita amatöörejä, niin ei siellä päästä soittamaan vaikkapa nykymusiikkia, koska se on valtavan vaikeeta. Se on teknisesti vaativaa, oikeestaan koko romanttinen repertuaari siirtyy jo ulottumattomiin koska se on teknisesti täysin mahdotonta vielä nuorille ihmisille soittaa, ja mä ajattelen tätä semmosena valtavana ihan koko Suomen rikkautena että meillä on niin kun kaksi suurta sinfoniaorkesteria jotka kyllä ihan valtavan hienosti ovat kantaneet kortensa kekoon siinä että koskaan ei tarvitse tulla niiden konserttiin sillä tavalla että voi katsoa sitä ohjelmistoa niin että 'mä olen kuullut näistä kaikki nyt ainakin sen 50 kertaa.'

 

Puhuja 1 [00:26:59]: Eikä sovi unohtaa Tapiolan sinfoniettaa joka on vain 8 km ja muutaman hassun metropysäkin päässä Musiikkitalosta.

 

Puhuja 3 [00:27:07]: Jos en Tapiolan sinfoniettaa maininnut ääneen niin ehdottomasti se on mielessäni tässä mukana, että pääkaupunkiseudun seudun puitteissa.

 

Puhuja 1 [00:27:16]: Ja vielä Kansallisoopperan orkesteri joka on valtavan kovassa iskussa tällä hetkellä.

 

Puhuja 2 [00:27:24]: Meillä on Suomessa yli 30 sinfoniaorkesteria ja Suomi on sillä tavalla suurin musiikkimaa että kun aika paljon oon yhteyksissä kollegoiden kanssa, muiden intendenttien, managerien, agenttien, taiteilijoiden eri puolilta maailmaa, niin hehän katsovat ihan ymmyrkäisenä. Suomella on todella hyvä maine paitsi siitä että meillä on valtavan hienoja kapellimestareita jotka ovat ylikapellimestareina ympäri maailmaa hienommissa orkestereissa, mutta myöskin siitä tavasta ohjelmoida, ja siitä kun iso kiitos mun mielestä kuuluu ja menee ensinnäkin meidän musiikkioppilaitosjärjestelmälle. Siitä että ympäri Suomen on omistautuneita opettajia ja musiikkiopistoja ja -kouluja joissa tehdään sitä työtä joka rakentaa tulevaisuutta. Osittain tämän ansiosta meillä on ihan valtavan  sivistynyt, avoin, utelias ja omistautunut yleisö, joka mahdollistaa sen että voidaan tehdä konserttiohjelmia jotka ovat erilaisia. Jotka ammentavat siitä musiikkiperinnöstä monipuolisesti. Yleisölle ehkä suurin kiitos siitä että me voidaan tehdä näin. Ollaan monella tapaa etuoikeutettuja Suomessa, että meillä on näin monipuolinen musiikkielämä.

 

Puhuja 3 [00:28:40]: Kyllä, mulla on tähän väliin yksi yleisökysymys. Tämä liittyy varmaan ohjelmistoon aika läheiselläkin tavalla, eli miksi välillä orkesterissa  soittajia on paljon, yli 60, ja miksi välillä noin 10?

 

Puhuja 2 [00:28:57]: Se on erinomainen kysymys myöskin. Palataan siihen säveltäjään. Ihmiset jotka omalla luovalla työllään ovat luoneet perustan jokaiselle viikolle mitä me tehdään. Kun säveltäjä on syystä tai toisesta saanut inspiraation, joko rahoittajan toiveesta tai ruhtinaan käskystä tai sisäisestä pakosta, niin hän on lähtenyt tekemään teosta 130 soittajalle ja kuorolle tai sitten 10 soittajalle. Mun mielestä tärkeintä meille kun katsoo koko kausiohjelmaa on että tulee monipuolisesti eri yhdistelmiä, ja voi olla muusikkokunnallekin kauhean hyödyllistä välillä soittaa sinfonioita kokoonpanossa johonkin klassismiin 1700 -luvun lopun musiikkiin keskittyvä kokonaisuus ja sillä tavalla vaalia niitä raikkaita pirteitä, sävykkäitä asioita mitä siinä repertuaarissa on, tai sitten paahtaa täysillä jonkin Brucknerin ison massiivisen teoksen äärellä ja nauttia, ja myöskin yleisön nauttia siitä sointimassasta joka isosta isosta orkesterista tulee.

 

Puhuja 1 [00:30:22]: Mennään ihan konsertin kaavaan, mutta kerro mulle ensin Aleksi Malmberg että mikä olisi sun unelmakonsertti? Mitä musiikkia siellä soitettaisiin?

 

Puhuja 2 [00:30:33]: Mä olen aina ajatellut ja yhtenä johtolankana itselle on ollut se että kun valitsen mennä konserttiin, tai kun kuka tahansa meistä päättää että tuota menen kuuntelemaan, niin siinä on jotain sellaista joka tuntuu tutulta ja varmalta ja turvalliselta, tietää että tämä on laadukasta ja tämä koskettaa, on se sitten vaikka Sibelius, joka on niin sisäänrakennettu Helsingin kaupunginorkesterille, että mä tiedän että kun kaupunginorkesteri Helsingissä soittaa Sibeliusta niin siinä on  varmuudella jotain ihan erityistä, ja mä haluan mennä kuulemaan sitä. Mutta sitten vaan menee sinne konserttiin mä haluan tulla yllätetyksi. Mä haluan että siellä on on tarjolla jokin sellainen elementti jota me ollenkaan odottanut, ja joka tulee vähän nurkan takaa ja iskee tajuntaan, koska se usein on se asia joka sitten vielä viikonlopun jälkeenkin seuraavalle viikolle muistui mieleen. Että hei, tätä jäin miettimään, tätä mä en ehkä ihan ymmärtänyt ja tää kosketti niin syvästi että mä olin tippua tuolilta. Se voi olla se asia jotain sellasta musiikkia mitä en ole aikaisemmin kuullut, joka on itselleni vierasta, tai se voi olla jokin sellainen tulkinnallinen aspekti, tapa ottaa niin rivakka tempo tai jotenkin niin yllättävä pianissimo yhdessä kohtaa että se lyö ällikältä ja saa meidät näkemään maailman vähän toisella tavalla. Mä en vastaa nyt ehkä yksittäisillä teoksilla että mitä siinä konsertissa pitäisi olla mutta mä toivon että siinä on jotain joka saa mut ensinnäkin tarttumaan siihen konserttiin, tulemaan paikan päälle, ja sitten tiputtamaan tuolilta, että tämä ei ollutkaan sitä mitä mä ajattelin.

 

Puhuja 1 [00:32:14]: Mikä Sibelius olisi semmonen voisi laittaa vaikka soimaan tähän hetkeksi?

 

Puhuja 2 [00:32:18]: Me lähettiin elokuussa juuri ennen kauden alkua kiertueelle Edinburghin festivaaleille ja Luzernin festivaalille. Kiertueen piti tapahtua jo korona-aikaan mutta nyt kolmannella yrittämällä se onnistui. Siellä Sibeliuksen Tapiola kyllä sai yleisön kokolailla villiksi. Se pysäytti mut ja ehkä se onnistuu pysäyttämään nyt meidän podcast-kuulijatkin.

 

Puhuja 1 [00:33:11]: Konsertilla voi sanoa olevan kaava. Se on vakiintunut varmaan juuri niihin aikoihin kun HKO perustettiin, mä luulen että joskus silloin on ikään kuin tullut tämmönen standardi että pitää soittaa jokin kiva pikku alkupala, sitten se iso konsertto, tai ei tarvi olla isokaan mutta että meillä on solisti joka soittaa konsertton. Sitten mennä tauolle, hengähdetään hetki, sitten tulee jokin iso kappale, yleensä sinfonia, se on vähän semmonen. Sinfonia kuuluu länsimaisen musiikin kuninkuuslajeihin, että laitetaan päälle vielä sinfonia. Näinhän se menee. Illallisetkin yleensä menee tietyn kaavan mukaan, että se ei ole mikään randomilla valittu, vaan tässä siis  jokin logiikka. Mitä sä ajattelet tämmösestä kaavasta? Onko se hyvä asia että periaatteessa jos menet konserttiin niin on hyvin suuri todennäköisyys että jokainen, suurin osa konserteista käyt, niin menee näin: kymmenen minuutin alkusoitto, sitten on romanttinen konsertto, ja sitten jokin Beethovenin Sibeliuksen sinfonia.

 

Puhuja 2 [00:34:22]: Siinä on vissi syy että minkä takia toimivat asiat on sellaisia joita tehdään useamminkin. Se niin sanottu perinteinen konserttikaava on hyvin tasapainoinen. Se johdattaa kuulijan askel askeleelta eteenpäin konsertin kaaressa ja kertoo aina itsensä jonkinnäköisen tarina ja se on hirveän hyvä kaava mun mielestä, ja se on ihan tosi hyvä hyvällä syyllä minkä takia sitä niin monissa konserttiohjelmissa nähdään. Kaava on kauhean hauska aina silloin tällöin rikkoa varsinkin jos se on perusteltu musiikillisesti. On olemassa sellaisia teoksia jotka on vaikka painokkuudeltaan sinfonista luokkaa mutta kestoltaan eivät sitten kuitenkaan täytä sitä yhtä kokonaista konserttipuoliskoa. Nämä upeat teokset jäisivät kokonaan soittamatta jos aina pitäisi mennä sen saman kaavan mukaan. Ehkä sen takia se että voidaan myöskin leikitellä ja kokeilla ja uteliaasti katsoa että voisiko nämä sommitella jollakin toisellakin tapaa, niin se on juuri sitä taiteellista työtä mikä mun mielestä on meidän orkesterin ja muusikoiden tekemisen ytimessä. Pidetään se leikkimielinen kokeilu ja uteliasuus aina yllä. Musta on kiinnostavaa myöskin että tämähän ei ole mikään ikuisesti voimassa ollut kaava tai itsestään selvästi ainoa oikea kaava. Meillä on ensi keväänä tulossa osana 140-vuotisjuhlavuotta juhlakonsertti, jonka John Storgårds johtaa jossa soitetaan Helsingin kaupunginorkesterin ihan ensimmäinen konsertti vuodelta 1882 sellaisena kuin se kuultiin Helsingissä 140 vuotta sitten.

 

Puhuja 1 [00:36:18]: Se oli Beethovenin vitonen, eikö?

 

Puhuja 2 [00:36:22]: Se on siis ensimmäinen teos tässä konsertissa. Konsertti alkaa sillä kaikkein isoimmalla, sillä tärkeimmällä asialla. Siitä lähdetään liikkeelle, koska se on silloin kun yleisö on tullut paikalle ja on keskittynyt ja sitä varten tullaan paikalle. Vähitellen Beethovenin sinfonian jälkeen kuullaan erilaisia alkusoittoja ja muutama eri solistinumero ja kohti kevyempää, että siinä voi sitten vapautua ja ruveta seurustelemaan välillä niiden teosten lomassa, ja jos ei jaksa loppukonsertista enää niin hirveän vakaasti keskittyä, niin ei tarvitsekaan, se on sitten vähän leppoisampaa ohjelmaa.

 

Puhuja 1 [00:36:53]: Eli pääruoka ensin ja sitten on alkuruokia ja lopuksi aperitiivi.

 

Puhuja 2 [00:36:58]: Ja niitä voi olla montakin niitä aperitiiveja että niitä maistuu siinä vaiheessa jo. Se on valtavan rikas ja hauska aineisto. Meillähän löytyy koko Helsingin kaupunginorkesterin 140-vuotinen historia konserttiohjelmineen verkosta. Se on julkaistu avoimena data, eli jokainen konsertti jonka kaupunginorkesteri on soittanut löytyy ja siihen pääsee pureutumaan ja sieltä myöskin näkee että se tapa jolla me nyt järjestetään konserttiohjelmia ja ajatellaan että ohjelmia pitää tehdä, niin ei se ole itsestään selvä eikä se ole ikuinen.

 

Puhuja 1 [00:37:35]: Totta kai, jo nämä asiat tulevat muuttumaan hiljalleen jos näin toivotaan. Sehän on asia jota ei päätöksellä tehdä, vaan se vain muuttuu kun näin alkaa näyttää.

 

Puhuja 2 [00:37:53]: Vähän haastan kuitenkin tuota että asiat eivät muutu jos ei joku päätä niitä vähän kerrallaan muuttaa. Aina siellä on jokin tietoinen valinta.

 

Puhuja 1 [00:38:03]: Kyllä kyllä, mutta se ei toimi niin että yksi päättää ja sitten kaikki on yhtäkkiä näin. Mä en ole itse koskaan suunnitellut koska mä olen kentän laidalla ja kommentoin ja juttelen niistä mutta mä olen kuitenkin nähnyt sitä hyvin läheltä. Monella suunnittelijalla on just tämä dilemma miten nämä kappaleet keskustelevat keskenään. Täydentävätkö nämä toisiaan, onko nämä vastakohtaisia, onko ainoa mikä yhdistää näitä kappaleita vaikkapa sävellaji? Ensimmäinen kappale loppuu vaikka e-duuriin ja seuraava alkaa e-duurista, tai että tämä on kyllä aika hautajaistunnelmissa tämä koko konsertti, että onko tämä vähän masentava, niin näitä asioita pitää huomioon kun suunnittelee ohjelmaa. Että hei, laitetaan sinne se loppuu candide-alkusoitto niin ei ole kaikilla niin huono fiilis lähteä kotiin. Tällaisia teippiviritelmiä joilla voi...

 

Puhuja 2 [00:39:03]: Pitää ottaa tuo käyttöön joku kerta. Ei olla vielä kokeiltu.

 

Puhuja 3 [00:39:07]: Tietää sitten mistä se tuli, Jaani.

 

Puhuja 1 [00:39:10]: Teettekö te tällaista suunnitelmaa siis, että Susanna Mälkin kanssa keskustelette ja taiteellisen toimikunnan keskustelette että missä järjestyksessä nämä nyt, jos meillä on viisi kappaletta niin missä järjestyksessä ne soitetaan nimenomaan sen kannalta että ne täydentävät toisiaan, vai onko semmoinen että tämä on logistisesti vaan parempi näin, koska muuten me joudutaan roudailemaan tuoleja välissä? Nämäkin vaikuttaa varmaan jonkin verran siihen miten konsertti rakentuu?

 

Puhuja 2 [00:39:43]:  Todellakin näin, siinä on nämä käytännön reunaehdot että kuinka pitkät roudausvälit tulee. Joskus ollaan saatettu vaihtaa konserttiohjelmaa sen perusteella että nähdään että tämä on kauhean monimutkainen, tai ollaan todettu että okei, tästä tulee pitkä roudaus mutta musiikillisesti nämä teokset kannattaa nimenomaan soittaa järjestyksessä että otetaan siihen väliin vaikka jokin haastattelu että säveltäjä voi tulla juttelemaan yleisön kanssa vähän siitä että mitä on tullut sävellettyä. Sen lisäksi se sommittelutyö on yksi rikkaimpia kohtia siinä. Kun teokset on jo tiedossa tai ainakin vaihtoehtoiset teokset on tiedossa niin sitten usein kapellimestari on se joka tekee sen ehdotuksen että tällä tavalla nämä voisi johdattaa sen kaaren eteenpäin. Siinä sekä sävelten että teosten tunnelmat että sävellajisuhteet, temposuhteet vaikuttaa kokonaisuuteen.

 

Puhuja 1 [00:40:43]: Se on ihan itsestään selvää että ne vaikuttaa, ja ne vaikuttaa myös siihen että miten teokset kuullaan. Mä itse toivon, tai olen toivonut ainakin hiljaa, en tiedä olenko koskaan puhunut tästä ääneen, mutta nyt mä puhun. Että minkä takia konsertteja  ei suunnitella ikään kuin saumattomaksi kokonaisuudeksi? Meillä on aina teosten välissä tauko, aplodit, säädetään siellä vähän, saattaa soittajat vaihtuu ja kaikkea muuta. Siinä saattaa olla monen minuutin tauko, sen sijaan että siitä tehtäisiin saumaton kokonaisuus jolloin kappaleet ikään loppuvat, mutta sitten alkaa niin kuin kuuntelisi levyltä, koska monet albumit esimerkiksi pop- tai rock-puolella on tehty nimenomaan niin että ne muodostavat kokonaisuuden eikä niin että tässä on tämmöinen soittolista jossa kaikki kappaleet on erilaisia. Ja mä jotenkin näkisin että semmoinen voisi olla tulevaisuutta että konserteissa ei olisikaan semmoisia pitkiä taukoja jotka alleviivaa että tässä muuten nyt vaihtuu kappale.

 

Puhuja 2 [00:41:52]:  Se on ihan totta ja onhan näitä itseasiassa tehty. Ensimmäisenä tulee mieleen vaikka tänä keväänä Kuusiston Pekan johtamassa konsertissa ensimmäisen puoliskon kappaleet soitettiin putken nimenomaan niin että siinä ei ole aplodeja välissä vaan teos suoraan siirtyi seuraavaan. Silloin kun ne musiikit lomittuu sisällöllisesti, musiikillisesti yhteen, niin se on tosi kiehtovaa. On muutama muukin vastaava esimerkki viime vuosilta, musta se on tosi kiehtova ajatus. Toisaalta juuri sen takia orkesterien kokoonpanot ovat erilaisia ja ehkä sen takia että säveltäjä on usein ajatellut kappaleen yhdeksi kokonaisuudeksi jolla on alku ja loppu. Se muodostaa selkeän kaaren. Säveltäjän aikomuksena on että se koetaan yhtenä kokonaisuutena, ja sen jälkeen sitten voi hengähtää ja yskähtää ja osoittaa kiitollisuutta siitä kokemuksesta. Niin tässäkin sekä että.

 

Puhuja 1 [00:42:55]: Joo, se on ihan totta. Onhan tuossa tuokin aspekti.

 

Puhuja 3 [00:42:57]: Joo, tämä on itseasiassa sellainen mitä mä olen pohtinut vähän eri kantilta ehkä, mutta todella mielenkiintoista että tämä nousi puheenaiheeksi koska mietin sitä että jotenkin tämä pandemia-aika tässä vielä suht tuoreessa muistissa ja sitten toisaalta se suuri ero mikä on tällä hetkellä sitten kun istuu siellä konserttisalissa ja elää ja hengittää, tuntee sen musiikin väreilyn ja koko sen yleisön läsnäolon ja orkesterin että se ääni on tavallaan siellä jotenkin läsnä ja paikalla ja ehkä jotenkin sitä sellaista että mikä merkitys sillä on että päästään yleisössä vaikkapa osoittamaan se että mitä tykättiin niiden aplodien kautta. Se on aika yllättäväkin jotenkin tämmöinen rituaali meidän ihmisten kesken että me taputetaan, läpytetään nyt näitä käsiä yhteen jotenkin sillä tavalla että kuka saa kovimmat aplodit vaikka oopperassa tyypillisesti, että se on se solistien todellinen kritiikkipaikka että kuka sen saa sitten sieltä sen tunteen miten yleisö kuumenee, että jes, tämä oli tämä, sä teit tämän parhaiten. Mutta jotenkin se teoksen jälkeinen hetki ja mitä muusikot vaikka on puhunut että miten yleisöä on ollut ikävä ja että se on todellinen puute se dialogisuus siinä konserttitilanteessa, vaikka se onkin niin että toinen puoli siitä dialogista on hiljaa ja osoittaa sen mieltymyksensä ainoastaan niille aplodien kautta. Verrattuna vaikkapa johonkin oopperaesitykseen missä aarian lopussa kuuluu asiaan että nyt siellä jotain huudetaan ja jotain taputetaan, pari bravota vähintään jos on mennyt hyvin se hittijuttu. Aplodien merkitys siinä konsertin kollektiivisessa kokemisessa on mun mielestä sellainen piirre johon ei olla ehkä niin hirveästi kiinnitetty huomiota.

 

Puhuja 1 [00:45:24]: Mä taas nautin siitä kun on pitkiä sinfonia tai sonaatteja ja osien välissä, etenkin hitaan osan jälkeen, jos se musiikki on ollut niin puhuttelevaa ja ennen kaikkea hiljaista ja koskettavaa että yleisö joutuu höristämään korviaan. Sen latauksen voi aistia ja sen energian kun siellä on 1 700 ihmistä jotka ei uskalla vaihtaa asentoa. Ja sitten kun se osa loppuu ja tulee taas se ränttätänttätänttä, kuuluu sellainen huokaisu. 1 700 ihmistä yhdessä päättää että nyt voi vähän hengittää taas. Se on upea tunne ja sen todella voi aistia itsessäänkin että oho, mähän olen ollut jännityksessä 10 minuuttia ja mä en päättänyt tätä, mutta nyt mä päästän irti.

 

Puhuja 2 [00:46:13]: Samoin sä Satu puhuit aplodeista vuorovaikutuksen keinona. Esimerkiksi tällä viikolla kun Dalia Stasevska johti Sibeliuksen kuudennen sinfonian HKO:n kanssa, tuli todella pitkä hiljaisuus joka viimeisen osan diminuendon jälkeen, se pysähtynyt hetki ennen kuin ihmiset aloitti aplodeeraamaan, se on myöskin osa sitä kommunikaatiota.

 

Puhuja 3 [00:46:33]: Sekin oli sitä dialogia se hiljaisuus siellä välissä.

 

Puhuja 1 [00:46:35]: Kuka on se joka uskaltaa aloittaa, ja jonkin verran tässä nyt viime vuosina olen kiinnittänyt huomiota just niin jos nimenomaan näiden hiljaisten hitaiden osien jälkeen, että kuka on se joka uskaltaa, että mä lähden.

 

Puhuja 2 [00:46:56]: Pandemia-aika nosti kyllä tosi vahvasti esiin sen että miten tärkeä tekijä muusikoille on se että siellä on elävä yleisö paikalla. Että on se sanaton dialogi. Siihen voi kuulua aplodit tai siihen voi kuulua eri elementtejä, mutta se on vuorovaikutusta.

 

Puhuja 3 [00:47:11]: Mä niin samastun tuohon kuvaukseen siitä että se on erityistä kun 1 700 ihmiset on hengittämättä hiljaa yhtä aikaa, kaikilla on se sama, jotenkin jostain kumman syystä se musiikki jossa sanoja on aiheuttanut kaikissa sen saman reaktion.

 

Puhuja 2 [00:47:32]: Tosi usein mä kuulen meidän vierailevilta solisteilta ja taiteilijoilta jotka tulevat eri puolilta maailmaa, erilaiset musiikkikulttuureista ja he ovat sitä mieltä että meillä on jotenkin ihan erityinen yleisö joka arvostaa sitä musiikintekemistä, ja se tulee siitä että meillä ollaan aika hiljaa ja keskitytään kuuntelemaan. He kokevat sen aivan poikkeuksellisena monesti.

 

Puhuja 1 [00:47:53]:  Se on myöskin suomalaista pidättyväisyyttä, että esimerkiksi täällä meilläpäin tosi harvoin tulee seisovat aplodit, mutta Amerikassa jos sä et niitä saa niin se on melkein uranvaihto edessä. Me ollaan aika hyvä kaari tehty myöskin tässä, tarinankaarihan on ollut hyvin samanlainen monta tuhatta vuotta, ollaan lähetty alusta, käyty keskikohdassa ja päädytty aplodeihin. Me ollaan suunniteltu kautta, sitten konserttiohjelmaa ja lopulta päädytty siihen että nyt sille taputetaan. Se oli siinä. Oliko se siinä, Aleksi Malmberg?

 

Puhuja 2 [00:48:30]: Kyllä se tässä oli.

 

Puhuja 1 [00:48:33]: Kyllä se tässä oli. Kiitos, intendentti Aleksi Malmberg, ja kiitos Satu Simola. Kiitos myöskin yleisölle että kuuntelitte ja sinä kuuntelit tämän podcast-ohjelma. Muista kuunnella myös muita jaksoja. Tämä tehdään aina yleisölle, niin kuin Kaupunginorkesterikin soittaa aina yleisöllä.

 

Puhuja 2 [00:48:54]:  Tervetuloa konsertteihin.

 

 

[äänite päättyy]

Kuuntele Soundcloudissa.

Kuuntele Spotifyssa.
 

 

[äänite alkaa]

 

Puhuja 1 [00:00:12]: Hei vaan kaikki taas starttaa HKO Podcastia, seurassanne tänään jälleen minä. Kapelimestari Satu Simola sekä musiikkitoimittaja Jaani Länsiö.

 

Puhuja 2 [00:00:21]: Terveppä terve kaikille.

 

Puhuja 1 [00:00:23]: Tänään me upotaan orkesterimaailman arkiseen puurtamiseen eli siihen, että miten se konsertti oikein valmistuu? Vieraaksi me ollaan tänään saatu Helsingin kaupunginorkesterin vuorotteleva klarinetinäänenjohtaja Anna-Maija Korsimaa. Tervetuloa.

 

Puhuja 3 [00:00:38]: Kiitos.

 

Puhuja 1 [00:00:40]: Lähdetään siitä, että kausi alkaa ja saatte ohjelmiston tietoon, niin mitä silloin tapahtuu? Mitä sä silloin teet?

 

Puhuja 3 [00:00:48]: No me yleensä saadaan se ohjelmisto, seuraavan kauden ohjelmisto, tietää jo niiku edellisen kauden loppupuolella eli tässä tapauksessa keväkaudella. No sittenhän me siitä katsotaan, että mitäs kaikkea me soitamme tänä kautena ja tota no sit se lähtee siitä , et tietenkin me klarinettiryhmässä niiku meidän kannalta se aina jokainen stemma niiku järjestää ja miettii omalta kannaltaan sen ja osa on tietenkin tuttuja kappaleita ja tiedetään mitä niissä on ja mitä soittimia ja kuinka monta meitä tarvitaan. Ja sitten jos tarvitsee esimerkiksi, kun meitähän on neljä, niin jos tarvitaan enemmän klarinetteja niin sit täytyy ruveta suunnittelemaan keikkaihmisiä paikanpäälle ja mitä soittimia he soittaa, koska meillähän  on essa ja basso ja mahdollisesti muitakin sivusoittimia.

 

Puhuja 1 [00:01:37]: Niin mites monta niitä, minkälaisia erilaisia klarinetteja, klarinetisteilla siellä oikein on käytössä, jos ajatellaan koko sektiota?

 

Puhuja 3 [00:01:47]: No ihan yleisimmin on niiku ihan normaalit, tavalliset klarinetit ja sitten on es-klarinetti eli pikkoloklarinetti ja bassoklarinetti.

 

Puhuja 1 [00:01:57]: Ja mitä ne on ne normaalit klarinetit?

 

Puhuja 3 [00:01:59]: No on a ja b vireisiä klarinetteja.

 

Puhuja 1 [00:02:02]: Eli onko ne vähän erikokoiset ja vähän erikorkuiset?

 

Puhuja 3 [00:02:06]: On. Siis b klarinetti on pikkuisen lyhyempi kuin a klarinetti. Semmoinen tommoinen 5-10 senttiä.

 

Puhuja 2 [00:02:14]: Hei, mä haluaisin tietää nyt, kun sä saat tietää, että nyt tässä on ens syksyn ohjelmisto. Sä saat tietää ihan kaikki kappaleet. Niin tuleeko sulle kotiin semmoinen iso nippu nuotteja? Vähän niiku entisaikaan tuli puhelinluettelot siihen eteiseen ja se on tässä sinun syksyn soitettava. Ole hyvä. Harjoittele.

 

Puhuja 3 [00:02:35]: Ei tuu (naurua). Kyllä se tapahtuu niin, että tota me mennään tuonne meidän nuotistoon ja tota katsotaan. Ja nykyäänhän näkee netistä kokoonpanot ja jmslp:stä jopa stemmatkin. Eli me tutkitaan sitä itse, että minkänäköistä se on. Varsinkin jos on jotain uusia kappaleita, joita emme ole soittaneet, niin ne täytyy tietenkin katsoa, että mitä ne on syöny. Et mitä siellä tarttee olla ja minkälaisia ne on? Ja kuinka paljon ne vaatii paneutumista ja partituurit tietenkin, ne on meillä nuotistossa kans aika hyvissä ajoin yleensä. Mutta nekin on netissä nykyään. Että tota ainakin tosi monet, paitsi kantaesitysjuttuja niitähän ei välttämättä ole.

 

Puhuja 2 [00:03:21]: Ne saattaa tulla hyvinkin viime tinkaan.

 

Puhuja 3 [00:03:23]: Niin, juu. Ja meillähän on semmoinen niikun kahden viikon sääntö, että sitä ennen pitää olla kyllä stemmat saatavilla ja koskee myös tietysti myös näitä kantaesityksiä. Et se onse viime niiku perälauta siinä, sen verran pitää suoda meille harjoitteluaikaa.

 

Puhuja 1 [00:03:40]: Eli kantaesitys tarkoittaa siis kappaletta, jota ei ole koskaan esitetty ennen ja se on ensimmäistä kertaa lavalla. Ja kaks viikkoa annetaan siihen aikaa?

 

Puhuja 3 [00:03:50]: No siis minimissään. Joo yleensä on paljon enemmän. Että kyllä niitä nykyään tulee hyvissä ajoin ne stemmat ja varsinkin partituuri, josta voi sitten käydä katsomassa.

 

Puhuja 1 [00:04:01]: Eli partituuri on tää nuotti, jossa on sit ihan kaikki.

 

Puhuja 3 [00:04:05]: Kaikki stemmat

 

Puhuja 1 [00:04:06]: Kaikki stemmat, kaikki näkyy mitä tapahtuu yhtä aikaa musiikissa.

 

Puhuja 3 [00:04:09]: Joo. Ja mehän sit tietysti, kun me tiedetään mitä me soitetaan ja ollaan selvitetty mitä vaaditaan, mitä kaikkee siellä on niiku soittimia sun muita. Jos on jotain erityisjuttuja, harvemmin. Niin sitten me tietenkin otetaan nuotit ja harjoitellaan itsenäisesti siis se omat stemmat kondikseen, omaan tahtiin. Hyvissä ajoin. Että kyllä mä meen semmoisen niiku kolmisen viikkoa etukenossa koko ajan. Että nyt harjoittelen niitä mitkä on kahden kolmenviikon päästä vaikka soitetaan toista, et se menee silleen niiku limittäin nää hommat.

 

Puhuja 2 [00:04:48]: Tuolta youtuben ihmeellistä maailmaa kun selaa ja siellä saattaa olla jotain tämmöisiä hyvinkin suosittuja videoita, missä on kuuluisia kapelimestareita, sanotaan Sergiu Celibidache tai Leonard Bernstein jotka läksyttää siellä orkesterilaisia jotka eivät osaa stemmaansa. Niin onks sitten, kun tullaan ensimmäisiin harjoituksiin niin kuinka usein tällaista tapahtuu, että soittaja ei oikein tiedä mitä pitäisi soittaa? (naurahtaa)

 

Puhuja 3 [00:05:13]: No ei semmoista tapahdu, et voi olla et ennen aikaisemmin on varmaan voinut olla eri systeemit. Mut eihän nykyään, meillä on niin hirveen vähän sitä yhteistä harjoitusaikaa kuitenkin niiku ehkä kolme päivää ja tota kenraali ja konsertti. Ni ei siinä niiku, ne täytyy osata ne stemmat, se on meidän homma. (naurahtaa) että me opetellaan ne riittävän aikaisin. Tottakai vahinkoja voi tulla, se on taas kokonaan toinen juttu, mutta kyllähän ihmiset opettelee tosi hyvin.

 

Puhuja 1 [00:05:47]: Jos ajatellaan tällaista kantaesityksen tai sit tällaisen tutun kappaleen harjoittelemista, toista voi kuunnella toista ei. Mikä millä tavalla näitä niiku lähestytään? Mikä niissä on erona soittajan kannalta,  kun muusikko lähtee niitä tekemään?

 

Puhuja 3 [00:06:02]: No ensimmäisenä tulee mieleen se, ettei oo semmoista sointikuvaa päässä valmiina, niiku tutuista kappaleista vaikka Sibeliuksen sinfonioista tai Tšaikovskista tai näistä muista beethoveneista niin on aina se niistä jo, kun on ollut näin kauan kehissä kuin minä, niin mä tiedän jo aaa, se on se. Beethovenin kuudes sinfonia, siinä on se ja se ja se soolo, ja siinä on semmoiset ja semmoiset haasteet, et mä tiedän ne jo etukäteen. Mut sitten kun on kantaesitys, niin siitähän  ei tiedä mitään, se selviää sitten siinä, alkaa selviimään siinä ekan harjoituksen aikana, mitä siellä on. Ja siihenkin vaan ei sit auta muu kuin opetella se oma stemma ja jos on partituuri saatavilla, niin sitä voi tietenkin tutkia. Koska kyllähän se auttaa tosi paljon, et lukee ne kaikki niiku soittimet yhdessä. Varsinkin nyt mun tapauksessa ni kyllähän mä katson ne puupuhallinjutut vähintäänkin siitä, että kenen kanssa on yhtäaikaa tai ei tai mikä on tärkeetä, mikä ei.

 

Puhuja 2 [00:07:03]: No mennään ihan orkesterin harjoituksiin. Niihin ensimmäisiin treeneihin. Oletetaan, että siellä on vieraileva kapelimestari joka ei ole koskaan aikaisemmin johtanut Helsingin kaupunginorkesteria. Tietysti jos se on Susanna Mälkki, te ootte soittanut kymmeniä kertoja ja tiedätte tasan tarkkaan, että kun Susanna Mälkki nostaa käden, niin mitä sen jälkeen tapahtuu. Te osaatte lukea sitä ikään kuin heti.

 

Puhuja 3 [00:07:24]: Juu.

 

Puhuja 2 [00:07:25]: Ja tää on nyt yleisöltä tämmöinen kysymys, että kuinka kauan menee muusikolla opetella tällaista kapelimestarin niin sanottua käsialaa? Että kun te meette treeneihin niin mitä siinä tapahtuu, miten ne kapelimestarin kädet alkaa yhtä-äkkiä puhutella ja onks se minkälainen prosessi, että te muusikot osaatte lukea tätä?

 

Puhuja 3 [00:07:48]: No kyllähän se tietenkin, jokaisella on se oma käsiala niin sanotusti ja tietenkään se ei oo pelkät kädet mitä harjoituksissa käytetään vaan siellä myös puhutaan. Ja keskustellaan ja esitetään toiveita puolin ja toisin myöskin, että soittajat voi jopa pyytää kapelimestarilta jotakin tietynlaista johtamisapua. Esimerkiksi johonkin hankalaan paikkaan. Ja tää on tämmöinen yhteishomma niiku sen varsinaisen johtamisen ja puhumisen ja keskustelun välillä. Mut kyllähän se aika nopeasti tulee, että toiset lyö niin sanotusti vähän eteen, se tarkoittaa sitä, että soitamme tarkoitus on soittaa tietyssä tempossa, mutta sit se niiku vähän se kapelimestari lyö eteen. Siihen totutaan ja sit taas niiku, jos on suuret liikkeet tai pienet liikkeet niin tosi nopeestihan siihen tottuu. Et ei siinä kyllä, mä sanoisin, et ensimmäiseen paussiin mennessä tiedetään mikä se kapelimestari on ja miten siihen kuuluu reagoida.

 

Puhuja 2 [00:08:50]: Eli tunti maksimissaan menee (naurua).

 

Puhuja 3 [00:08:54]: Se vähän riippuu tietysti, jos on hyvä kapelimestari niin se on ihan sama miten sen niiku. Kyllähän soittajat on  kauhean joustavia ton suhteen, että sopeudutaan tosi nopeesti. Ja eihän sekään oo niin, että me orjallisesti seurataan kapelimestaria, et mitä hän tekee vaan kyllähän me ollaan keskenämme kontaktissa koko ajan. Sekä visuaalisesti että kuulokuvan perusteella, ni kyllähän me toisiamme seurataan niiku tosi paljon. Et ei se ei voi soittaa niin, että kaikki vaan yks totisesti seuraa, mitä kapelimestari tekee. Monet kuvittelee, et se on sitä.

 

Puhuja 2 [00:09:36]: Niin varmasti ja tästä mä halusinkin puhua, koska kriitikko esimerkiks no moni kriitikko lähinnä tekee havaintoja pelkästään konsertista ja yleensä istuttuaan kapelimestarin selkäpuolella. Eli hän  ei näe kasvoja eikä oikeen sormiakaan eikä mitään ja sitten että liikehti näin ja näin ja tämän liikehdinnän takia ei nyt sitten orkesterista saanut parasta irti. Kuinka tärkeä konsertin onnistumisen suhteen on se, että ne asiat sovitaan harjoituksissa etukäteen versus sitten se, että mitä siellä itse konsertissa tapahtuu?

 

Puhuja 3 [00:10:13]: Niin spontaanisti.

 

Puhuja 2 [00:10:15]: Niin. Et et onks se kapelimestarin konserttijohtaminen, sehän voi olla hyvinkin erilaista kuin harjoituksissa, riippuen tietysti miten kapelimestari nyt sen päättää tehdä.

 

Puhuja 3 [00:10:26]: Mmmm, tottakai se on olennaista miten harjoitellaan, koska se sovitaan, että näin tehdään ja sitten pitäisi niin tehdä (naurahtaa) tietenkin saattaa soittajakin ja kapelimestari joutua tunnekuohun valtaan kesken konsertin ja sit tietenkin voi tapahtua tulkinnallisia juttuja, ei hän ne nyt, sit vaan täytyy seurata sitä varten meillä on silmät (nauraa) että katsotaan sekä nuottia että kapelimestaria. Et kyllä sit pitää olla valmis reagoimaan. Mutta harvemmin mitään tosi dramaattisia eroja tulee. Jos on solisti, joka saattaa yhtä-äkkiä tehdä, häneltä unohtuu joku tai pomppaa johonkin väärään paikkaan. Tulee väärin sisään esimerkiks, näitäkin silloin tällöin harvemmin kyllä sattuu, niin sit täytyy olla nopea reagoimaan sekä kapelimestarin että orkesterin. Haukkana heti, että missä se menee ja tuolla selvä, nyt saatiin kiinni.

 

Puhuja 1 [00:11:23]: Miten sellaisista paikoista selvitään? Mitä silloin niiku tehdään?

 

Puhuja 3 [00:11:27]: No sit vaan niiku, sit vaan selvitään. (naurua) Sit täytyy kuunnella ja katsoa ja kyllä se yleensä tosi nopeesti siinä niiku kapelimestari auttaa siinä asiassa sit tosi paljon. Hän voi myös näyttää esimerkiksi jonkun numeron kädellä, näin. Sit tiedetään okei tos on se seuraava numero, sinne.

 

Puhuja 2 [00:11:47]: Joo mä oon joskus tämmöisiä, mä  en oo itse ole todistanut tälläistä, mutta olen tietysti kuullut muusikoilta ja solisteilta, että on jossain konsertossa joku nykykappale ollut ja sit on kapelimestari ruennut johtamaan jotain ihan eri tahtilajia, mitä on ollut tarkoitus. Ja sitte jotkut uskoo sitä kapelimestaria sieltä  orkesterista ja jotkut ei.

 

Puhuja 2 [00:12:08]: Joo tämmöistä voi olla.

 

Puhuja 3 [00:12:10]: Ja sitte kaikki rupee soittaa jotain omaa. Ja kun tätä on jatkunut siis ikuisuudelta tuntuvan viisi sekuntia niin sitten siellä joku symbalisti on päättänyt, että nyt muuten kosh.

 

Puhuja 3 [00:12:21]: Joo ja se on tossa. Merkki kaikille se on niiku se, et okei tonne. (naurua) Siellä ollaan.

 

Puhuja 2 [00:12:28]: Että joku ottaa sen niiku ohjat, että nyt hypätään muuten viis tahtia eteenpäin.

 

Puhuja 3 [00:12:32]: Joo.

 

Puhuja 2 [00:12:33]: Ja kaikki lähtee. (naurua)

 

Puhuja 3 [00:12:33]: Onneks näitä sattuu tosi harvoin. Ei tota kovin usein.

 

Puhuja 1 [00:12:39]: Onko tullut vastaan sellaista, että esimerkiksi vaikka tuntuu siltä, että koko viikon aikana ei oikein saa kapelimestarista selvää? Onko ollut jotain sellaisia tilanteita, että nyt tuntuu vaan, et täst mä en kyllä saa selvää, et nyt pitää vaan jotenkin yrittää?

 

Puhuja 3 [00:12:56]: Kyllä niitä välillä aina (nauraa) harvoin, mutta joskus voi olla vaikee vähän, jos on en tiedä mistä johtuu sit että onko epävarmuutta tai jännitystä tai mitä nii sitten on vähän semmoinen, että olo että voiko tohon luottaa vai ei. Sit me ollaan vaan niiku orkesterina päätetään, et okei nyt. Ja sit jos on oikein tiukka paikka niin sitte sovitaan, et nyt katsotaan tossa konserttimestaria, et se näyttää selkeesti nämä tai joku muu soittaja sieltä, jonka kaikki helposti näkee. Sen takii yleensä siin eturivi on siis tossa tai me keskenämme siellä puupuhaltimissa sovitaan joku qu, että tossa oboe vaikka näyttää näin, ja sit tiedetään, että nyt me ollaan siinä tai jotain tempoa voi vähän nyökkiä. Et kyllä me tämmöistä aputyötä välillä tehdään. Se on ihan normaalia, kuuluu hommaan.

 

Puhuja 2 [00:13:50]: Niin ja se kuuluu kaikkiin yhteisöihin, joissa on johtaja joka ei tietenkään pysty kaikkea hallitsemaan. Ja se on aika paljon kemiakysymys myöskin.

 

Puhuja 3 [00:13:57]: On.

 

Puhuja 2 [00:13:57]: Ihan vaan, että jotkut kapelimestarit tulee tämän orkesterin kanssa toimeen ja jotkut ei.

 

Puhuja 3 [00:14:03]: Niin ja eikä, se on hirveen monitahoinen kysymys sekin, että miksi joku asia on vaikee seurata, siihen vaikuttaa varmaan. Siihen monikin tilanne vaikutaa, jos itsellä on ihan hirveen vaikee stemma, nii sit on tosi helposti siinä nuotissa kiinni eikä pysty soittaa ulkoa esimerkiks yhtään tahtia pidempään. Ja sit on niiku vaikee välillä katsoo kahta asiaa yhtä-aikaa ja sit jos on tarttis olla ihan tosi tosi tarkasti taimissa niin sit semmoinen saattaa olla hankalaa. Kyllä niistä aina sitte selvitään, onneks on harjoitukset.

 

Puhuja 2 [00:14:38]: Mmm.

 

Puhuja 3 [00:14:39]: Ei tartte mennä suoraan konserttiin.

 

Puhuja 2 [00:14:41]: Kerro joku esimerkki sellaisesta kappaleesta, joka no sähän, kun tossa nykymusiikista niin jotkut kappaleet on sellaisia, että sä et kertakaikkiaan tiedä miltä ne kuulostaa edes silloin kun sä soitat niitä tuolla keskellä.

 

Puhuja 3 [00:14:56]: Joo.

 

Puhuja 2 [00:14:57]: Sataa muusikkoa. Sibeliukset sä tunnet tottakai, mut et varmaan semmoisia nykyteoksia tulee vastaan, että sä soitat sitä omaa stemmaa ja sit kun sä käyt vaikka yleisössä tai kuuntelet levyltä tai streemisita sen esityksen, ai se oli tälläinen.

 

Puhuja 3 [00:15:11]: Joo näin kyllä tapahtuu. Ja tota kun se johtuu siitä, et jos on hirveen iso orkesteri, se kokoonpano on suuri. Ni siinä nyt väistämättä ei kuule siis niiku kaikkia asioita yhtä-aikaa vaan kuulee helpoiten tietenkin sen lähinnä  itseä olevat asiat, niiku kaikissa kappaleissa. Mut sit jos on joku kantaesitys kappale mistä ei tiedä mitä siellä pitäisi olla. Eikä saa sitä kuulokuvaa, muuten kuin niin, et sen kuuntelee sit jälkeen päin. Niin kyllä on tosiaan näin, että se  tuntuu erilaiselta, kuulostaa erilaiselta itselle siellä orkesterin sisällä kuin sitten ku kuuntelee ulkopuolelta.

 

Puhuja 1 [00:15:52]: Teillä oli mielenkiintoinen viime keväänä Sampo Haapamäen historiateos kantaesitys osana Helsingin kaupunginorkesterin tilaamaa tällaista kantaesityssarjaa nimeltä Helsinki variaatiot.

 

Puhuja 3 [00:16:05]: Juu.

 

Puhuja 1 [00:16:08]: Kuunnellaan tässä pätkässä pieni hetki minkälaisesta kappaleesta on kyse ja jutellaan sitten lisää.

 

Puhuja 2 [00:16:43]: Klarinetin varaäänenjohtaja Anna-Maija Korsimaa, historiateos Sampo Haapamäeltä oli täynnä tuttuja lainauksia, mutta itse kappale oli täysin  uusi. Minkälaista sen soittaminen oli tuolla ison orkesterin keskellä oli?

 

Puhuja 3 [00:17:01]: No siis siinähän on kauheen iso orkesteri ja paljon lyömäsoittimia ja hirveesti tavaraa. Niitä lainauksia ja muistumia ja sellaisia mikromuistumia niiku muutaman äänen pituisia saattoi olla siis mä en edes tiedä kuinka monta siellä oli kymmeniä varmaan. Ni ku se oli niin iso kappale ja itselle tosi paljon, meillä oli kaikilla paljon soitettavaa ja myös se nuotti-informaatio oli siis ihan valtava. Siellä oli siis sitä informaatiota ihan hirveästi. Ja sit niitä muistumia oli paljon, niin siit ei kyllä saanut käsitystä, et miltä se kuulostaa kokonaisuutena sieltä orkesterista käsin. Mut sit mä kuuntelin sen, kun oltiin se kantaesitetty niin kuuntelin sen sitten jälkikäteen niin totesin, että ai jaa tämä on tämmöinen kappale (naurahtaa) siis tosi hauska. (naurua) Se ei tuntunut ollenkaan hauskalta (naurua) välttämättä siellä niikun kaiken aikaa, et se oli hyvin haastava kappale kaikille osapuolille, mutta varsin semmoinen niikun iloitteleva ja humoristinen. Se kuulosti täysin erilaiselta kuin mä kuvittelin.

 

Puhuja 2 [00:18:14]: Mmm ihan varmasti. Tää mua aina muuten mietityttäny, yllättävänkin pitkää olen miettinyt tämmöisiä hassuja asioita, kun on ulkomaalaisia muusikoita orkesterissa ja suomalaiset kapelimestarit kun tulee kaupunginorkesteriin niin ne puhuu aina suomea mun käsittääkseni tai aika usein ainakin.

 

Puhuja 3 [00:18:31]: Nykyään kysytään, että kumpaa halutaan puhua, että tota jos on kyllähän meidän vakituiset muusikot jotka alunperin eivät ole suomalaisia niin kyllä ovat oppineet hyvin suomenkieltä, että kyllä meillä esimerkiksi monesti sanotaan varmuudeksi kapelimestari sanoo tärkeät asiat ja mistä lähdetään siis tahtinumerot tai isot numerot tai kirjaimet molemmilla kielillä. Mutta kyllä moni suomalainen kapelimestari nykyään kysyy, että suomea vai englantia.

 

Puhuja 2 [00:19:02]: Okei, no kuinka paljon niissä harjoituksissa sitten, sä mainitsit aikaisemmin, että siellä on eri tapoja, jotkut saattaa puhuakkin paljon. Niin miten sun mielestä ihan niinku henkilökohtaisesti, mikä auttaa sua löytämään yhteistä säveltä kapelimestarin kanssa, se että soitetaan välillä ja sitten puhutaan mitä tehdään vai se että Jorma Panulalla on tälläisia ohjeita, että muusikot on tullu sinne soittamaan, että jutteleminen on ihan turhaa (naurua).

 

Puhuja 1 [00:19:29]: Joo kyllä aika kovasti sitä yritetään karsia sitä puhumista siinä opiskeluvaiheessa erityisesti, että siellä on kolmen sanan ohje, että kuka, missä, mitä. Ja sit pitää mennä.

 

Puhuja 3 [00:19:42]: Joo, kyllä siis semmoinen  liiallinen puhuminen syö sitä harjoitusaikaa tosi paljon ja semmoinen turhanpäiväinen jaarittelu sanoisin. Noh semmoistakin harvoin tapahtuu, mut kyllä siis selkeät ohjeet ja ja niikuk sillai et käydään vaikka joku jotain lyöntikaavaa läpi tahti ja minne merketaan siis se on selkeästi sanotaan tahtinumero ja sit se merkataan sinne ja sit mennään eteenpäin. Mut kyl mä niiku, semmoinen kontakti ja semmoinen selkeät lyönnit ja selkeä valmistava lyönti niin tämmöiset asiat on meille tosi tärkeitä. Se että just se selkeys varsinkin sinne taakse, me ei kuulla välttämättä, mitä jousisto esimerkiks soittaa, jos takaa tulee paljon tavaraa. Siinä on vasket ja lyömäsoittimet niin takaa tulevan äänen kuulee niin paljon helpommin kuin edestä päin tulevan. Et me ollaan joskus sen takia vähän niiku, on hankala soittaa yhdessä, et me ollaan sen yhteissoiton tekee tämä asian hankalaksi. Siinä me tarvitaan kapelimestarin apua.

 

Puhuja 2 [00:20:53]: Ilmeisesti, käsittääkseni muusikot laittaa merkintöjä sinne omaan stemmaan, että siinä saattaa olla jopa päivämäärää, että tähän kiihdytys ja sitten ehkä vaikkapa sulkuihin, että kenen kapelimestarin mukaan tähän kiihdytys.

 

Puhuja 3 [00:21:09]: Sitä varsinkin oopperassa tehdään.

 

Puhuja 2 [00:21:10]: Nimenomaan, niin onks sitten niin, että kun tuolta nuotistosta haetaan taas vanhat nuotit niin sitten pitää kauheasti kumittaa pois, että ahaa tää kapelimestari, ei itseasiassa haluukkaan tähän  kiihdytystä.

 

Puhuja 3 [00:21:20]: Juu, ensimmäinen asia yleisesti jos meillä on vuokramateriaalia myös paljon, niin saattaa olla aika monella kielellä ne ohjeet siellä, niin sit ensimmäinen asia minkä mä yleensä teen niin otan sen pyyhekumin ja pyyhin kaikki pois. Ja sitten laitan omat merkinnät esimerkiksi sormituksia tai jotain tämmöisiä ja sitten harjoituksissa niitä mitä itselle muistutukseksi, että tässä vähän hiljempää tai kovempaa tai hitaammin tai nopeemmin tai mitä kaikkee siinä nyt tuleekaan.

 

Puhuja 2 [00:21:47]: Ja näistähän tulee sitten historiallisia artefakteja myöhemmin löytyy tuolta, että Sibeliuksen omat tempomerkinnät.

 

Puhuja 3 [00:21:52]: Niin just.

 

Puhuja 2 [00:21:53]: Tai Kajanuksen ja sitten ne arkistoidaan sinne ja ne on arvokasta infoa siitä konserttielämästä mitä Helsingissä on vaikka ollut sataneljäkymmentä vuotta sitten, kun kaupunginorkesteri perustettiin. Ja nää on niiku tällaisia juttuja missä se ikäänkuin no, ehkä vähän jopa sanaton info menee eteenpäin, et voidaan leikkiä sitä että johdan tämän kuten Sibelius olisi halunnut.

 

Puhuja 3 [00:22:16]: Joo ja meillä on semmoinen tosi hauska, kun meillä on niin hirveän vanhoja nuotteja siis meillä on tosiaan siis Sibeliuksen sinfonioista niitä nuotteja mistä ne on kantaesitetty.

 

Puhuja 1 [00:22:27]: Vau.

 

Puhuja 3 [00:22:27]: Ja ne alkaa olla niin haperossa kunnossa vaan jotkut, että niistä on sitten tilattu uudet, mutta ne on arkistossa kaikki. Niin meillä on usein semmoinen tapa, et me kuitataan niin sanotusti, että milloin kuka soittanut, kuka klarinetisti  soittanut vaikka Sibeliuksen ykkössinfonian, milloin ja kuka johti. Niin sitten näitä merkintöjä, kun niistä vanhoista nuoteista kattoo niin vahimmat on ollut Kusti Airila vuodelta 1905.

 

Puhuja 1 [00:22:56]: Vau.

 

Puhuja 3 [00:22:57]: Musta on niiku niin ihana soittaa semmoista nuotista, kuin verrattuna siihen ihan plankkoon,  uunituore, uusipainos.

 

Puhuja 1 [00:23:06]: Aika lailla traditio tihkuu noista.

 

Puhuja 3 [00:23:08]: Joo. Ja niissä on joskus merkinnät on tehty mustekynällä. Niitä ei sitten kumiteta.

 

Puhuja 2 [00:23:16]: (Naurua) kauaskantoista ajattelua. Pitäis ehdottomasti ottaa nytkin, kukaanhan ei tiedä tuleeko vuoden 2022 Sibeliuksen sinfonian esityksistä jotain sadan vuoden päästä muistellaan podcastissa, että mulla on sit muuten Anna-Maija Korsimaan merkinnät täällä, että repikää siitä. (naurua)

 

Puhuja 3 [00:23:33]: Kyllä mä ne kuittaan ja niitä ei kyllä kukaan pyyhi kyllä pois, ne on siellä. Ne on tosi hauska kattoa. Ja sitten valitettavasti kun on näin kauan jo ollut orkesterissa ni saattaa  mullekkin käydä niin, että mä en oo tätä kyllä soittanut koskaan. Ja sitten mä katon sieltä ohjelmistosta, että tänne on tullut ja sitten mä menen nuotistoon ja haen sen ja siinä on joo, olen mä näköjään ainakin kolme kertaa tän näköjään soitanut. (naurua) 1900-luvulla.

 

Puhuja 1 [00:23:59]: Tota minkälaista, nyt on jos ajatellaan sitä, että tulee maanantai ja alkaa uus ohjelmisto. Onko sattunut joskus, jonkun ohjelmiston kans sellaista, että tuntuu, että vielä konserttia edeltävällä hetkellä, kun konsertti alkaa, et huh-huh mitäköhän tästä tulee. Et se on edelleen semmoinen suuri jännitys ja yllätys itselle.

 

Puhuja 3 [00:24:22]: Joo siis on, siis tietenkin semmoisia tilanteita jos on itsellä, on vaikka vähän kipeä tai jotain muuta sellaista, siis niikun tämmöiset asiat häiritsee hirveesti sitä konserttiin keskittymistä, mutta on toki vaikeita stemmoja, että niitä on pitänyt hinkata siis ihan kamalasti ja sit vieläkin voi olla epävarma vielä kenraaliharjoituksen ja konsertin välissäkin vielä miettii, etä apua mitenkähän tästä, mitenköhän tää menee. Toivottavasti menee hyvin ja kaikkee näin, et se on sitä, sitten vaaditaan vaan hermojen hallintaa ja semmoista jotakin itseluottamusta, että mä oon tän nyt opetellut ja kyllä se nyt menee.

 

Puhuja 1 [00:25:03]: Tällainen kysymys on itse asiassa tullut yleisöltä, että jännittääkö muusikkoja, kun ne menee keikalle?

 

Puhuja 3 [00:25:08]: Aina. (naurua) Mua on ainakin jännittänyt viimeiset 36 vuotta ihan kaikki esiintymiset. Toiset enemmän ja toiset vähemmän. Mutta kyllä mä väittäisin, et kyllä joka ikinen, jonkunverran jännittää. Siihen on tietysti se jana on tosi iso, että on semmoinen pieni kutina ja sitten on semmoinen, et apua mä en selviä. (naurua) Tältä väliltä kaikki on mahdollista.

 

Puhuja 2 [00:25:41]: Tämmöisen sanonnan oon kuullu, et sit kun ei enää jännitä niin on aika lopettaa.

 

Puhuja 3 [00:25:44]: Joo ja kyl siis kyllä kaikki jännittää jonkun verran. Ja se liittyy kyllä se on sitä keskittymistä myös, et se on semmoinen prosessi siihen esitystilanteeseen kanssa. Et ne menee sillai käsi kädessä.

 

Puhuja 2 [00:26:02]: No näitäkin sattuu tietysti välillä, et soolo menee ihan plörinäksi. Harjoituksissa meni kivasti, vaikee stemma, sitten konsertissa tuleekin joku kiekaus sinne mitä ei pitänyt tulla. Niin miten sen sitten selvittää ja jatkaa vaan eteenpäin? Koska sullahan ei oo aikaa jäädä sitä murehtimaan tai ruoskimaan itseään.

 

Puhuja 3 [00:26:20]: Ei, no kyllä se sit jälkeenpäin harmittaa. Ihan kauheasti, mutta kun väkisin niitä tulee, kun kukaan ei ole kone niin jokaiselle niitä pikkutipluja sattuu, mutta useimmiten se tuntuu se pikkutiplu tai mitä siellä nyt sattuukin, joku ääni syttyy huonosti tai on vähän ylävireinen tai alavireinen tai on vettä läpässä tai  muuta niin sitku se tuntuu siinä tilanteessa paljon paljon suuremmalta mitä se sitten loppuviimeks kuulostaa. Koska tottakai mä kuuntelen nekin sitten  jälkikäteen, miten paljon se kuului. Tosi usein onneks niiku huh, ei se kuulunut kauheesti. (naurahtaa)

 

Puhuja 1 [00:26:58]: Niin se varmaan profiili on siinä moninkertainen sillä hetkellä.

 

Puhuja 3 [00:27:01]: Se suurentuu sillä hetkellä se asia. Ja pakkohan se on mennä vaan eteenpäin ja kerätä ittensä siitä sitten aika nopeestikkin, koska siinä seuraavassa tahdissa saattaa jo olla niiku se, että täytyy siinä  jo olla niiku skarppina. Mutta se on pakko hyväksyä, että tämä on esiintyminen on, se on live-esiintyminen ja siellä kaikki on mahdollista. Yleensä kaikki menee tosi hyvin ja hienosti ihmiset skarppaa, mutta kyllä siellä voi sattua kaikennäköistä. Alkaa  vaikka yskittää tai jotain muuta ihan kamalasti ja sitten ei voikkaan soittaa jotain paikkaa tai soitin voi mennä rikki. Kieli voi mennä poikki jousisoittimesta, kaikkia tämmöisiä voi sattua. Yllättävän vähän niitä tapahtuu kuiteskin.

 

Puhuja 2 [00:27:48]: Joo tuolla youtubessa kiertää semmoinen hauska klippi, missä basunistiä aivastuttaa kesken soolon.

 

Puhuja 3 [00:27:54]: Joo.

 

Puhuja 2 [00:27:54]: Siitä tulee semmoinen kauhea töräys (naurua).

 

Puhuja 3 [00:27:56]: Se on, nyt täytyykin ihan koputtaa melkein tätä puuta, että mua ei ole koskaan aivastuttanut kesken sooloa (naurua). En halua kokea sitä.

 

Puhuja 1 [00:28:08]: Ja mä en tiedä minkälainen teidän kokemus on, mutta mun kokemus on ainakin monta kertaa konsertista se, että jos se on jollain tavalla muuten puhutteleva ja sen aistii, että muusikot on jotenkin todella, et siinä on semmoinen emotionaalinen lautaus ja kaikki ovat siinä henkeen ja vereen mukana siinä esityksessä. Niin jos siinä jotain sattuu niin se on täysin yhdentekevää, koska se lataus on niin hyvä. Ja sitten jos puuttuu semmoinen lataus, vaikka se olisi täydellistä niin sitten jos se yksi virhe sinne sattuu vimoisen päälle hiottuun juttuun, mutta se on jollain tavalla jäänyt tämmöiseksi teknisesti täydelliseksi, mutta muuten jotenkin etäiseksi se esitys, niin sitten se kyllä se yksi pieni fiba muuten täydellisessä esityksessä ainakin mulle niin helposti sit kyllä romuttaa sen viimeisenkin teknisen jotenkin kuoren siitä pois. Et siitä jää kokemuksena hyvin tyhjäksi, että onko minkälaiset kokemukset teillä tästä on?

 

Puhuja 3 [00:29:07]: Joo on se just näin ja siis kun kuitenkin kysymys on, mehän ollaan siis taideammatissa, niin täytyy muistaa se, että mistä sitten loppuviimeksi kuitenkin, että mikä se kaikkein tärkeä asia on. Se on se musiikki. Ja se miten me sitä musiikkia välitetään, että se pikku virheet on ihan, niille ei pitäis antaa niin suurta painoarvoa kuin me muusikot helposti itse annetaan. Mut täytyis aina pitää se focus niiku siinä tulkinnassa ja siinä, että välitetään sille yleisölle jotakin siitä musiikista. Että se ei ole tekninen suoritus.

 

Puhuja 1 [00:29:45]: Jos sä saisit valita nyt yhden kappaleen, mitä sä suosittelet Helsingin kaupunginorkesterin näistä kappaleista, mitä on viime aikoina, viime vuosina soitettu. Onko joku jäänyt erityisenä mieleen, jota haluaisit suositella? Kuunnelkaa tämä.

 

Puhuja 3 [00:30:04]: Siis kappaleitahan on vaikka kuinka paljon, semmoisia kappaleita joita voisi suositella. Ihan kaikki Richard Straussin orkesteriteokset esimerkiksi ja se tai ihan mitä vaan Beethovenit. Mitä meillä menee, meillä on joka viikko eri ohjelma ja kaikki vaihtuu niiku nopealla aikataululla, nyt tässä ihan hatusta heittämällä nyt varsinaisesti. Koska kyllä meidän kaikki konsertit oikeesti on tosi hyviä niiku muillakin orkestreilla. Ja siis ohjelmistot on aina laadittu siihen, siihen käytetään meillä taiteellisessa toimikunnassa ja intendentin toimisto ja kaikki niiku ja kapelimestari, ylikapelimestari valtavasti käyttää aikaa siihen, että se ohjelmisto on hyvä ja puhutteleva ja jotenkin et siinä on joku punainen lanka. Ja tota, ne kappaleet itsessään on tulkinnasta riippumatta niin tosi tosi hienoja. Siis mä en kyllä osaa nyt mitään yhtä ainoota sanoo, mikä tulis mieleen. Mutta kyllähän niitä on. Esimerkiks Brucknerit vaikkapa Jukka-Pekka Sarasteen kanssa kun on soitettu, niin kyllä ne on ollut tosi hienoja kokemuksia.

 

Puhuja 2 [00:31:18]: Muistan kyllä, siitä on jo nyt kyllä vuosia, vuosia aikaa, mutta siellä oli John Sturgors joka soitti viulusolistina samassa konsertissa ja Brucknerin kasi sitten jälkimmäisellä puoliskolla oli muuten pitkä konsertti, loppui vasta puoli kymmenen aikaan. Ja Jukkis johti, niin kyllä se Brucknerin kasi on aikamoinen paukku.

 

Puhuja 3 [00:31:40]: On ja kaikki Mahlerin sinfoniat, onhan ne ihan valtavan hienoja. Siis mä tykkään Mahlerista ihan kauheasti ja tosiaan nää Straussin kaikki don huanit ja de lepenit. No sanotaan vaikka helden lepen, se on semmoinen, minkä voin kyllä kuunnella ihan vaikka kerran päivässä.

 

Puhuja 2 [00:31:57]: Joo kyllä.

 

Puhuja 3 [00:31:57]: Tai [?? 00:31:59] vaikka.

 

Puhuja 2 [00:32:02]: Hei nyt kun ruvettiin Brucknerin kasista puhumaan tai ylipäätään tämmöisistä jättiteoksista niin se on pitkälle yli tunnin mittainen, niin kun ollaan puhuttu harjoittelemisesta. Niin miten harjoitellaan näin pitkää kappaletta, mitä ei oo kerta kaikkiaan aikaa soittaa läpi ennen kuin vasta ehkä kenraaliharjoituksissa?

 

Puhuja 3 [00:32:18]: Niin ei kovin montaa kertaa ainakaan. Joo, no sitten se harjoitellaan osissa. Osa kerrallaan. Ja sitten yleensä pyritään siihen, että noh jos puhutaan jostain tosi raskaista niin on valtavasti soitettavaa, just joku Mahlerin ysi tai kaikki nää ja Brucknerit niin nää on raskaita ja ihan fyysisesti kaikille ja sitten kun on se kenraaliharjoitus siinä konserttipäivänä niin sit kyl pyritään siihen, että sitä vaikka se soitettais läpikin, se pitkä kappale siinä niin se soitetaan silleen kevyesti muistaen ja säästellen. Et illalla tää täytyy soittaa sit vielä toisen kerran.

 

Puhuja 2 [00:32:57]: Joo se on myöskin emotionaalisesti tärkeää, ettei laita kaikkea paukkuja aamulla pois.

 

Puhuja 3 [00:33:03]: Ei ja sitten joskus tehdään niin, että se meidän oma leikkikenraali  siitä kappaleesta onkin jo edellisenä päivänä, silloin on se läpimeno. Ja sitte kenraalissa vaan vähän fiilataan, mutta se läpimeno tapahtuu jo edellisenä päivänä se on hyvä ratkaisu kapelimestarilta.

 

Puhuja 1 [00:33:21]: Voimien säästelyn nimissä tehtävä ratkaisu.

 

Puhuja 3 [00:33:22]: Joo, kun se kuitenkin on hirveä tärkeää meille muusikoille ja varmaan myös kapelimestarille niiku saada se yhden kerran se tuntuma, miltä se tuntuu soittaa läpi. Ja ne osat siinä järjestyksessä kun ne esitetään. Että esimerkiks semmoinen ei oo hyvä ajatus, että osat soitettais eri järjestyksessä. Koska se vaikuttaa siihen miltä se tuntuu sit illalla soittaa. Et se on hirveän paljon parempi, et se menee niiku kronologisesti.

 

Puhuja 2 [00:33:51]: Nyt kun ollaan kuljettu matka siitä, kun nuotit tulee ensimmäistä kertaa eteen ja ollaan oltu konsertissakin kaikkien harjoitusten jälkeen. Niin kuinka kauan sulla tai orkesterilla, jos pystyt sanomaan muiden puolesta, niin menee siihen, että selvä. Tämä projekti oli tässä ja seuraava viikko alkaa nyt. Ja se yleensä alkaa torstai-iltana.

 

Puhuja 3 [00:34:12]: No siis, jos konsertti on vaikka perjantai-iltana. Ni ensinnäkään mä en nuku, ennen ku kello on vähintään 02:30, koska adrenaliinit jyllää aina niin paljon, että se menee valvoessa se seuraava yön aina. Ja tota ja seuraava päivä on silleen tota, että huh mitäs. Jos on ollu rankka viikko ni sitten ja huonosti nukkunut ja kaikki niin kyllä se yleensä on hirveen kiva jos pystys yhden päivän viikossa olemaan vapaalla. Niin ettei edes harjoittele. Tosi usein se ei ole mahdollista, mutta usein jos sen pystyy pitämään. Mä itse pidän sen silloin konsertin jälkeisenä päivänä. Ja sit se alkaa heti. Sitte seuraavana päivänä niiku pilli käteen ja harjoittelemaan.

 

Puhuja 2 [00:34:58]: Ja maanantaina on sitten jo harjoituksia.

 

Puhuja 3 [00:35:00]: Joo, mutta tähän tosiaan liittyy se, ettei me voida silleen tehdä, että me edellisenä viikonloppuna opetellaan seuraavan viikon stemmat vaan me tehdään niiku kahta kolmea viikkoa koko ajan yhtä-aikaa valmistetaan niitä kappaleita. Ja jotkut kappaleet vaatii enemmän harjoittelua kuin toiset. Toisissa kappaleissa voi olla, että itsellä on aika helppo stemma mut se onkin vaikee soittaa yhteen. Et nää kaikki vaikuttaa siihen miten paljon harjoitellaan. Mut kyllä se semmoinen pikku nollaus siin täytyy niiku saada, edes semmoinen puolen vuorokauden (nauraa) mittainen.

 

Puhuja 1 [00:35:33]: Lyhyesti, jos sä saisit nimetä jonkun jutun,  mikä sulla jää tällaisesta pitkästä orkesteriurasta käteen siinä vaiheessa kun koittaa se aika kun nyt ei enää konsertoida. Niin mitä sä veikkaat, mitä se on?

 

Puhuja 3 [00:35:53]: Kyllä se varmaan, ihan tulee ensimmäisenä mieleen se itse se yhteismusisointi ja siis ne hienot kappaleet ja sitten se, että on saanut olla mukana niiku semmoisessa jutussa, mihin aika harva sitten loppujen lopuksi pääsee messiin. Niin kyllä mä olen aina halunnut soittaa sinfoniaorkesterissa ja musta se on tosi hienoa. Siis se yhteistyö ja se musiikki ja se mahdollistaa niikun sitä omaa ilmaisua tosi paljon. Ja sitten nauttii myös siitä, mitä siitä ympäriltä kuulee ja siitä että se on yleisön kanssa vuorovaikutus.

 

Puhuja 1 [00:36:30]: Tähän on meidän hyvä hyvä tänään päättää. Ihanaa, että meillä on olemassa Helsingin kaupunginorkesteri ja ne konsertit mitä me saadaan kuunnella. Anna-Maija Korsimaa, kiitos kovasti tästä vierailusta, me Jaanin kanssa ja Anna-Maijan kanssa paketoidaan tämä jakso tältä päivältä musiikkitalon kellarin uumenissa ja jatketaan taas ensi jaksossa.

 

Puhuja 2 [00:36:51]: Moi moi.

 

Puhuja 3 [00:36:54]: Moi.

 

 

[äänite päättyy]

Kuuntele Soundcloudissa.

Kuuntele Spotifyssa.

 

[äänite alkaa]

 

Simola [00:00:03]: Täällä olemme Helsingin kaupunginorkesterin 140 -vuotisjuhlavuoden kunniaksi HKO -podcastia tekemässä. Minä olen kapellimestari Satu Simola, ja kanssani podcastoimassa täällä musiikkitoimittaja Jaani Länsiö, musiikkitalon uumenissa. Ja tänään meillä on aiheena nyt todella mielenkiintoinen ja orkesterin sisään sukeltava teema, nimittäin orkesteri yhteisönä. Kukapa siitä olisi parempi kertoman kuin Helsingin kaupunginorkesterin ikioma viulisti ja psykologi Helmi Kuusi. Tervetuloa.

 

Kuusi [00:00:48]: Kiitos paljon.

 

Länsiö [00:00:49]: Tervetuloa, todella mukava päästä kuuntelemaan, kun sinulla on kuitenkin kahdesta näkökulmasta, sekä psykologi ammattina, että sitten orkesterin sisältä, niin saadaan varmasti kaiveltua...

 

Simola [00:01:01]: Päästään syvään päätyyn.

 

Länsiö [00:01:02]: Niin. Orkesterin sielua päästään tässä sörkkimään. [Naurua]

 

Kuusi [00:01:05]: Joo, kiitos, kiva olla täällä.

 

Simola [00:01:08]: Tuota, ihan ensimmäisenä... Luulen, että moni palaa halusta tietää, että orkesteri on tiivis työyhteisö, ja siinä on toisaalta tämä saumaton yhteistyö, se on jopa tällaista vähän henkimaailman juttua, kun siinä pitää aistia siis jousistossa erityisesti, sinulla on monet monet kollegat tavallaan, joiden kanssa sinun pitää olla ihan, eikä just synkroniassa. Ja toisaalta sitten on taas tämä taiteellinen, yksilöllinen, individualistinen taso, ja jokaisella on se oma tulkinta. Oma näkemys, joka sitten yhdistyy tällaisessa sadan kahden ihmisen, muusikon sinfoniaorkesterissa. Miten tämä tällainen dualistinen työn luonne näkyy orkesterityössä?

 

Kuusi [00:01:58]: Joo. Sinähän se tuossa itse asiassa jo sanoitkin, että toit esille sen yhteisön. Sen, mitä me siellä yhdessä teemme. Ja sitten sen yksilötason tavallaan, että mitä me kaikki siellä itse koemme. Ja tavallaan juuri tuo, että jokainen tulee siihen orkesteriin aina sen oman ammatillisen identiteettinsä, itsenä, kokemustensa, menneisyytensä kanssa. Ja muusikoiden itse asiassa kehityshistoria on sellainen, joka minua kiehtoo aivan älyttömästi. Ja sellainen oikein minun lempiteemani että, ja minä olen aina ollut kauhean kiinnostunut siitä, että miten ihmiset... tai miksi ihmiset reagoivat. Tai miksi minä reagoin tietyllä tavalla. Niin tässä on tosiaan tämä, että yksilöt tulevat yhteisönä sitten, jos miettii tätä orkesterityötä, niin tämä on sinänsä niin kun älyttömän mielenkiintoista, että jos miettii että parhaimmillaan satapäinen taiteilijajoukko tulee samaan tilaan lavalle soittamaan musiikkia yhdessä, sellaisessa tilanteessa missä ollaan jatkuvasti alttiina sekä kollegojen, että yleisön katseille. Että se on hirveän julkista, eli siinä on jatkuvasti se julkisuus niin kun läsnä. Myös harjoituksissa. Että ollaan niin kun kaikki siellä yhdessä ja sitten siellä on hirvittävän paljon vuorovaikutusta. Tällaista sanatonta vuorovaikutusta. Että suurin osa vuorovaikutuksestahan on sanatonta, ja orkesterissa se on mielestäni etenkin hirveän mielenkiintoista, koska siellä puhutaan vähän. Tai tietyt ihmiset puhuvat, ja muut ovat hiljaa ja soittavat. Ja siinä tapahtuu hirveästi koko ajan. Eli sen pinnan alla tapahtuu paljon. Että jos miettii, että meillä on se pintataso, vaikka joka tässä on, vaikka tämä haastattelutilanne. Olemme tässä puhumassa, mutta tämän meidänkin haastattelun pinnan alla tapahtuu paljon kaikkea, vaikka se että minua jännittää tulla tänne, tai minä rekisteröin teidän ilmeitänne. Puhunko minä nyt oikeista asioista. Ja koko ajan tapahtuu meidän kokemusmaailmassamme. Niin orkesterissa tapahtuu hirveästi siellä pinnan alla koko ajan. Niin kun ihmiset kokevat paljon asioita. Ja sitten, kun ihmiset ovat niin kun näiden kokemustensa kanssa vuorovaikutuksessa, niin siihen yhteiseen kokemusmaailmaan myös kertyy kauheasti sellaista materiaalia sinne pinnan alle. Eli tämä on hirveän kiehtovaa minusta.

 

Simola [00:04:20]: On. [Naurua]

 

Kuusi [00:04:21]: Heti syvään päähän. [Naurua]

 

Simola [00:04:22]: Kyllä. [Naurua]

 

Länsiö [00:04:24]: Ja kyllähän orkesterissa on nimenomaan, joo on yksilöitä, 102 yksilöä. Mutta jos siellä on huono meininki, jos on huono ilmapiiri, niin kyllähän se näkyy kaikessa. Ja kuuluu. Se saattaa kuulua kireytenä. Tai ainakin yleensä saattaa aistia sen sellaisena... Ei sitä voi selittää. Mutta vähän sama kun jokin Suomen jääkiekkojoukkue. Ei se ole luultavastikaan, ei siellä oli taitavimmat yksilöt maailmasta, mutta aina kun Suomi pärjää, niin siellä on ollut hyvä meininki. Ja siitä aina puhutaan, että hyvä valmentaja saa luotua hyvän meiningin sinne. Ja se on vähintään yhtä tärkeätä kun se, että on taitavia yksilöitä, on että ne yksilöt pelaavat sitten kanssa yhteen.

 

Simola [00:05:08]: Joo, minä ajattelinkin että nyt, korjatkaa jos sanon väärin, mutta muistaakseni Susanna Mälkki on sanonut että orkesteri ei ole demokraattinen laitos. Mitä se ei ole. Juuri tämä, mitä mainitsit, että vain osa orkesterista saa puhua ja toiset ovat hiljaa. Joka yleensä yhteisöissä ei välttämättä ole mikään sellainen paras mahdollinen, hedelmällinen lähtökohta sellaiselle niin kun yhteiselolle ja -olemiselle. Mutta puhuit tästä, eli pinnan alle jään niin kun paljon asioita. Jäävätkö ne sinne lavalle, jäävätkö sinne, tuleeko se siinä soittaessa, hyvässä, pahassa seuraako se mukana sinne orkesterin taakse tai sitten sinne niin kun että valitaanko lounaalla sitten lounaspöytä sen mukaan, että onko mennyt hyvin yhteissoitto, vai ei? Vai miten, minkälaisia heijastevaikutuksia tällä on?

 

Kuusi [00:06:14]: No kyllähän tämä asetelma tuo ihan erityisen latauksen minun mielestäni siihen orkesterin dynamiikkaan. Ja sitten tärkeää on niin kun muistaa se, että... Tai kun me yleisön silmissä näemme sen orkesterin, ja meillä voi olla aika sellainen romantisoitunutkin käsitys siitä, että mitä se orkesterityö on, ja esimerkiksi kirjallisuudessa on paljon jopa idealisoitu tätä orkesteria, että se on sellainen niin kun ihmeellinen laitos. Ja sitten kun... Onhan siis sellaista glamouria, kun tullaan sinne lavalle, ja on ne iltapuvut päällä. Ja tavallaan se kuuluukin asiaan, että se on osa sitä nautintoa, että se on niin kuin esteettistä ja näin. Mutta sitten tavallaan juuri se, että orkesterissa tapahtuu paljon muutakin. Meillä on, lavan takana on kahvilat, kokoukset, paljon vuorovaikutuskeskusteluja, ja ihan sellainen oma, toinen todellisuutensa milloin me emme soita. Ja tuota, siellä itse asiassa kun tämä juuri, että onko demokraattinen yhteisö, niin itse asiassa se epädemokraattisuus on niissä soittotilanteissa. Mutta periaatteessa pointti olisi se, että muualla se on niin kuin demokraattisempaa. Että meillähän on esimerkiksi koesoitossa, kaikilla on yksi ääni, ja äänestetään vaikka tuota, kaikki saavat antaa palautetta, mielipiteitään onnistuneista konserteista, ja näin. Mutta että... eli periaatteessa se ei ole ihan niinkään, että se on vain epädemokraattinen, että siinä on niin kun paljon puolia. Mutta toki, tämä on hirveän mielenkiintoinen kysymys, koska esimerkiksi niin kun Euroopassa on tälläkin hetkellä vielä hyvin epädemokraattinen se koko, tai olen ymmärtänyt että siellä on, ollaan joissain orkestereissa aikaisemmin etenkin oli sellaista, että jos sinä olit vaikka tuttisoittaja, niin sinun ei kuulunut puhutella ääneen johtajaa. Että se oli, se on ollut niin kuin hirvittävän sellaista niin kun historiassa taakse päin, älyttömän sellaista epädemokraattista. Mutta nyt on muuttunut tämä koko orkesterimaailma on muuttunut. Mutta toki siellä on niitä jäänteitä vielä. Että tavallaan, sitten kun tiedetään että mitä isompi ryhmä on kyseessä, ja tällaisissa strukturoiduissa raameissa, niin kyllä se vaikuttaa siihen dynamiikkaan sillä lailla, että jotkut ihmiset ottavat sellaisen roolin, että he ovat hiljaa. Ja tavallaan, että se niin kun leviää se sellainen tavallaan, että ihmiset niin kuin asettuvat erilaisiin rooleihin siinä yhteisössä. Se voi näkyä sitten muuallakin toiminnassa. Että se on kauhean kiehtovaa.

 

Simola [00:08:42]: Päästiin, minulla on oikeastaan kaksikin mielenkiintoista ajatusta tässä näin. Mutta ladataan toinen ensin. Sivusit lyhyesti tätä orkesterisoittajien valintaa orkesteriin. Meillä on yleisökysymys. Yleisökysymys: "Millä perustein orkesterin soittajat valitaan orkesteriin?".

 

Kuusi [00:09:05]: Joo. Tämä onkin sitten ihan oma savottansa. [Naurua]. Tämä aihe, että tuota...

 

Simola [00:09:09]: Otetaan sellainen lyhyt versio, ensimmäinen oppimäärä.

 

Kuusi [00:09:14]: Ihan niin kuin perusjuttu on siis se, että meillä on koesoitto, jonne ilmoittaudutaan. Siellä on usein monta kymmentä ilmottautumista, ja siellä pitää soittaa... No jos nyt otetaan viulukoesoitto, jokaisessa koesoitossa on oma repertuaari, mutta viulukoesoitossa pitää soittaa Mozartin konsertosta, se riippuu vähän koesoitosta, joko ensimmäinen osa tai kokonaan. Ja sitten kadensseineen. Ja tämä ensimmäinen kierron, missä yleensä on tämä Mozart, voi olla jotain muutakin. Mutta perinteisesti aina tämä Mozart, niin on sellaisen sermin takana. Eli lautakunta ei näe kuka siellä soittaa, ja tämä perustellaan sillä, ettei tavallaan nämä henkilökemiat sitten vaikuttaisi. Että se olisi reilua. Ja tämän lisäksi siellä on sitten, on niin kun näitä kierroksia lisää. Eli aina pudotetaan osa soittajista pois. Jossain kohtaa sermi otetaan pois, että nähdään kuka sillä on. Ja sitten pitää soittaa orkesteripaikkoja siellä yksin, ilman muita soittajia, tälle lautakunnalle.

 

Simola [00:10:17]: Eli otteita tällaisista orkesterimusiikista?

 

Kuusi [00:10:18]: Otteita vaikeista... Kyllä.

 

Länsiö [00:10:21]: Ihan [ko?? 00:10:21] jotain tunnettuja, niin kun vaikkapa Straussin joku Don Juan?

 

Kuusi [00:10:24]: Joo. Siellä on hyvin, ne valitaan sillä lailla että niissä katsotaan, että kykeneekö tämä muusikko niin kun, että miten monipuolinen hän on. Onko hänen, ymmärtääkö hän niin kun pulssista, rytmeistä, dynamiikoista, fraseerauksista niin kun, että sellainen niin kun tavallaan muusikko pärjää, joka näyttää hirveän monipuolisesti ja sitten onnistuu tietenkin, että se on hirveän paineistettu tilanne. Ja sitten siellä on myös romanttista konserttoa, viulu... ihan niin kun solistista konserttoa, että sinun pitää olla kyllä ihan solistisen tason soittaja, että voit päästä orkesteriin.

 

Simola [00:10:57]: Ihan, kuinka monta tällaista esimerkiksi jos vaikkapa tulee viulistin paikka auki, niin kuinka monta hakijaa sinne keskimäärin tulee? Miten yleistä tämä tällainen, tai minkälainen kilpailu siinä, mistä lähdetään?

 

Kuusi [00:11:11]: Hirveän kova kilpailu. Se on niin kun todella aika raakaa puuhaa. Siis monta kymmentä. Ja...

 

Länsiö [00:11:18]: Ympäri maailman?

 

Kuusi [00:11:19]: Joo. Ulkomailta asti tulee, ja sitten osa peruuttaa, koska ne tulevat tai nämä stemmat tulevat aina niin kun orkesteripaikat tulevat aina niin kun postissa, tai sähköpostin liitteenä. Ne opetellaan niin kuin etukäteen. Ja sitten tietenkin joku peruu sen takia, ettei ehdi opetella niitä tai näin, mutta sitten tullaan tänne paikan päälle, ja sitten vuoron perään, vuoronumerolla mennään soittamaan yksin sinne pianon kanssa Mozartia [ensimmäisenä?? 00:11:48]. Sitten tuota, väki vähenee, lopulta on pari kolme tyyppiä. Ja sitten on kamarimusiikkia myöskin. Että siinä on kyllä, vaaditaan kyllä todella paljon.

 

Länsiö [00:11:56]: No, onko noissa koesoitoissa, tai näissä työnhakuprosesseissa, käydäänkö siellä läpi soveltuvuutta tiimityöskentelyyn, kun ottaa huomioon että tässä olisi tarkoitus kuitenkin soittaa yhdessä, eikä solistina?

 

Kuusi [00:12:12]: Joo. Nyt täytyy varoa, mitä sanoo, koska minähän itse haluaisin, että tuota... Siis minusta olisi kauhean ihanaa, jos nämä ihmiset jotka tulevat, että olisi niin kun sillä tavalla myös niin kun ihmisinä soveltuisivat siihen, mutta että kyllä tavallaan niin kun minä haluan, minulle henkilökohtaisesti on tärkeitä tällaiset asiat, että kun minä valitsen, tai olen mukana valitsemassa, antamassa ääneni, niin minä haluan että se on jokin sellainen tyyppi, jonka kanssa minun on kiva soittaa. Ja joka osittaa rohkeasti ja innostaa minua, ja totta kai täytyy olla ne peruskriteerit pitää olla kohdillaan, että se perustaso on todella hyvä tietenkin, mutta että minä itse ainakin kiinnitän siihen huomiota, että onko tuon kanssa kiva soittaa? Mitä jos se istuu tuossa minun vieressäni?

 

Länsiö [00:12:56]: Onko siinä jokin koeaika kuitenkin?

 

Kuusi [00:12:58]: On, siinä on puolen vuoden koeaika sitten, että. Mutta kyllä, totta kai siinä jo ihmisen soitosta jo vähän kuulee, että millainen persoona, soittajapersoona hän on. Että tuota ihmiset tietenkin kuuntelevat erilaisia asioita, ja näin.

 

Simola [00:13:11]: Eli persoona kuuluu soitosta läpi?

 

Kuusi [00:13:13]: Niin, kyllä se kuuluu. Minun mielestäni.

 

Simola [00:13:16]: Tästä oikeastaan sanoit, että hän, että minkälaista olisi soittaa vieressä. Eli orkesterissa on myös siellä niin kun sektioiden sisällä on nämä omat rakenteet. Mainitsit aikaisemmin tässä tämän äänen johtajan, tai tuttisoittajan, tutti siis tulee italian kielestä, ja tarkoittaa "kaikki".

 

Kuusi [00:13:34]: Joo.

 

Simola [00:13:34]: Eli tuttisoittaja on tällainen orkesterimuusikko, joka ei istu siellä ensipenkissä ja vastaa, niin sanotusti luotsaa niin kun sitä laivaa sitten oman osuutensa puolesta. Eli toisin sanoen orkesterissa on tällaista ihan niin kun sisäistä hierarkiaa. Kapellimestari on yleensä se visuaalisesti niin kun merkittävä henkilö, mutta jos ajatellaan vaikka, että vieraileva kapellimestari tulee käymään, niin hänhän on vierailemassa, hän käy, mutta orkesteri on se, joka pysyy. Millä tavalla nämä orkesterin sisäiset hierarkiat sitten siellä yhteisössä vaikuttavat?

 

Kuusi [00:14:19]: Joo. Minulla on niin kun kokemusta molemmista tehtävistä, että minä olen ollut tuttisoittajana, mutta minä tein sellaisen äänijohtajan sijaisuuden, pääsin vähän niin kuin käymään siinä, että mitä se on tavallaan. Niin kyllähän siellä orkesterissa on hirveän erilaisia työpaikkoja sikäli, että jos sinä äänijohtajana olet, niin kyllähän sinä pystyt vaikuttamaan paljon, tai siis todella paljon enemmän siihen, että mitä siellä tehdään. Että sitten äänijohtajat jousittavat ja antavat ohjeita ja... Että periaatteessa sinä voit tehdä siitä kappaleesta enemmän niin kun, siinä sinun omassa stemmassa enemmän siitä työn teosta enemmän sen näköistä, mitä itse haluat. Että jos haluat vaikka, että "nyt soitetaan kauhean tuhdisti", niin voit että "nyt soitetaan tuhdisti". Ja tavallaan tämä on niin kun mielenkiintoinen asetelma sitten, että tässä on niin kun tämä dynamiikka, että osa ottaa niitä ohjeita vastaan, ja sitten osa on niin kun siinä roolissa, että voi antaa niitä ohjeita. Että siinä on tämä ero tavallaan, mutta että kyllä toki, tämä ei ole ihan näin mustavalkoista. Että kyllähän orkesterit ovat kauhean erilaisia, eri kokoisia, että jos meillä on, nyt vaikka otetaan vaikka minun sektioni, jossa minä soitan nyt tällä hetkellä, niin siellähän... Meitä oli eilenkin, oliko meitä nyt 16 lavalla. Että tavallaan niin kun, täytyyhän sen olla näin, että siellä joku tekee niitä päätöksiä, että eihän se muuten toimisi. Mutta että kyllähän se tuo sellaisen ihan ekstra niin kun piirteen siihen koko työhön. Että kun taiteilijana siellä tehdään, että kyllä siinä on erilaisia haasteita eri rooleissa oleville. Että toiset joutuvat joustamaan, ja toiset joutuvat olemaan enemmän ehkä siinä paineen keskellä.

 

Länsiö [00:16:05]: Minulla on täällä kaksi yleisökysymystä. Ensimmäinen on ehkä vähän nopeampi. Liittyy tähän, mistä olet puhunut. "Miten määritellään kumpi kääntää nuotteja?"

 

Kuusi [00:16:16]: Joo, no se on perinteisesti vasemman puolen muusikko, ainakin meillä ykkösviulussa. Mutta mehän vaihtelemme sitä aika sillä lailla lennosta, että riippuu vähän, kenen vieressä istuu, että joku aina sitten vain päättää, että "hei, nyt minä käännän". Tästä on helpompi kääntää. Ja siinä on sellaisia hauskoja hiljaisia sääntöjä vähän niin kun periaatteessa ei ole koskaan oikein sovittu, että vasemmanpuoleinen kääntää, mutta sitten se vaan kääntää. Ja joskus minä vain päätän, että "hei nyt minä käännän". Että ei sinun tarvitse nyt nousta siitä.

 

Länsiö [00:16:40]: Ai jaa, minä ajattelin se olisi jotenkin aina selkeä, että vähän niin kuin liikennesäännöt, että nyt on väistämissäännöt. onko se helpompi vetää sitä paperia, vai työntää sitä paperia?

 

Kuusi [00:16:53]: Se johtuu varmasti tiedättekö te muuten siitä, että etupultissa vasemmanpuoleinen kääntää, koska konserttimestari ei voi kääntää, koska hänen pitää koko ajan pystyä keskittymään siihen, mitä hän tekee. Että se niin kun juontaa varmaan tästä juurensa, että etupultissa vasemmanpuoleinen aina kääntää.

 

Länsiö [00:17:08]: Okei. Nyt tästä saataisiin pitkä keskustelu aikaiseksi itse asiassa. Tämä ei ollutkaan niin... Niin kun ei mikään yhtäkkiä olekaan niin yksiselitteistä, kun siihen paneutuu. Mutta...

 

Simola [00:17:18]: Joo, ja. Niin minä ajattelen, että vaikuttaisiko myös ehkä sekin tässä näin, että en tiedä kuinka moni tietää, mutta orkesterissa jos vaikkapa jaetaan että ykkösviulu soittaa kahta ääntä yhtä aikaa, että on tämä niin sanotusti diviisijako, eli oikeanpuoleinen henkilö soittaa, kun viulisti istuu pareittain, niin oikeanpuoleinen henkilö soittaa sitä ylempää, ja sitten vasemmanpuoleinen soittaa sitä alempaa stemmaa. Monta kertaa se ylempi stemma niistä on se, minkä on pakko olla koko ajan kuuluvissa, ja alempi stemma on sitten sellainen, joka tukee sitä ylempää ääntä, tai tuplaa sen. No tämäkin on oma suonsa, että mitä kaikkea siinä dynamiikassa, mutta voi olla, että sitten tällaisissa diviisipaikoissa, siellähän on pakko sitten vähän jakaa, että ottaako se... Kun jos kaikki vasemmanpuoleiset kääntävät yhtä aikaa sivua, niin se vasemmanpuoleinen aladiviisi häviää koko ajan hetkeksi aikaa.

 

Länsiö [00:18:15]: Joo, ja nämä ovat myös nuottiteknisiä asioita, että miten ne on sinne painettu. Että on jätetty aikaa sivunkäännölle. Toinen kysymys yleisöltä. Erittäin hyvä. "Miten muusikoiden paikat eri teosten esityksissä määräytyvät?" Joku istuu ensin eturivissä ja seuraavaa teosta soittaakin takarivissä. Siellä näkyy usein, että "oho, miksi se meni tuonne istumaan?".

 

Kuusi [00:18:37]: Joo. Tämä liittyy meidän vuorojuttuihin, että meillä on niin kun säestysvapaita, jotka kiertävät että joku vapautuu siitä teoksesta, niin meillä muuttuu se istumajärjestys niin kun usein sen takia. Että ne ovat ihan tällaisia vuorojuttuja. Että periaatteessa meillä on niin kun kiertävä istumajärjestys. Esimerkiksi ykkösviulussa on sillä lailla, että me aina siirrymme yksi tuoli taakse päin oikealla puolella, ja sitten me käymme siellä takana, ja sitten me rupeamme menemään eteen päin. Tällä lailla näin, ja tuttisoittajat siis, eli siis eivät ne ääni johtajat, vaan muut soittajat. Me kierrämme niin kun, että kaikki saavat istua kaikilla paikoilla. Tuosta diviisistä minun piti muuten sanoa vielä, että tuo on niin kuin todella monimutkainen suo tuokin, että ensi viikolla meillä on Lindbergin viulukonsertto...

 

Simola [00:19:24]: Okei. [Naurua]

 

Kuusi [00:19:24]: ... Ja nyt pähkäillään näitä diviisejä...

 

Simola [00:19:25]: [xxxxx 00:19:25] Että kaksi diviisiä riittää...

 

Kuusi [00:19:26]: Ei, ja sitten juuri katsoin sitä nuottia sillä lailla "jaa, että mitähän täällä nyt...". Ja sitten kun me emme voi välttämättä edes nyt vielä tietää, että miten tämä sitten tulee ehkä sitten menemään siellä, että se on aina välillä vähän sellaista arvuuttelua, että mitähän riviä minä nyt sitten harjoittelisin, että mitä jos kapellimestari haluaakin vaikka tuon tuplana, tai jotain. Kyllä siinä on sellainen arvaamattomuuden elementti aika usein läsnä. Että ei ihan tiedä, että mitä on tapahtumassa sitten.

 

Länsiö [00:19:51]: Mennään ongelmanratkaisutilanteeseen. Niitäkin on, kun on 102 ihmistä jotka kerääntyvät yhdessä tekemään yhteisen asian eteen juttuja. Ja kyllähän sitä sattuu, että välillä tulee töppäiltyä. Ihan vaikka vain musiikillisesti. Siellä on jokin soolo, ja se saattaa mennä ihan pipariksi syystä tai toisesta. Niin käsitelläänkö näitä juttuja konsertin jälkeen, vai onko se näin, että ollaan niin kun ei huomattaisikaan?

 

Kuusi [00:20:21]: Niin. Tuo onkin mielenkiintoinen kysymys. Se vähän ehkä riippuu sitten porukasta ja ihmisestä. Ja siitä tavallaan, siitä sinun niin kun sektiostasi, ja siitä vuorovaikutuksesta, että miten niin kun... Tai että miten sinä itse haluat toimia, että jos minä mietin että minulle itselle kävisi tuollainen, olisin vaikka ollut jossain tuollaisessa roolissa, että minun pitäisi soittaa jokin soolo, ja sitten se menisi pieleen. Niin kyllä minä varmaan haluaisin sieltä aika nopeasti vain livahtaa pois. Että se on, niin kun se häpeä tavallaan on sellainen meidän orkesterimuusikoiden inhottava vaiva. Tavallaan, että me olemme niin kuin häpeäpelon alla vähän niin kuin koko ajan. Että eilisessä konsertissakin oli joitakin kohtia juuri, että tavallaan tulee sellainen oli että nyt keskittyminen herpaantuu. Ja sitten tulee, tapahtuu jokin pieni juttu. Niin kyllähän siitä aina niin kun nousee se häpeä. Että minä tässä yleisön edessä, kollegojen... Ei, ehkä enemmän häpeää jopa sitä kollegaa, että kun ollaan niin lähekkäin, niin se kollega aistii "aha, nyt tuo", ja saattaa reagoida siihen vähän niin kun tahtomattaan, niin tavallaan tämä on sellainen asia, mitä me niin kun, mitä vastaan taistelemme, vaikka nyt ehkä siellä tiedostamattomallakin tasolla siellä, ja näin. Mutta että tuohon kysymykseesi vastatakseni niin, kyllä varmasti sitten näitä käydään läpi sitten tuolla baarin puolella. [Naurua] Että muusikot sitten saattavat mennä tuohon tuota, mikä tämä nyt on, tämä, aikaisemmin menimme urkkiin, mutta nyt on tuo toinen baari. Että siellä sitten kaljan äärellä saatetaan käydä läpi, että "voi hemmetti kun tämä nyt ei mennytkään [näin?? 00:21:56].

 

Länsiö [00:21:58]: Niin minä muistan tällaisia kaskuja kuulleeni jostain Berliinin filharmonikoista, että siellä on käyrätorvisti harjoituksissa kiksauttanut jotain vääriä, eli se ääni ei ole tullut puhtaasti, niin siitä on sitten joutunut puhutteluun. Että miksi soitit väärin? Harjoituksissa. Ja tällaisiakin on, mutta onneksi ihan tällaista näin militanttia suhtautumista ei virheisiin sentään kaupunginorkesterissa ole, eikä kuulu ollakaan. Koska mikään ei niin paljon tapa luovuutta ja inspiraatiota kuin huono ilmapiiri ja pelko. Pelolla johtaminen on varmasti jäämässä vähintäänkin historiaan. Toivottavasti ikuisiksi ajoiksi. Mutta totta kai sellaista tapahtuu vieläkin, että joku, jollain kapellimestarilla ei esimerkiksi pidä hermo, ja aletaan syyllistämään ihmisiä. Niin tällaisiakin voi tapahtua. Olet varmasti myös, Helmi nähnyt sitä. Että sieltä otetaan joku esille, ja sitten riepotellaan siinä yhteisön edessä. Niin miten tällaisia tilanteita käsitellään?

 

Kuusi [00:23:05]: Minulla tuli kauhean sellainen niin kun psykologin [xxxxx 00:23:07]  mieleen tuosta tuota, että miksi kapellimestari toimii näin. Minä ajattelen, että minä voisin jakaa sen tässä ensin, kun se on niin kiehtova. Eli tavallaan tämä dynamiikka on minusta hirveän mielenkiintoista, tämä kapellimestari - orkesteri. Että jotenkin kapellimestari tulee siihen koko orkesterin eteen, tavallaan. Että millaiset lataukset siinä jo on. Tavallaan niin kun psyykkiset lataukset. Sinun pitäisi olla hirveän niin kun tasapainoinen, hyvän itsetunnon, narsismin omaava tyyppi että sinä kestät sitä. Ja tavallaan nämä niin kun ylilyönnit tapahtuvat minun mielestä siitä syystä, että joku siinä, että tavallaan joutuu pitämään sitä omaa psyykettä koossa siinä, ja on niitä selviytymiskeinoja kapellimestareilla, että vaikka huumori tai tietysti valmistautuminen. Kaikki nämä, mutta että sitten joskus voi käydä niin, että se pakka niin kuin pettää. Ja tavallaan sitten taas orkesterin näkökulmasta tämä on sillä tavalla ongelmallinen, että kun me olemme siellä julkisessa työssä ja näin, ja sitten jos kapellimestari ei vaikka ymmärrä, että hän häpäisee. Se voi olla, että hän ei ymmärrä sitä. Että se voi olla ihan tällainen jokin juttu vaikka, että yksittäiselle muusikolla sanotaan jokin, vähän se, että kun hän on vähän sellaisessa haavoittuvassa asemassa, jännittänyt, niin sanotan jotenkin liian suoraan. Niin se voi olla tosi kauhea kokemus. Ja välttämättä ei tarkoiteta mitään pahaa sillä, että... Se on hirveän mielenkiintoinen tuo dynamiikka kapellimestarin ja orkesterin välillä.

 

Länsiö [00:24:36]: Miten sinä itse toivoisit, että kapellimestari ylipäänsä harjoittaisi orkesteria, huumorin kautta, neutraalisti, vai vaativasti? Miten se mielestäsi, miten kapellimestari saa mielestäsi parhaan tason irti orkesterista?

 

Kuusi [00:24:54]: Joo, tuo on hirveän hyvä kysymys. Minun mielestä se on niin kun yhdistelmä sitä ensinnäkin se, että kun se kapellimestari tulee, niin minä aistin siitä jo sellaisen energian, että kuinka hyvä sellainen luottamus hänellä on itseensä. Jos on sellainen hyvin niin kun luottavainen kapellimestari, niin minäkin niin kun rentoudun. Tai minulle tulee sellainen olo, että hän luottaa itseensä ja meihin. Ja sitten tavallaan niin kuin se, että minä tykkään, että vaaditaan. Että usein näitä asioita niin kun vähän yksinkertaistetaan sillä lailla, että vaatimus olisi aina jotenkin kauhea jokin sellainen... Että minun mielestäni pitää vaatia. Mutta että se on jokin sellainen, niin kun tavallaan yhdistelmä sitä sellaista tervettä itsetuntoa ja korkeata työmoraalia, mutta sitten sellaista niin kun, jotenkin muusikoiden arvostusta. Että muusikot saisivat soittaa ensinnäkin. Se vuorovaikutus on arvostavaa ja kunnioittavaa, mutta sellaista vaativaa. Silloin ihmiset motivoituvat. Tulee vähän niin kuin tuolin reunalle vähän sillä lailla, että "jes, tuo luottaa, nyt se arvostaa", ja sitten ne haluavat antaa itsestään enemmän. Ja sitten ehkä se kaikkein, kirsikkana kakun päällä, mielestäni on se sellainen niin kun musiikin flow, ja sellainen, että päästään sellaiseen jotenkin musiikin virtaan hyvin nopeasti. Että kaikki on luontevaa, ja siellä on takana, ei tarvitse edes katsoa kapellimestaria. [xxxxx 00:26:10] Välttämättä jossain konserteissa kun on ollut todella hyvä kapellimestari, niin minun ei tarvitse katsoa sitä, koska minä tiedän, mitä tapahtuu. Minä aistin, että tämä fraasi menee tuonne ja tänne. Ja siitä minä tiedän, että on hyvä kapellimestari.

 

Länsiö [00:26:22]: Kerro jokin konkreettinen esimerkki tällaisesta hetkestä, mikä on vaikkapa ihan lähihistoriassa ollut, ja sitten on soitettu ikimuistoinen teos?

 

Kuusi [00:26:31]: No tuli mieleen kyllä se, minä olen sellainen niin kun Jukka-Pekka Saraste -fani, että minä tykkään hänestä todella paljon. Juuri siitä systä, että hän on todella vaativa, mutta hän on sellainen hirveän rauhallinen ja sellainen, että hän vain tulee ja sitten me teemme työt, ja kaikki on hirveän loogista. [xxxxx 00:26:49] Käden liikkeellä näytetään niin kun, että tuonne suuntaan, ja tänne. Ja sitten siellä takapultissa on niin upea siis jotenkin se fiilis, kun on se mieletön intensiteetti ja musiikin flow, ja sellainen niin kun, että se menee ihan sellaiseen euforiseen niin kun tilaan jotenkin. Yhteinen sellainen niin kun, vain sellainen virta, missä me uimme.

 

Länsiö [00:27:10]: Kuunnellaan hetki, miten Jukka-Pekka Saraste johtaa Shostakovitshin kahdeksatta sinfoniaa, ja Helsingin kaupunginorkesteri soittaa flow:ssa.

 

[Soitto alkaa 00:27:19]

 

Simola [00:27:48]: No orkesterissa on monta kertaa sitten tämän ammatillisen henkilön lisäksi myös sitten nämä ihan henkilökohtaiset henkilöt. Ja on eksät ja nyksät sekaisin, ja kaikenlaisia tarinoita ja legendoja orkestereista liikkuu. Kuinka tämä heijastelee tällaisen orkesterin arkeen, että siellä vähän tällaista... Onko vispiläkauppaa ja sutinaa ja... Vai onko salaista kyräilyä? Millä tavalla se heijastelee sinne arkeen?

 

Kuusi [00:28:18]: No ehkä silloin aikanaan oli, kun minä olin vielä nuorempi, [naurua] mutta tuota joo, no minullahan siis, minä olen naimisissa Tuomas Ylisen kanssa, jonka tapasin 15 vuotta sitten orkesterissa, Helsingin kaupunginorkesterissa, että tuota omakohtaista kokemusta tässä on. Ehkä se näkyy siellä kotona enemmänkin, kun täällä työpaikalla, että kun on samassa orkesterissa töissä, niin siinä on niin kun hyvät ja huonot puolensa, että tavallaan se työ tulee kyllä aika usein kotiin. Mutta sitten aika usein sanotaan, että "nyt kuule, nyt ei puhuta tästä". Ja sitten, jos on vaikka erilaisia mielipiteitä, niin se voi mennä vähän sellaiseksi vääntämiseksi, mutta kyllä me niin kun olemme sillä lailla ehkä Tuomaksen kanssa jotenkin lopetettu se työasioista puhuminen kotona. Niin kun, että ei jaksa sillä tavalla. Mutta orkesterissa, joo. Kyllähän se nyt on niin kun muusikot ovat sellainen yksi iso perhe, että kyllähän siellä niin kun kaikkea sattuu ja tapahtuu. Silloin nuorempana varsinkin. Tai varmaan nytkin niillä nuorilla sattuu ja tapahtuu. Minä en tiedä mitään. Mutta tuota, ehkä enemmän se, että on niin kun paljon pitkiä ihmissuhteita, kaverisuhteita, jotka ovat lähteneet jostain, tiedättekö musiikkiopistosta. Ja sitten on kuljettu se tuota opintopolku, akatemialle poltettu tupakkaa takapihalla ja sitten on menty sinne koesoittoihin ja sitten parhaat kaverukset siellä kisaavat siitä tuota työpaikasta. Minulla on itselläni tästä niin kun tosi kurjia kokemuksia, kun oli näitä, muutamassa koesoitossa kävin, niin tuota se oli siis todella kamalaa niin kun kavereita vastaan kisata siellä. Ja sitten tuota, niin että tavallaan sinne työelämään tulee näitä vanhoja asetelmia, ihmissuhteita, kilpailuasetelmia, tällaisia, niin ne siellä kyllä aina välillä nostavat päätään, että huomaa niin kun tavallaan jotenkin niitä. Että se on kyllä mielenkiintoista.

 

Länsiö [00:30:03]: Orkesterit ovat yhteyksissä kaikki toisiinsa Suomessa, tavalla tai toisella, kun vaikkapa nyt kakkosviulusta joku tulee kipeäksi, niin sitten pitää soittaa yleensä lähimpään orkesteriin, että liikenisikö sieltä joku. Tai yleensä soitetaan varmaan suoraan soittajalle. Niin sinäkin olet varmasti käynyt tuurailemassa siellä sun täällä, niin teetkö sinä sellaisia havaintoja, että "ai, täällä on ihan erilainen tällainen keskinäinen kulttuuri kun meillä". Koetko, että tulet täysin uuteen paikkaan, kun tulet lainasoittajaksi? Vierailevana tähtenä jonnekin bändiin soittamaan.

 

Kuusi [00:30:42]: Joo. Kyllä se... Minä jotenkin silloin nuorempana tein niin kun keikkoja aika paljon, ja silloin tuli tehtyä niitä havaintoja. Että kyllähän se niin kuin aina, siinä ryhmässä on se oma, jännä sellainen lataus ja dynamiikka, joka vaihtelee todella paljon siitä niin kuin orkesterin koostakin johtuen ja, mutta ihan niin kuin siitä yhteisöstäkin, että kyllä se on niin kuin hirveän mielenkiintoista. Että minä olen aina viihtynyt HK:ssa kauhean hyvin. Että siinä on ollut sellainen jokin hyvä fiilis. Että jotenkin niin olen tykännyt HK:sta. En tiedä mikä se on, mikä se minulle niin kun jotenkin. Siinä on jotain sellaista lämpöä ja sellaista yhteisöllisyyttä ollut aina. Ja nyt meillä on minun mielestäni ihan super niin kuin kiva pöhinä tuolla, että meillähän niin kun työhyvinvointia ajetaan ja meillä on, olen mukana sellaisessa muusikkoryhmässä, jotka suunnittelevat tätä työhyvinvoinnin kehittämistä, ja näin. Että meillä on niin kun, olen todella tyytyväinen. Että tämä on sellainen asia, mistä olen aina tykännyt HK:ssa, työntekijälähtöisyys on ehkä se sana. Että tuota, joo.

 

Länsiö [00:31:44]: Mitä te teette muuten juuri ennen, kun te menette lavalle? Miten sinä vietät, sanotaan nyt viimeisen 15 minuuttia takahuoneessa?

 

Kuusi [00:31:53]: Minulla on muuttunut ihan hirveän paljon, kun olen saanut kokemusta että silloin aikoinaan minä jännitin aina ihan hirveän paljon. Olin joskus ihan paniikissakin, ja nykyisin minä olen ihan sillä lailla, kun tulisin olohuoneeseen [xxxxx 00:32:03]. [Naurua]. Totta kai siinä latautuu, joo, mutta että se on niin kun... Juuri eilen mietin, että jotenkin kauhean kotoisaa nykyisin täällä lavalla, että ehkä nämä opinnotkin ovat vaikuttaneet sillä lailla, että minulla on vähän suhtautuminen muuttunut tuohon työhön. Mutta viimeiset 15 minuuttia minä yritän virittää viulua, ettei tarvitse siinä lavalla sitten virittää sitä, kun se on niin inhottavaa sitten, jos sitä ei saakaan vireeseen niin kun, että jos se on ihan epävireessä. Sitten minä usein teen vähän jotain sormiharjoituksia. Yritän katsoa ne pahat paikat, sormitukset, mikä se nyt olikaan ja tuota, ehkä sellainen tämä on justiin se viimeisin sellainen valmistelu. Että me käymme usein siellä lavalla siinä niin kun ehkä kaksikymmentä yli kuusi viiva kaksikymmentä vaille seitsemän, niin kun katsomassa sen [xxxxx 00:32:45] paikat, ja sitten sen jälkeen vielä vähän meikkiä naamaan, ja sitten kahvi, ja sitten lavalle. Tämä on tämä minun...

 

Länsiö [00:32:51]: Se on ihana sekamelska, kun minäkin olen käynyt siis tuolla katsomossa juuri siinä kuuden jälkeen. Ja kun kaikki vetävät omaa stemmaansa siellä justiin, "aaa, tuolta tulee tuo paha paikka", jonka hän on soittamassa ehkä tunnin päästä vasta. Ja nyt sitä käydään läpi. Sieltä kuuluu jokin kymmenen kertaa se sama kohta, viiden metrin päässä joku tekee jotain muuta. Jokin sellisti saattaa olla katsomossa tekemässä omaa juttuaan. Ja siellä on sellainen, kuin muurahaiskeko, jossa kaikilla on oma juttunsa. Ja sitten ihan justiin se keko on valmis. [Naurahtaa].

 

Kuusi [00:33:26]: On pakko sanoa tässä, että hirveän hauskoja havaintoja joskus tekee siitä, että esimerkiksi minä olin kakkosviuluissa jonkun aikaa töissä. Ja sitten me teimme sellaisen havainnon, että meillä oli aina nämä, yksi trio, minä ja kaksi muuta soittajaa. Tulimme aina samaan aikaan sinne lavalle. Ja aina ensimmäisenä. Ja sitten me aina nauroimme, että täällä me taas olemme. Ihmisillä on niin kun tavallaan erilainen rytmi siitä, että koska ne käyvät siihen lavalla, ja miten valmistautuvat.

 

Simola [00:33:51]: Eli sanoisitko, että tähän konserttiin valmistautuminen on sellainen tietynlainen rituaali siinä, sinun henkilökohtainen polku tavallaan, miten siihen ajetaan sitten, siihen H-hetkeen, että sitten on valmis sitä varten?

 

Kuusi [00:34:02]: Aivan ehdottomasti.

 

Länsiö [00:34:02]: Mutta te ette tee sitä siis kollektiivisesti? Tässä te eroatte jääkiekkojoukkueesta...

 

Kuusi [00:34:07]: Kyllä.

 

Länsiö [00:34:07]: Joka on siellä istumassa, tuota pukuhuoneessa, ja valmentaja käy viimeiset läpi. Ja sitten vielä jokin yhteinen huuto, ja sitten mennään. Että te valmistaudutte kuitenkin yksilöinä?

 

Kuusi [00:34:18]: Joo. Kyllä se on, kyllä sitä tavallaan niin kun pitää vain tavallaan varmistaa se, että on siinä soittokunnassa, ja sormet lämpimät, ja näin.

 

Länsiö [00:34:27]: Ja kapellimestari ei anna viime hetken ohjeita vielä siinä ovella kun te menette?

 

Kuusi [00:34:31]: Ei anna.

 

Länsiö [00:34:32]: [Nauraa] Se voisikin olla itse asiassa aika kiusallista.

 

Simola [00:34:34]: Aika jännittävää. Joo. [Nauraa]. Joo, aika mielenkiintoinen. Jos teette koskaan sillä tavalla, niin se pitää kyllä sitten saada jollain tavalla filmattua.

 

Länsiö [00:34:44]: Joo. Minä haluaisin sen, että kapellimestari olisi siinä "hei, hei sinä sitten se tahti kaksi, tällä kertaa menee paremmin. Yritä edes! Ja hei, nopeammin sitten se paikka, kun..."

 

Simola [00:34:54]: No hei, psykologi ja viulisti Helmi Kuusi, jos saisit jollain tavalla luonnehtia orkesteria niin kuin tällaisena entiteettinä, yhteisönä, mikä on se erityispiirre, tai mikä on se sillä tavalla niin kun kuvailisit orkesteria, minkä haluaisit nostaa sieltä esille?

 

Kuusi [00:35:17]: Joo. Tämä on hirveän vaikea kysymys, kun on niin paljon asioita. Mutta ehkä minä voisin niin kun tällä lailla luonnehtia, että tämä on sellainen kombo, yhdistelmä tavallaan juuri tätä, yksilöllisiä tyyppejä jotka tulevat sinne niin kun soittamaan, ja sitten kun me yhdessä olemme siellä vuorovaikutuksessa, soitamme, niin meistä tulee vähän sellainen niin kuin yksi iso tyyppi tavallaan, meistä yksittäisistä. Ja tavallaan ehkä se vuorovaikutus, jolla minä nyt viittaan, vuorovaikutus ei ole vain sitä puhetta, vaan se on hirveän paljon sellaista muuta niin kun viestintää. Niin se on siinä sellainen hyvin mielenkiintoinen juttu. Ja tavallaan, että miten nämä ominaispiirteet, mitä orkesterissa on, vaikka se että, tämä autonomian rajallisuus, ja tavallaan niin kun... Minähän olen tutkinut myös orkesteria. Että mitkä nämä erityispiirteet niin kun vaikuttavat siihen tai niin kun sen vuorovaikutuksen takana. Ja millaisia ilmiöitä siellä syntyy. Että tämä on mielestäni se mielenkiintoinen juttu tässä.

Simola [00:36:24]: Vau! Minä luulen, että tässä on meille itse kullekin aika paljon pohdittavaa orkesterista yhteisönä, ja orkesterista kollektiivina. Helmi Kuusi, kiitos kovasti että saatiin sinut tänne vieraaksi, ja Jaanin kanssa me jatkamme seuraavien osien parissa. Lämmin kiitos teille, hyvä yleisö, ja sinulle kuulija, että tulitte taas tänne meidän kanssamme istumaan ja pohtimaan ja tutkimaan orkesteria vähän sisältä. Ja nähdään taas seuraavan jakson parissa.

Länsiö [00:36:55]: Ja kuullaan...

Kuusi [00:36:56]: Kiitos paljon!

 

[äänite päättyy]