Anton Bruckner teki läpimurron seitsemännellä sinfoniallaan ollessaan 60-vuotias. Jukka-Pekka Saraste vie matkalle kiihkeään ja lyyriseen teokseen.
Ylikapellimestari Jukka-Pekka Saraste vie matkalle teokseen, jossa Brucknerin musiikille ominainen verkkainen kiihkeys ja intiimi lyyrisyys ovat kauneimmillaan.
”Kun kuuntelee Beethovenin tuttua konserttoa Bronfmanin soittamana, tuntuu kuin olisi täpötäydessä huoneessa, jossa syvällinen keskustelija alkaa yhtäkkiä puhua ja kaikki hiljenevät kuuntelemaan haltioituneina.” (Chicago Sun-Times)
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 3 c-molli op. 37
Ludwig van Beethoven (1770–1827) oli alun perin suunnittelut uraa myös pianistina, mutta yhä paheneva kuuroutuminen teki tämän lopulta mahdottomaksi. Piano pysyi vahvasti esillä hänen sävellysluettelossaan aina 1780-luvulta lähtien, etenkin sonaattien ja muunnelmasarjojen muodossa. Pianokonserttoja syntyi kuitenkin ainoastaan kuusi kappaletta. Niistä Beethoven jätti julkaisematta aivan ensimmäisen (Es-duuri, WoO 4, vuodelta 1784).
Kolmas pianokonsertto (c-molli, op. 37) sai kantaesityksenä Wienissä 5.4.1803 konsertissa, jossa kantaesitettiin myös toinen sinfonia ja oratorio Kristus Öljymäellä. Teoksen syntymä on yleensä ajoitettu vuoteen 1800, mutta kaikesta päätellen Beethoven muokkasi partituuria aivan viime hetkeen saakka. Hän oli itse kantaesityksen solisti, ja nuotinkääntäjänä toiminut Ignaz von Seyfrid muisteli myöhemmin: ”En nähnyt juuri muuta kuin tyhjiä sivuja: joillakin sivuilla taasen oli minulle täysin käsittämättömiä egyptiläistä hieroglyfejä, jotka hän oli raapustanut alas muistinsa tueksi. Koska hän ei ollut ehtinyt nuotintaa koko soolon osuuden hän soitti sen ulkomuistista.”
Beethovenin kaksi ensimmäistä pianokonserttoa (C-duuri, op.15 ja B-duuri, op.19) liittyvät Haydnin ja Mozartin klassismiin. Kolmatta konserttoa leimaa sen sijaan romanttinen sturm-und-drang -henki. Solisti voidaan ymmärtää yksinäiseksi sankariksi, joka käy omapäistä kamppailua suuren orkesterin kollektiivia vastaan. Jo pääsävellajin valinta, ”herooinen” c-molli, kertoo Beethovenin halunneen luoda jotakin poikkeuksellista. Hänen c-molli-teoksensa – kuten Pateettinen sonaatti ja Kohtalonsinfonia – ovat luonteeltaan dramaattiset, eikä kolmas pianokonsertto ole poikkeus.
Sävyltään karskin päättäväinen ensimmäinen osa (Allegro con brio) huipentuu solistin valtavaan kadenssiin. Laulava toinen osa (Largo) muodostaa ensimmäiselle osalle mahdollisimman suuren vastakohdan. Finaali (Allegro) on tuima rondo, joka monen seikkailun jälkeen päättyy duuriin.
Christian Holmqvist
Anton Bruckner: Sinfonia nro 7 E-duuri
Anton Bruckner (1824-1896) loi maineensa sinfonioilla, joissa rikas myöhäisromanttinen ilmaisu kohtaa klassisen kontrapunktin. Kuulijat ja arvostelijat eivät aluksi helposti sulattaneet näitä pitkiä ja ennen muuta täysin kiireettömästi eteneviä teoksia. Lehdistössä Bruckneria pilkattiin avoimesti. Hänen musiikkinsa oli ”morbidia” ja ”korville haitallista”; hän sävelsi ”kuin kännikala”. Mutta Bruckner ei lakannut säveltämästä. Hän oli harras katolinen, ja totesi: ”Monet toivovat että säveltäisin toisin. Tottakai voisin, mutta ei se käy. Jumala on antanut minulle säveltämisen lahjan ja minä teen tiliä ainoastaan Hänelle.”
Syyskuussa vuonna 1881 Bruckner sai valmiiksi kuudennen sinfoniansa. Vain pari päivää myöhemmin hän oli seitsemännen sinfoniansa kimpussa. Se valmistui vasta syksyllä 1883 ja sai kantaesityksensä Leipzigissa 30.12.1884 Arthur Nikischin johdolla. Vastaanotto oli poikkeuksellisesti erittäin innostunut, ja vielä nykyään sinfonia lienee säveltäjänsä kaikkein suosituin teos. Syy on selvä. Vaikka teos on Brucknerille luonteenomaisen tapaan monumentaalinen, sen melodiat ovat poikkeuksellisen kauniit ja tunnelma lämmin.
Ensimmäisen osan (Allegro moderato) avaa suurenmoinen, pitkä teema, jonka säveltäjä kertoi kuulleensa unessa. Monista erilaisista aineksista huolimatta osa huokuu levollista tasapainoa. Toinen osa (Adagio. Sehr feierlich und sehr langsam) syntyi alkuvuodesta 1883, kun Bruckner kuuli ihailemansa Richard Wagnerin olevan kuolemansairas. Osa on surumusiikkia, jossa kaksi teemaa vuorottelee. Ensimmäinen melodia on sävyltään vakava, toinen haikea.
Adagion vastapainoksi kolmas osa scherzo (Sehr schnell) on – mollistaan huolimatta – valoisa ja riehakas. Triotaite on idyllinen. Finaali (Bewegt, doch nicht schnell) sisältää kolme erilaista teemaa ja niiden kehittelyä. Lopputahdeissa vaskista räjähtää esiin ensimmäisen osan pääteema.
Christian Holmqvist
Yefim Bronfman
Yefim Bronfman (synt. 1958) kuuluu aikamme arvostetuimpiin pianisteihin, ja hän on haluttu esiintyjä konserttisaleissa ja festivaaleilla ympäri maailmaa. Bronfmanin kykyihin ovat ihastuneet yhtä lailla yleisö kuin kriitikotkin, ja esimerkiksi The New York Timesin mukaan hänen teknisellä osaamisellaan ei näyttäisi olevan rajoja. Bronfmanin kanssa vuosien saatossa työskennelleiden kapellimestareiden listalle mahtuvatkin muun muassa Daniel Barenboim, Herbert Blomstedt, Semyon Bychkov, Riccardo Chailly, Christoph von Dohnányi, Gustavo Dudamel, Charles Dutoit, Daniele Gatti, Valery Gergiev, Alan Gilbert, Vladimir Jurowski, James Levine, Zubin Mehta, Riccardo Muti, Andris Nelsons, Yannick Nézet-Séguin, Simon Rattle, Esa-Pekka Salonen, Jaap van Zweden, Franz Welser-Möst ja David Zinman.
Yefim Bronfman on ollut kuudesti ehdolla arvostetun Grammy-palkinnon saajaksi. Pääpalkinnon vuoro koitti Esa-Pekka Salosen ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa tehdyn Bartók-levytyksen myötä vuonna 1997. Bronfman on tulkinnut levylle myös Ludwig van Beethovenin kaikki pianokonsertot, ja säveltäjän kolmoiskonserton hän on levyttänyt yhdessä viulisti Gil Shahamin, sellisti Truls Mørkin ja Zürichin Tonhalle-orkesterin kanssa.
Yefim Bronfman syntyi Taškentissa Neuvostoliitossa, josta hän vuonna 1973 muutti perheensä kanssa Israeliin. Vuodesta 1989 Bronfman on ollut Yhdysvaltain kansalainen. Hän opiskeli Israelissa pianisti Arie Vardin opastuksella ja Yhdysvalloissa Rudolf Firkušnýn, Leon Fleisherin ja Rudolf Serkinin johdolla muun muassa Juilliard-ja Curtis-musiikkikorkeakouluissa. Bronfmanille on myönnetty korkeimpiin amerikkalaisille instrumentalisteille jaettaviin tunnustuksiin kuuluva Avery Fisher -palkinto, ja hän on newyorkilaisen Manhattan School of Musicin kunniatohtori.
Jukka-Pekka Saraste
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.
Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.”
Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.
Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.
Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.
www.jukkapekkasaraste.com
Violin 1 Pekka Kauppinen Jukka Merjanen Kreeta-Julia Heikkilä Katariina Jämsä Kati Kuusava Helmi Kuusi Elina Lehto Ilkka Lehtonen Jani Lehtonen Petri Päivärinne Kalinka Pirinen Harry Rayner Angeles Salas Salas Satu Savioja Elina Viitasaari Anna Tanskanen
Violin 2 Otto Antikainen Anna-Leena Haikola Kamran Omarli Teija Kivinen Teppo Ali-Mattila Eva Ballaz Heini Eklund Dhyani Gylling Anna-Maria Huohvanainen Liam Mansfield Krista Rosenberg Virpi Taskila Sirkku Helin
Viola Atte Kilpeläinen Torsten Tiebout Lotta Poijärvi Petteri Poijärvi Aulikki Haahti-Turunen Tuomas Huttunen Ulla Knuuttila Carmen Moggach Liisa Orava Mariette Reefman Markus Sallinen Hajnalka Standi-Pulakka
Cello Tuomas Ylinen Beata Antikainen Jaakko Rajamäki Jaani Helander Veli-Matti Iljin Ilmo Saaristo Saara Särkimäki Johannes Välja Tommi Wesslund Sami Mäkelä
Bass Tuomo Matero Paul Aksman Eero Ignatius Venla Lahti Tomi Laitamäki Adrian Rigopulos Miranda Erlich Saara Lassila | Flute Niamh McKenna Päivi Korhonen
Oboe Paula Malmivaara Jussi Jaatinen
Clarinet Osmo Linkola Anna-Maija Korsimaa
Bassoon Markus Tuukkanen Erkki Suomalainen
Horn Lauri Vasala Ville Hiilivirta Mika Paajanen Miska Miettunen Sam Parkkonen Joonas Seppelin Marian Strandenius Erno Toikka
Trumpet Thomas Bugnot Pasi Pirinen Michael Olsen Mika Tuomisalo
Trombone Valtteri Malmivirta Jussi Vuorinen Teppo Alestalo
Tuba Ilkka Marttila
Timpani Tomi Wikström
Percussion Xavi Castelló Aràndiga Pasi Suomalainen |