”Se lähti alkuunsa eräästä kirjeestä minkä - silloin Dresdenissä asuen - sain loppukeväällä 1882. Se tuli Helsingistä ja sisälsi tiedon, että B. Hrimalyn orkesteriyhdistys, johon kuului 18 muusikeria, oli perikatonsa partaalla. Ja nyt oltiin sitä mieltä, että minun oli heti tultava kotiin Suomeen ja pantava alkuun uusi orkesteri”, muistelee kaupunginorkesterin perustaja Robert Kajanus. Myöhemmin saman vuoden kesällä, Kajanuksen kävellessä musiikkivaikuttaja Martin Wegeliuksen seurassa ravintola Kappelin ohi, äkkäsi Wegelius ravintolan terassilla erään tuntemansa varakkaan kauppiaan. Hän halusi välittömästi esitellä Kajanuksen kauppias Waldemar Klärichille: ”Tässä on eräs nuori mies, joka hautoo sellaista mieletöntä suunnitelmaa kuin orkesterin perustamista!”
Suomalaiseen musiikinhistoriaan tutustuessani, erityisesti on noussut esiin kaksi havaintoa: Musiikkielämämme on ollut tavattoman kansainvälistä, eikä tämä kansainvälisyys millään muotoa ole uudempien aikojen tuote. Toisena huomiona se, miten monessa kohtaa Helsingin kaupunginorkesterin historia on isommilla ja pienemmillä säikeillä kutoutunut maamme musiikkielämän etenemiseen.
Kauppias Klärich lämpesi Kajanuksen ajatukselle ja asetti ehdoksi vain kauppias Nikolai Sinebrychoffin mukaan tulemisen. Kajanus sai orkesterinsa. Orkesterin nimenä oli aluksi Helsingin Orkesteriyhdistys, myöhemmin Filharmonisen Seuran orkesteri. Sittemmin, kun orkesteri kunnallistettiin sitä ryhdyttiin kutsumaan Helsingin kaupunginorkesteriksi. Kajanus oli sen johdossa viitisenkymmentä vuotta saavuttaen suomalaisessa musiikkielämässä aseman, jollaista nykypäivänä tuskin olisi mahdollista kenenkään saavuttaa. Hän oli säveltäjä, kapellimestari, opettaja ja organisaattori - hän piti helsinkiläisen musiikkielämän ohjaksia varmassa otteessaan, syvän tietoisena vastuustaan kaupungin nuoren kultturielämän edeskävijänä. ”On syytä muistaa se vaivannäkö ja lannistumaton sitkeys, millä Robert Kajanus lähes koko elämänsä ajan sai luoda perustaa soitannollisen elämämme nykyiselle rehevälle kasvulle”, kirjoittaa musiikkiarvostelija Yrjö Suomalainen Kajanuksen kuoltua.
Kajanuksen orkesteri, kuten sitä tuttavallisesti tavattiin tuolloin kutsua, pyrki olemaan liikekannalla, läsnä yleisölleen. Sinfoniakonserteissa esitettiin isojakin taidemusiikin klassikoita - orkesteri on muuten esittänyt Beethovenin yhdeksännen sinfonian ensimmäisen kerran jo vuonna 1888. Ja suosittuja Helppotajuisia konsertteja, kahvilakonsertteja, joissa yleisö istui pöytiensä ääressä virvokkeita nauttien järjestettiin jopa useita viikossa. ”Joka tiistai kantajoukko istuu Seurahuoneella kuin kirkkoväki kirkossa.” Tätä kantaväkeä olivat mm. Sibelius, Gallen-Kallela, Eero Järnefelt, Albert Edelfelt, Oskar Merikanto ja Juhani Aho. Kahvilakonsertit myöhemmin vaihtuivat kansankonserteiksi. Suomalaisten säveltäjien uusia teoksia tuotiin koko ajan näytille ja orkesteri onkin ollut todellinen nuorten suomalaissäveltäjien opinahjo - aivan erityinen oli heti alkuunsa säveltäjä Jean Sibeliuksen ja kapellimestari Robert Kajanukseen ja hänen orkesterinsa suhde. Jo Sibeliuksen harjoittaessa ensimmäistä suurta sinfonista teostaan, Kullervo-sinfoniaa, Kajanus ymmärsi, että jotain merkittävää oli syntymässä. Kajanuksen ensikommentti teokseen on säilynyt: ”Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi.” Sibelius taas suuresti arvosti Kajanusta: ”Sillä ei kukaan ole ottanut huomioon ja kunnioittanut säveltäjän omaa käsitystä teoksestaan sillä tavoin kuin Kajanus.”
Suomalaisen taidemusiikin juuria kaivellessa esiin nousee väistämättä Elias Lönnrotin Kalevala. Päivälehden kritiikko Oskar Merikanto nimesi Jean Sibeliuksen varhaisen Kullervo-sinfonian ensimmäiseksi tosisuomalaiseksi sävelteokseksi. Kalevalaiseen perintöön oli toki jo aiemmin tutustunut mm. Kajanus: ”Minä uneksin omasta suomalaisesta musiikkityylistä ja ajattelin, ettei tarvitse olla nero voidakseen tehdä ensimmäiset kokeet. Mutta siinä minä erehdyin, sillä vain nerolle on mahdollista raivata uusia teitä. Samalla kun minä vain kokeilin ja kansanlaulua lähtökohtana pitäen sain aikaan vain etnograafista taidetta, Sibelius tuli aivan odottamatta ja äkkiä esille sellaisin tuloksin, joiden saavuttamiseen minä luulin tarvitsevani vähintään vuosisadan rupeaman.” Filharmonisen seuran orkesterikoulussa sävellystä opiskellut nuori säveltäjä Sibelius lähti, kukaties juuri Kajanuksen viitoittamana, häämatkalle Karjalan laulumaille. Mutta suorien lainojen asemesta Sibelius pyrki uuttamaan karjalaisesta lauluperinteestä sen sävyt ja sen omintakeisuuden ja yhdistämään ne hyvin tuntemaansa länsimaisen taidemusiikin estetiikkaan. Uutta tämä ei sinällään ollut, taidemusiikin historiassa itämaisia kajahduksia on tavattu hakea huomattavasti Karjalaa kauempaakin. Kalevalaisesta kuvastosta tuli nopeasti suomalaisen kansallisromantiikan kuvastoa; itsenäisellä kansakunnalla, tai sellaiseksi pyrkivällä, tuli tietysti olla oma kulttuurihistoriansa, oma perimätietonsa ja kernaasti oma maailmansyntytarinansa. Ja nousevan kansakunnan identiteetin pirtaan Kullervon uho toki sopi paljon pohjalaisia polskia paremmin.
Suomalaisen musiikkielämä oli silti jo varhaisista ajoista lähtien utelias ja ulospäin suuntautunut. Vuonna 1900 Kajanus vei orkesterinsa konsertoimaan Pariisin maailmannäyttelyyn. Taiteilijat suuntasivat täältä niin itään kuin länteen. Haluttiin tietää mitä taiteessa Euroopan keskuksissa juuri sillä hetkellä tapahtuu ja asiaa selvittääkseen sinne oli virtuaaliyhteyden puuttuessa itse matkustettava. Keski-Euroopan musiikkikeskuksiin kuljettiin niin Pietarin ja Tukholman kautta. Samoja teitä ovat tulleet monet orkesterimme alkuvuosien muusikoista. Pariisinmatkan orkesterissa oli niin suhteellisesti kuin määrällisesti enemmän ulkomaalaisia muusikoita kuin Helsingin kaupunginorkesterissa on tänä päivänä.
Pariisinmatkan aikoihin ajoittuu myös Sibeliuksen teos Malinconia sellolle ja pianolle. Sibelius oli kirjoittamassa ensimmäisen sinfoniansa uusittua versiota Filharmonisen Seuran Pariisin matkaa varten. Sibeliusten Kirsti-tytär oli juuri kuollut ja Aino Sibelius murehti itseään hengiltä. Jean Sibelius suri tytärtään, oli huolissaan vaimostaan ja halusi saada sinfonian lähtökuntoon. Malinconia on omistettu Filharmonisen Seuran soolosellistille Georg Schnéevoigtille, joka Kajanuksen jälkeen toimi myös orkesterin ylikapellimestarina, sekä tämän pianistipuolisolle Sigridille.
Jean Sibeliuksen kalevalaisin teos saattaisi ehkä yllättäen olla viehättävä pieni Kehtolaulu viululle ja kanteleelle - eittämättä juuri kanteleen läsnäolon vuoksi. Teoksen syntytarina on poikkeava: Se sai alkunsa yhdessä monista taiteilija Pekka Halosen kanssa vietetyistä yhteisistä musisointihetkistä. Kanteleen Karjankellot-teema on Halosen äidin, taitavan kanteleensoittajan Vilhelmiina Halosen käsialaa ja Sibelius sävelsi soittohetken aikana teoksen viuluobligaton.
Sibeliuksen sävellystyylistä muodostui hyväksi toviksi jonkinlainen suomalaisen taidemusiikin kelpoisuuden mitta, varmaankin täysin säveltäjän niin aikomatta. Useimpien 1900-luvun alun suomalaisten säveltäjien kansallisromantiikka onkin kaikkea muuta kuin kevyt tuulahdus. Eikä tätä eetosta juuri kritisoitu. Poikkeavan mielipiteen lausui kuitenkin säveltäjä Ernest Pingoud. Hän kirjoittaa Ultra-lehdessä vuonna 1922: ”Nuoret kansat, joiden itsetunto vielä on liiallisen voimakas - ehkä sen vuoksi erikoisen voimakas, että sen avulla eräät puutteellisuudet peittyvät - ovat taiteessaan aina taipuvaisia antamaan näkyväisen muodon tälle itsetunnolle. Näiden kansojen kulttuuri on vielä liian nuorta tuottaakseen selväpiirteisiä yksilöitä kansainvälistä laatua, ja siksi voi havaita taipumusta yhteenliittymiseen ja ryhmittymiseen.” Pingoud oli paitsi säveltäjä, myös musiikkikirjailija, Helsingin kaupunginorkesterin intendentti ja merkittävä kultturivaikuttaja. Hän katsoi suomalaista musiikkielämää ulkopuolisen silmin; hänen taustansa oli saksalais-ranskalainen ja hän oli tullut Helsinkiin Pietarin kautta. Pingoud ei, arvatenkaan, itse säveltänyt ainoatakaan Kalevala-aiheista teosta; aiheina häntä kiinostivat pikemmin moderni ja urbaani, joita hänen sävelkielensä osuvammin kuvailikin. Pingoud sävelsi tosin salanimellä myös jazzia ja iskelmiä. Tango oriental on alun perin Pingoudin tunnetuimmaksi tulleesta orkesteriteoksesta Suurkaupungin kasvot, jonka Helsingin kaupunginorkesteri kantaesitti v. 1937 Leo Funtekin johdolla. Pingoud myös itse toistuvasti johti kaupunginorkesterin konsertteja.
Muuan toinen kaupunginorkesterin piirissä vaikuttaneista säveltäjistä oli Väinö Hannikainen. Hän oli orkesterin pitkäaikainen sooloharpisti ja tämän toimensa ohella tuottelias säveltäjä. Hänen veljensä Arvo oli kaupunginorkesterin konserttimestari ja Tauno-veli myöhemmin orkesterin ylikapellimestari. Väinö Hannikaisen Kalevalainen rapsodia on kelpo esimerkki ajan eetoksesta suenneesta sävelteoksesta. Hannikaisen musiikkisuvun nuoremmalla edustajalla Ann-Elise Hannikaisella taas oli aivan toisenlainen lähtötilanne. Hän on Suomessa huonommin tunnettu säveltäjänä; hänen taustansa on diplomaattiperheessä ja aloittaessaan pianonsoiton- ja sävellyksenopinnot Sibelius- Akatemiassa, kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen tottunut Ann-Elise Hannikainen oli ehtinyt asua kotimaassaan vasta kolme vuotta. Konserttipianistin ura jäi nivelreuman takia sivuun ja isän diplomaatin työ vei kohta perheen Madridiin. Siellä hän jatkoi opintojaan säveltäjä Ernesto Halffterin oppilaana. Halffter oli espanjan kansallissäveltäjän Manuel de Fallan oppilas ja tämän perintöä hän halusi oppilaalleenkin välittää. Hannikaisesta ja Halffterista tuli ennenpitkää myös pariskunta. Säveltäjänä Hannikainen lienee ollutkin tunnetumpi Espanjassa kuin Suomessa. Huiluteos Cháchara mm. voitti Barcelonalaisen sävellyskilpailun. Ann-Elise Hannikaisen kotimaisen uran kohokohta lienee ollut, kun hän vuonna 1976 soitti oman pianokonserttonsa Helsingin juhlaviikkojen avajaiskonsertissa miehensä johtaessa Helsingin kaupunginorkesteria. Ohjelmassa oli myös Hallfterin sinfonia.
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarit ovat yhtä poikkeusta lukuunottamatta olleet suomalaisia, ilman että tällaista periaatetta olisi mihinkään kirjattu. Tauno Hannikaisen jälkeen orkesterin ylikapellimestariksi tuli viime kuussa 90-vuotispäiviään viettänyt Jorma Panula. Panulan musiikilliset juuret ovat vahvasti hänen pohjalaisuudessaan ja se peittelemättä kuuluu hänen sävellystuotannossaankin. Panulan monipuolisuudessa - säveltäjä, sovittaja, kapellimestari, kouluttaja - on jotain Kajanuksen kaltaista. Hän ei arastele olla monipuolinen - kuten Pingoud aiemmin, Panulakin on säveltänyt lukuisia iskelmiä. Ja kuten edellämainittu, hänkin tohtii kursailematta julkituoda omat rehdit näkemyksensä - mm. Finlandia-talon avajaisten aikoihin ainoat kriittiset kommentit talon akustiikasta kuultiin juuri Panulan suusta.
Kansallisromantikko Heino Kaski sävelsi etupäässä pienimuotoisia sävellyksiä, eritoten laulu- ja pianomusiikkia. Tämä hiljainen karjalaispoika saapui 16-vuotiaana Sortavalan kautta Helsingin hälinään jatkaakseen musiikkiopintojaan Filharmonisen Seuran orkesterikoulussa. Sävellysoppia hän sai mm. Jean Sibeliukselta ja Sibeliuksen tiedetään tukeneen nuorta lahjakkuutta pienin liivintaskusta vetäistyjen ad hoc apurahojen muodossa. Kaski oli luonnoltaan vetäytyvä, mutta ystävystyi Helsingissä Hannikaisen veljesten kanssa. Opintojaan hän jatkoi vielä myöhemmin Berliinissä. Kaski itse piti pääteoksenaan ainoaa sinfoniaansa. Se syntyi vuonna 1918, kertoman mukaan keskellä Helsingin valtausta. Sen kantaesitti seuraavana vuonna Helsingin kaupunginorkesteri Kajanuksen johdolla. Orkesteri esitti teosta myöhemminkin, mm. säveltäjän 50- ja 70-vuotiskonsertissa, jolloin orkesteria johti hänen ystävänsä Tauno Hannikainen. Heino Kaski kuoli päivää ennen Jean Sibeliusta, 19. syyskuuta 1957. Muistokirjoituksen kummastakin kirjoitti säveltäjä Uuno Klami. ”Kaski oli viimeinen Suomen tuhansien järvien surumielisen musiikkimaiseman edustaja ja kuului aikaan, joka on mennyt”, Klami kuittasi.
Sinänsä mielenkiintoinen havainto, että kansallisromantiikan ollessa Suomen taiteessa kuumimmillaan, monilla sen tekijöillä oli kuitenkin mieli muualle opiskelemaan, työskentelemään ja vaikutteita koluamaan. Ja kuta kauempaa virikkeet löytyivät, sitä enemmän ne usein viehättivät. Niitä toki väistämättä tarkasteltiin sen ajan silmälasien läpi ja siksi joidenkin teosten viehätys meidän korvissamme saattaa perustua aivan muuhun kuin säveltäjän alunperin aikomaan. Estetiikka aina uusiutuu ajan kuluessa; ihmismieli kun on etsivä ja tapaa viehättyä uudesta ja tuntemattomasta. Karjalaisen runonlaulun korvaavat kohta kauempaa idästä haetut kimmokkeet ja taidemusiikin kanonin uudistuessa sen kanta-alueilla, lyövät laineet lopulta Kauppatorin rantaankin. Ensimmäinen kritiikki vallitsevaa kohtaan saattaa tulla ulkopuoliselta, kuten Pingoud - sitä seurannevat ne tahot, joiden polte uuteen on voimakkain. Siitä roihu leviää ja kun kaski on käännetty, uuden kasvu alkaa.
Uuden synty on eron tekemistä vanhaan. Ja eron tekeminen vanhaan vaatii sen tuntemista. Korpikulttuuria vastustaneeseen Tulenkantajat-taitelijaryhmään kuulunut Sulho Ranta opiskeli Berliinissä, Pariisissa, Wienissä ja Italiassa. Hänen musiikillisia mieltymyksiään kuvastaa osuvasti hänen erään yksinlaulunsa nimi: Salaperäinen maa. Ranta aloitti radikaalina modernistina, mutta pehmensi myöhemmin tyyliään. Hänen ensimmäinen sävellyskonserttinsa Helsingissä sai murskaavan kritiikin. Seuraava, johon hän keräsi mm. jazzia, naivismia ja eksotiikkaa sisältäneitä teoksiaan, sai jo huomattavasti paremman vastaanoton. Rannan sävellysten maantieteelliset lähteet ulottuvat Lapista ja Kainuusta Euroopan halki Lähi-Itään ja edelleen Orienttiin, mutta kuin säännön vahvistavana poikkeuksena tuotannosta löytyy myös yksinlaulu Suomenmaa. Iän karttuessa Ranta keskittyi opetustoimeen Sibelius-Akatemiassa ja esiintyi enemmän musiikkikirjailijana kuin säveltäjänä. Hän mm. kirjoitti konserttiarvioita Iltasanomiin nimimerkillä Särrä - niihin aikoihin iltapäivälehdissä vielä tapasi olla musiikkiarvostelujakin. Ranta on myös johtanut Helsingin kaupunginorkesteria useaan otteeseen.
Armas Launis on säveltänyt kymmenen oopperaa, jotka kaikki omiin librettoihinsa. Käsi sydämellä, montako niistä itse kukin meistä tuntee..? -Niin, ei ihme, sillä monia niistä ei ole vieläkään esitetty. Suomalaisen musiikkielämän kummajaisenakin pidetty Launis - säveltäjä, kirjailija ja musikologi - tutki ja tallensi niin saamelaista joikuperinnettä kuin runosävelmiä Inkerissä ja Raja-Karjalassa. Lapin matkoillaan hän tallensi näytteitä fonografiksi kutsutulla laitteella ja nuo tallenteet ovat tiettävästi ensimmäisiä suomalaisia musiikkitallenteita. Launis opiskeli Helsingin Filharmonisen Seuran orkesterikoulussa ja oli siellä myöhemmin opettajanakin. Uuden etsijänä tunnetulle Launikselle saamelaiset vaikutteet olivat sitä, mitä karjalainen perinne oli monille hänen kollegoilleen. Launis sävelsi myös elokuvamusiikkia ja oli sen alan pioneereja Suomessa. Launiksen teoksia esitettiin kuitenkin varsin harvoin hänen elinaikanaan. Viimeiset kolmekymmentä vuotta elämästään hän asui Nizzassa ja sinne muuton jälkeen suomalainen konserttielämä liki tyystin unohti tämän säveltäjän.
”Yksi parhaita syitä elää on säveltäminen.” Einojuhani Rautavaaran tuotannosta erottaa monia eri tyylejä sekä niiden synteesejä. Hän eli aikana jolloin vaikutteet jo kulkivat vikkelästi. Rautavaaran ilmaisusta löytää kunnioittavan suhtautumisen traditioon ja samanaikaisen halun etsiä uutta. Jean Sibeliuksen suosittelemana Rautavaara sai aikanaan stipendin opiskeluun Yhdysvalloissa. Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina hän itse oli mm. Kalevi Ahon, Magnus Lindbergin ja Esa-Pekka Salosen sävellyksenopettaja. Hänkin kirjoitti musiikkikritiikkejä Iltasanomiin ja toimi lyhyen aikaa myös kaupunginorkesterin kirjastonhoitajana. Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt parisenkymmentä Rautavaaran orkesteriteosta ja levyttänytkin runsaasti hänen tuotantoaan. The Last Runo on Kalevalaseuran tilaus Taiteilijoiden Kalevala -projektiin, ja teos perustuu Kalevalan viimeiseen runoon.
Einojuhani Rautavaara kirjoittaa Jean Sibeliuksesta: ”Hänen elämänkertansa on folklorea, hänen yksityiselämänsä kansanrunoutta, hänen työnsä kansallisomaisuutta.” Kansainvälisesti tunnetuinta Sibeliusta ovat eittämättä hänen sinfoniansa, sävelruno Finlandia sekä viulukonsertto. Helsingin kaupunginorkesteri on kahden viime mainitun - ja monen muun pienemmän orkesteriteoksen ohella - kantaesittänyt kaikki Jean Sibeliuksen sinfoniat viimeistä, seitsemättä, lukuunottamatta - kaikki säveltäjän itsensä johtamina. Seitsemäs kantaesitettiin Tukholmassa ja sen Suomen ensiesityksen johti Kajanus. Sibelius sai Kajanukselta käyttöönsä instrumentin, joka muokkasi hänestä sinfonikon - instrumentin, joka on osaltaan jättänyt vahvan jälkensä suomalaiseen musiikkielämään.
Erkki Suomalainen
”Ottakaa tehdäksenne jokin suuri teos, niin huomaatte voimainne kasvavan.” (J.Sibelius)
