Helmikuussa 2026 sata vuotta täyttävä säveltäjä György Kurtág lukee ahkerasti partituureja. ”Kuulen musiikkia enää vain sisäisesti lukemalla nuotteja.”
Teoksessaan ...quasi una fantasia… Kurtág hajauttaa orkesterin soittajat harvaan muodostelmaan ympäri lavaa etäälle toisistaan. ”Halusin, etteivät muusikot pysty keskustelemaan harjoitusten aikana siitä, kuinka huonoa säveltämäni musiikki on”, kertoo Kurtág pilke silmäkulmassaan. Teoksen nimi viittaa Beethoveniin, Kúrtagille tärkeään säveltäjään.
Illan pianosolisti Kirill Gerstein löytää yrmynä pidetyn Beethovenin musiikista kosolti huumoria: ”Ihmisten mielikuvissa Beethoven heristää nyrkkiä kohti taivasta, mikä on totta, mutta mukana on myös paljon temppuja ja vitsejä.
György Kurtág: …quasi una fantasia… op. 27:1
Unkarilainen György Kurtág (s. 1926) on yksi 1900-luvun suurista säveltäjistä. Hän on tullut tunnetuksi myös pianistina ja opettajana, ja vuonna 2012 hänelle myönnettiin Jenny ja Antti Wihurin rahaston Sibelius-palkinto.
Kurtágin musiikkia leimaa tiiviys ja pelkistyneisyys: kaikki tarpeellinen sanotaan vain parilla sävelellä ja eleellä. Tästä syystä monet Kurtágin teokset joko ovat fragmentteja tai koostuvat sellaisista. Ken nyt luulee Kurtágin olevan kuiva intellektuelli, erehtyy. Hänen musiikkinsa on ilmaisuvoimaista ja toisinaan vaivihkaisen humoristista.
Berliinin festivaaliviikon tilaama …quasi una fantasia… op 27:1 sai kantaesityksensä lokakuussa 1988. Pianosolisti oli Zoltán Kocsis ja orkesteria johti Péter Eötvös. Otsikko on viittaus Beethovenin pianosonaattiin op 27:1. Itse teos on kuin vain suurella vaivalla mieleen palautuva muistikuva perinteisestä pianokonsertosta.
Sävellyksen erikoisuus on kamariorkesteri, joka on jaettu ryhmiin eri puolille konserttisalia. Jännittäviä sointikuvia luodaan mm. cimbalomin, nokkahuilun, huuliharppujen ja bongorumpujen avulla. Introduzione mutustelee hiljaisuutta. Presto minaccioso e lamentoso (Wie ein Traumeswirren) on villi scherzo. Recitativo on dramaattinen surumarssi. Aria on sarja unenomaisia kaikuja menneestä.
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 5 Es-duuri ”Keisarikonsertto”
Ludwig van Beethovenin (1770–1827) sävellysluettelossa piano oli vahvasti esillä aina 1780-luvulta viimeisiin vuosiin saakka. Soolopianolle syntyneen tuotannon kulmakivi on 32 sonaatin sarja. Tämän lisäksi syntyi 20 muunnelmasarjaa, kolme rondoa ja monia pikkukappaleita. Pianokonserttoja Beethoven sävelsi kuusi. Hän jätti kuitenkin julkaisematta niistä ensimmäisen, vuonna 1784 syntyneen Es-duuri-konserton.
Beethovenin viimeiseksi jäänyt pianokonsertto valmistui keväällä 1809. Ensimmäinen esitys oli prinssi Lobkowitzin palatsissa Wienissä. Solistina oli Beethoven oppilas, arkkiherttua Rudolf, jolle teos myös on omistettu. Julkisessa kantaesityksessä Leipzigissa vuonna 1811 solistina oli Friedrich Schneider. Teosta ylistettiin omaperäiseksi ja vaikuttavaksi.
Kun konsertto sai ensimmäisen esityksensä Wienissä vuonna 1812 solistina oli Carl Czerny. Nyt vastaanotto oli kohtelias mutta innoton. Eräs arvostelija kirjoitti: ”Beethoven on niin täynnä itseluottamusta, ettei tee musiikkia massoille. Hän vaatii yleisöltä sen kaltaista ymmärrystä, jonka ainoastaan pieni asiantuntijoiden piiri hänelle voisi antaa.”
Otsikon Keisarikonsertto keksi kaikesta päätellen englantilainen kustantaja Johann Baptist Cramer. Se on osuva, sillä kyseessä on suurien ja ylevien eleiden teos. Pianokonsertto on kestoltaan pidempi – n. 40 minuuttia – kuin mihin tuohon aikaan oli totuttu. Uutta on myös ensimmäisen osan kadenssin ratkaisu. Ajan tavan mukaisesti solistin piti improvisoida se. Beethoven on kuitenkin kirjoittanut ulos kadenssin ja liittänyt partituuriin ohjeen: ”Älä soita (omaa) kadenssia, soita tämä”.
Laajan ensimmäisen osan (Allegro) avaa johdanto, jossa solisti ikään kuin verryttelee lihaksiaan ennen tulevia koitoksia. Pääteema on itsevarma, sivuteema laulava. Piano esittelee vielä kolmannen, energisemmän teeman. Näitä teemoja Beethoven esittelee alati uudessa valaistuksessa aina osan loppuun saakka. Tunnelmallinen toinen osa (Adagio un poco moto) ennakoi romanttisen kauden nokturnoja. Osa siirtyy vailla taukoa valoisaan rondo-finaaliin (Allegro ma non troppo).
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia nro 41 C-duuri ”Jupiter”
Elokuussa 1788 valmistunut C-duuri-sinfonia KV 551 on Mozartin (1756–1791) sinfonioista viimeinen. Säveltäjänuransa tässä vaiheessa hän ei kirjoittanut kunnianhimoista orkesterimusiikkia vain huvin vuoksi. Ja vaikka Mozart oli keisari Leopold II:n kamarisäveltäjä, ei hovi kuitenkaan tilannut muuta kuin kepeitä tansseja. Sinfonia, kuten sitä edeltäneet kaksi sinfoniaa (Es-duuri KV 543 ja g-molli KV 550), on siis todennäköisesti sävelletty tiettyä konserttia tai tilaisuutta ajattelen. Musiikin tutkijat ovat kuitenkin eri mieltä siitä ehtikö Mozart kuulla C-duuri-sinfoniansa ennen kuolemaansa vai ei. Ehkä teos esitettiin Wienissä heti valmistuttuaan tai Leipzigissä vuonna 1789. Emme tiedä.
Mozartin sinfonioista tämä on suurin ja mahtavin. Nimen Jupiter keksi luultavasti englantilainen impressaari J.P. Salomon. Teos on valoisa ja elämänmyönteinen. Sävellystekninen mestaruus on Mozartin aikalaisiin verrattuna aivan omaa luokkaansa.
Ensimmäisessä osassa (Allegro vivace) herättää huomioita seremoniallinen avausele ja viittaus humoristiseen konserttiariaan Un bacio di mano (Käsisuudelma) KV 541. Hitaassa osassa (Andante cantabile) on tummia sävyjä, mutta ne eivät ilmaise tragediaa vaan ovat tapa korostaa osassa muutoin vallitsevaa valoisuutta. Menuetti (Allegretto) on rento välisoitto. Finaali (Molto allegro) sisältää erään eurooppalaisen taidemusiikin suurenmoisimmista kontrapunktisista jaksoista kun peräti viisi eri aiheitta soi päällekkäin.
Christian Holmqvist
Pekka Kuusisto
Viulisti, kapellimestari ja säveltäjä Pekka Kuusisto tunnetaan taiteellisesta vapaudestaan ja tuoreesta lähestymistavastaan ohjelmistoon. Kuusisto on Norjan kamariorkesterin taiteellinen johtaja, Helsingin kaupunginorkesterin päävierailija ja toinen taiteellinen johtaja sekä Göteborgin sinfoniaorkesterin päävierailija. Hän aloittaa Tokyo Metropolitan Symphony Orchestran ylikapellimestarina huhtikuussa 2028. Kuusiston säännöllisiin yhteistyökumppaneihin kuuluvat mm. Los Angelesin filharmonikot, Bostonin sinfoniaorkesteri, Chicagon sinfoniaorkesteri, NDR Elbphilharmonie Orchester ja Deutsches Symphonie-Orchester Berlin.
Pekka Kuusisto on innokas nykymusiikin ja improvisaation puolestapuhuja. Hän tekee yhteistyötä eri taustoista tulevien taiteilijoiden kanssa ja osallistuu projekteihin, jotka häivyttävät perinteisiä genrerajoja.
Kuusisto soittaa Antonio Stradivarius -viululla, ”ex-Sandars”, Cremona 1695, jonka Anders Sveaas' Charitable Foundation (ASAF) on lainannut hänen käyttöönsä.
www.harrisonparrott.com
Kirill Gerstein
Kirill Gerstein (s. 1979) kuuluu pianomaailman kirkkaimpiin tähtiin. Gersteinin hallitsemien tyylien kirjo kattaa niin barokkisarjat, pianokonsertot ja oman aikamme musiikin kuin jazzin ja kabareenkin.
Gerstein valittiin 14-vuotiaana Bostonin Berklee School of Musicin jazz-linjalle kaikkien aikojen nuorimpana oppilaana. Hän jatkoi opintojaan klassisen musiikin puolella mm. New Yorkissa, Madridissa sekä Budapestissa. Gersteinin kansainvälinen läpimurto tapahtui Brahmsin ensimmäisen pianokonsetron parissa Zürichin maineikkaan Tonhalle-orkesterin solistina vuonna 2001. Seuraavana vuonna Gerstein voitti kansainvälisen Arthur Rubinstein -pianokilpailun ensimmäisen palkinnon.
Gersteinin työ nykymusiikin saralla hakee vertaistaan. Hän on tilannut ja kantaesittänyt teoksia mm. Timo Andresilta, Chick Corealta, Alexander Goehrilta, Oliver Knussenilta ja Brad Mehldaulta. Thomas Adésin pianokonserton kantaesityksen Gerstein soitti vuonna 2019 ja on esittänyt teoksen tämän jälkeen yli 60 kertaa. Maaliskuussa 2026 Gerstein kantaesittää Francisco Collin pianokonserton Baijerin radion sinfoniaorkesterin solistina Sir Simon Rattlen johdolla.
Tätä nykyä Kirill Gersteinilla on pianoprofessuurit Berliinin Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa ja Kronberg-akatemiassa. Gerstein on tuttu vieras helsinkiläisyleisöille: edellisen kerran hän soitti Helsingin kaupunginorkesterin solistina vuonna 2022.
