Viulisti Malin Broman johtaa ranskalaista musiikkia kolmelta vuosisadalta ja taituroi solistina yhdessä historian kiperimmistä virtuoosikappaleista.
”Pariisi on kuin tunkio, sen kadut mutaisia, asukkaat pöyhkeitä ja heillä on surkea maku.” Nuoren Wolfgang Amadeus Mozartin vaikutelmat valon kaupungista eivät olleet imartelevia. Vieraillessaan Pariisissa vuonna 1778 Mozart kuitenkin otti vastaan tilauksen sinfoniasta, jonka hän sävelsi pariisilaisten ”meluisan sinfonisen maun” mukaiseksi.
Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin samaisessa kaupungissa syntyi Louise Farrenc, joka varttui kuvanveistäjien, taidemaalareiden ja taiteellisten naisten ympäröimänä. Farrencista tuli konserttipianisti, säveltäjä ja Pariisin konservatorion ainoa naisprofessori 1800-luvulla.
Louise Farrenc: Alkusoitto nro 1 e-molli op. 23
Ranskalainen Louise Farrenc (s. Jeanne-Louise Dumont, 1804–1875) oli merkittävä pianovirtuoosi ja taitava säveltäjä. Vuonna 1842 hänestä tuli Pariisin konservatorion pianonsoiton professori ja Etydikokoelma opus 26 kuului piano-oppilaiden perusohjelmistoon. Farrencin tytär, pianisti Victorine, kuoli yllättäen vuonna 1859. Kaikesta päätellen Farrenc lopetti aktiivisen säveltämisen kokemansa järkytyksen johdosta. Hän ei myöskään enää konsertoinut yhtä ahkerasti kuin ennen.
Sävellystuotantoon kuuluu ennen muuta kamarimusiikkia, muun muassa kaksi pianokvintettoa, nonetto, kaksi viulusonaattia ja kolme trioa. Farrencin musiikki oli hänen elinaikanaan hyvin suosittua ja arvostettua, ja hänet palkittiin kaksi kertaa Ranskan kaunotaiteiden akatemian Pierre Cardin -palkinnolla. Toisaalta ajan asenteet aiheuttivat vaikeuksia. Farrenc ei esimerkiksi koskaan saanut virkaa sävellyksen opettajana – eikä Pariisin konservatorio ennen vuotta 1870 edes sallinut naisten opiskelevan siellä sävellystä. Hänen oli myös pianistina toistuvasti vaadittava itselleen miesten palkkoihin verrattavia rahasummia.
Farrencin suurimuotoista teoksista merkittävimmät ovat kolme sinfoniaa ja kaksi vuonna 1834 sävellettyä orkesterialkusoittoa. Alkusoitoista ensimmäinen (op. 23) on täynnä säkenöivää draamaa ja yllättäviä käänteitä.
Gabriel Fauré: Pelléas et Mélisande
Belgialainen kreivi Maurice Maeterlinck (1862-1949) kirjoitti kokeellisia ja symbolistisia näytelmiä, joissa realistisuuden korvasi psykologinen hienovireisyys ja vihjailevuus. Maeterlinckille myönnettiin Nobelin kirjallisuuden palkinto vuonna 1911. Hänen tunnetuin näytelmänsä on symbolistinen draama Pelléas et Mélisande (1892), joka innosti useita aikalaissäveltäjiä. Tunnetuin versio on Claude Debussyn ooppera, joka sai ensi-iltansa Pariisissa vuonna 1902. Myös Arnold Schönberg suunnitteli aiheesta oopperaa, mutta sävelsi lopulta sinfonisen runon Pelleas und Melisande (op.5, 1902-03). Jean Sibelius sävelsi näytelmään musiikin (op. 46) vuonna 1905.
Myös ranskalainen Gabriel Fauré (1845-1924) teki musiikin tähän näytelmään. Teos syntyi tilaustyönä englanninkielisen käännöksen ensiesitykseen Lontoossa kesällä 1898. Faurélla oli kädet täynnä opetus- ja sävellystöitä, ja hän ehti säveltää ainoastaan pianopartituurin, jonka orkestroi hänen oppilaansa Charles Koechlin. Lontoossa se vastaanotettiin ihastuksella, ja ensiesityksestä muodostui suuri menestys. Vuonna 1900 Fauré kokosi näytelmämusiikista sarjan, jonka hän itse soitinsi. Se sai kantaesityksensä Pariisissa vuonna 1912 säveltäjän johdolla.
Pelléas et Mélisande -musiikissa Fauré osoittaa kykynsä erityisesti vahvojen tunnelmien ja lyyristen melodioiden luojana. Hän oli eräs aikansa merkittävimmistä ranskalaisista laulusäveltäjistä ja loi myös hienoa soitinmusiikkia pianoteoksia. Pelléas et Mélisande -partituuria pidetään yleisesti yhtenä säveltäjänsä parhaimmista teoksista. Soraäänestä vastasi aikanaan Debussy, joka ei näytä sulattaneen sitä, että Fauré ehti ensiksi Maeterlinckin näytelmän kimppuun. Debussy väitti ilkeästi kollegansa musiikin valtavan suosion johtuvan siitä, että se oli räätälöity ”snobeille ja idiooteille”.
Pelléas et Mélisande -musiikki sisältää seitsemäntoista numeroa, joista Fauré on valinnut sarjaansa neljä. Ensimmäinen osa on surumielinen alkusoitto Prelude. Toinen osa Fileuse (Tyttönen) avaa näytelmän kolmannen näytöksen Mélisanden muotokuvalla. Viehättävä Sicilienne lienee Faurén kuuluisimpia sävellyksiä. Sarjan päättää koskettava La mort de Mélisande (Mélisanden kuolema), joka soitettiin myös Faurén hautajaisissa.
Christian Holmqvist
Maurice Ravel: Tzigane
Vastoin harhaluuloa Maurice Ravel (1875–1937) ei ollut impressionisti – ainakaan samassa mielessä kuin aikalaisensa Claude Debussy. Vaikka myös Ravel käytti moderneja sointeja ja uudisti musiikin kielioppia, häntä innostivat ennen kaikkea menneisyyden muodot ja historian henki; eräänlainen uusklassismi. Ravel tosin retroili pääosin kunnioittavasti, toisin kuin vaikkapa Sergei Prokofjev ja Igor Stravinsky, jotka tekivät menneisyydestä toisinaan jopa pilkkaa.
Ravelin musiikissa soivat myös maantieteelliset erityispiirteet: La Valse edustaa wanhanajan wieniläisyyttä, Šeherazade myyttistä Persiaa, pianokonsertossa G-duuri sykkii New Yorkin jazz. Äidinpuoleisia sukujuuriaan hän väläyttelee taajimmin, etenkin Espanjalaisessa rapsodiassa ja Bolérossa. Orkesterirapsodiassa Tzigane (1924) yhdistyvät molemmat elementit. Se on unkarilaisväritteinen kuvitelma ajalta, joka ei koskaan palaa – tosin parodiankaan mahdollisuutta ei voi tällä kertaa täysin poissulkea.
Tzigane syntyi Ravelin kuultua viulisti Jelly d’Aranyin improvisaatioita kotimaansa kansantansseista, jotka tosin perustuivat enemmänkin kiertolaismusiikkiin kuin varsinaisiin unkarilaismelodioihin. Kahteen pääjaksoon jakautuva Tzigane jatkaa Johannes Brahmsin ja Franz Lisztin unkarilaismusiikin perintöä yksinäisen viulusankarin siivellä. Kohtalokas, improvisatorinen soolo vangitsee orkesterin aloilleen, kunnes pian sekin tempautuu keskelle yhä kiivaampia kierroksia ottavaa juhlaa.
Jean-Philippe Rameau: Sarja oopperasta Hippolytes et Aricie
Aikansa merkittävin musiikinteoreetikko, säveltäjä Jean-Philippe Rameau (1683–1764) eli urkurina Dijonissa, Pariisissa ja Avignonissa lähes 40-vuotiaaksi, kunnes vuonna 1722 ilmestynyt, edelleen täysin relevantti opinkappale Tutkimus harmoniasta ja sitä seuranneet, virtuoosiset kosketinsoitinsarjat tekivät hänestä laajalti tunnetun. Nykyään hänet muistetaan kymmenistä oopperoistaan, joista ensimmäisen, Hippolyte et Aricie (1733) hän sävelsi vasta 50-vuotiaana.
Jean Racinen näytelmään Faidra (1677) perustuva libretto kertoo kreikkalaisen lemmentragedian: Kuningas Theseuksen poika Hippolytes on rakastunut Arikiaan, mutta niin on Theseuksen vaimo Faidrakin. Käännettyään syyn Hippolytekselle, Faidraa rangaistaan hulluuskuolemalla. Lopussa Arikia ja Hippolytes saavat toisensa. Rooleja on peräti 17, näytöksiä viisi, kestoa kolmisen tuntia.
Ooppera jakoi aikalaisyleisön kahtia. Yhdet ihailivat rohkeita orkesterivärejä ja harmonioita, toiset kokivat niiden häpäisevän säveltäjä Jean-Baptiste Lullyn kunniaa ja haukkuivat sitä epämuodostuneeksi, eli ”barokiksi”. Se lienee ensimmäinen kerta, kun termiä käytettiin musiikin yhteydessä.
Ranskalaisen tradition mukaisesti tanssikohtaukset ovat lauluosuuksien veroiset. Konserttisarjassa kuullaan alkusoitto ja kahdeksan kohtausta, joista kuuluisimpia ovat alamaailmaan sijoittuva Premier air des Furies sekä merimiesten (Airs des matelots) ja metsästäjien tanssit (Airs des Chasseurs).
Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfonia nro 31 Pariisi
W.A. Mozartille (1756–1791) kapellimestarin virka Salzburgin piispan orkesterissa tarjosi tuskin rahallista korvausta kummempaa. Aina tilaisuuden tullen hän koetti irtaantua työmyyrän roolistaan ilmeisen tympeän pomonsa leivissä. Eräs näistä toiveikkaista irtiotoista suuntautui vuonna 1778 Pariisiin, otolliselle maaperälle, jonka Mozart vain 15 vuotta aiemmin oli valloittanut armoitettuna lapsinerona.
Toisin oli nyt. Juhlittu ihmelapsi oli kasvanut isoksi ja jättänyt aiemmin markkinoinnista vastanneen isänsä kotiin. Aikuisena hän oli kuin kuka tahansa perusmuusikko, ja joutui matkalla sairastuneen äitinsä kanssa tyytymään homeisiin majataloihin, kylmiin vastaanottoihin ja laimeisiin aplodeihin. Mutta Mozart, rautainen ammattilainen ja yleisön miellyttäjä, ei lannistunut. Pikavauhdilla syntyi sinfonia ranskalaiseen makuun: “Konsertissa olevista älyköistä menen takuuseen. Mitä tyhmiin tulee - ei paljon kiinnosta, jos he eivät siitä pidä. Mutta toivon jopa idioottien löytävän siitä jotain miellyttävää”, Mozart puntaroi.
Sinfonia nro 31 ”Pariisi” on siis laskelmoitu hittisinfonia, trenditietoisille räätälöity makupala, jolla pääsisi taas piireihin. Se poikkeaa aiemmista Mozartin sinfonioista monella tavalla. Säveltäjä käytti nyt ensimmäistä kertaa klarinettia, ja orkesteri on muutenkin isompi kuin mitä Salzburgissa oli tarjolla. Lisäksi sinfonia on vain kolmiosainen, pariisilaiset kun eivät menueteista välittäneet.
Jo sinfonian ensiosa Allegro assai täytti kaikki aikansa odotusarvot: heti alussa koko orkesteri soittaa, ja kovaa. Pian tulee pizzicato-säestyksellinen jousimelodia, jonka Mozart on tietoisesti tähdännyt pariisilaisten makuhermoon - onnistuneesti. Kantaesitysyleisö aplodeerasi soiton aikana ja vaati kohdasta pikauusintaa jo ennen toista osaa. Andante sai myös kiitosta, mutta joidenkin soraäänien vuoksi Mozart teki siitä toisen version uusintakonsertteja varten. Finaalissa Mozart leikkii konventiolla. Täysin vastoin ajan tapaa se alkaa aivan hiljaa viulujen juoksutuksella, ja juuri kun yleisö on herkistänyt korvansa tälle outoudelle, pääsee D-duuri-julistus ilmoille täydellä teholla.
Sinfonia oli suuri menestys, mutta yhdellä hitillä ei pitkälle pötkitty. Mozart palasi kotiin vain suunnitellakseen uutta työnhakumatkaa.
Jaani Länsiö
Malin Broman
Malin Broman on kiertänyt maailman konserttisaleja viulusolistina ja kamarimuusikkona, sekä tottunut olemaan orkesterin edessä myös kaksoisroolissa ”viulisti-johtajana”. Niin tänäkin iltana. Broman on työskennellyt Ruotsin radion sinfoniaorkesterin konserttimestarina vuodesta 2008. Kotiorkesterinsa kanssa Broman on esiintynyt myös solistina ja johtajana: hän on johtanut muun muassa Haydn-konsertteja ja esittänyt Brahmsin kaksoiskonserton sellisti Steven Isserlisin kanssa kapellimestari Daniel Hardingin johdolla.
Broman aloitti Pohjoismaisen kamariorkesterin taiteellisena johtajana Sundvallissa vuonna 2025. Sitä ennen Bromanilla oli vastaava pesti Musica Vitae -kamariorkesterissa Växjössä. Suomalaisyleisöille Broman on tuttu roolistaan Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin taiteellisena johtajana sekä mm. Tapiola Sinfoniettan ja Lapin kamariorkesterin konserteista.
Broman soittaa perustamassaan pianotriossa, jonka kantaa viulistin synnyinpaikan, Kungsbackan, nimeä. Yhtye on esiintynyt niin New Yorkin Carnegie Hallissa, Amsterdamin Concertgebouw’ssa kuin Wienin konserttitalossa ja kiertänyt festivaaleilla Argentiinassa, Australiassa ja Kanadassa.
Broman kuuluu Göteborgin musiikin ja esittävien taiteiden korkeakoulun opetushenkilöstöön ja on toiminut myös alttoviulunsoiton professorina Edsbergin musiikki-instituutissa Tukholmassa.
