Petruška on rakastunut ballerinaan, mutta ballerina haluaakin tarinan pahiksen, maurin, joka on Petruškan vihollinen. Tarinalla ei ole onnellinen loppu.
Stravinsky käytti Petruškassaan kollaasitekniikkaa, joka osoitti hänen olevan ajan hermolla: samoihin aikoihin esimerkiksi kuvataiteilijat Pablo Picasso ja Georges Braque käyttivät sanomalehdenrepaleita teostensa materiaalina.
Witold Lutosławskin sellokonsertto alkaa huomiota herättävällä tavalla: sellisti soittaa monotonisesti sekunnin välein toistuvaa d-säveltä yksin. Lutosławskin oma näkemys tilanteesta muistuttaa kuvausta meditoivasta mielestä: ”Ajattelen d-säveliä täydellisen rentoutumisen tai jopa hajamielisyyden hetkenä. Esittäjä hylkää tämän mielentilan heti, kun jotain muuta alkaa tapahtua, ja palaa siihen useita kertoja johdannon aikana.”
Igor Stravinsky: Ilotulitus op. 4
Vuonna 1902 Igor Stravinsky (1882–1971) aloitti sävellysopinnot Nikolai Rimski-Korsakovin johdolla. Rimski merkitsi nuorelle oppilaalle paljon etenkin soitinnuksen mestarina, mutta vähitellen opettajan konservatiivinen maku alkoi muodostua ongelmaksi. Stravinsky halusi pysyä hänelle lojaalina samalla kun kiinnostus ajan uusinta musiikkia kohtaan heräsi. Etenkin sellaiset ranskalaiset säveltäjät kuin Debussy ja Dukas kiehtoivat.
Kesällä 1908 Stravinsky kirjoitti kuudessa viikossa lyhyen orkesterikappaleen Ilotulitus, jossa hän yhdisti Rimskin orkesterivärejä ranskalaiseen sointumaailmaan. Hän lähetti partituurin opettajalleen tietoisena riskeistä. Rimski ei välttämättä nielaisi tällaista musiikkia. Opettajan mielipide jää kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi, sillä hän kuoli ennen kuin posti ehti tuoda partituurin tutkittavaksi. Stravinsky omisti kappaleen Rimskin Nadežda-tyttärelle. Hän inhosi sitä.
Ilotulitus sai kantaesityksensä Pietarissa alkuvuodesta 1909. Yleisön joukossa istui Venäläisen baletin impressaario Sergei Djagilev, joka oitis tilasi Stravinskylta baletin. Puolentoista vuoden sisällä Tulilintu oli tehnyt Stravinskysta kuuluisan.
Christian Holmqvist
Witold Lutosławski: Sellokonsertto
Soolokonserton polttopisteessä on solistin ja orkesterin suhde. Säveltäjä voi nostaa sen esiin joko terveen kilpailuhenkisenä tai korostetun ristiriitaisena. Witold Lutoslawski (1913–1994) kirjoitti sellokonserton, jossa suhde on antagonistinen.
Mestarisolisti Mstslav Rostropovitš oli penännyt Lutoslawskilta teosta jo kauan, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin englantilainen Royal Philharmonic Society tilasi säveltäjältä teoksen sellolle ja orkesterille. Sellokonsertto sai kantaesityksensä Lontoossa 1970. Se aiheutti sensaation ja siitä tuli nopeasti eräs uuden musiikin klassikoista.
Partituuri sisältää aleatorista kontrapunktia, jossa jokaisen muusikon osuus on jokseenkin itsenäinen mutta ainoastaan tiettyjen rajojen puitteissa. Teos koostuu neljästä jaksosta. Sello ja orkesteri ovat alusta asti törmäyskurssilla, ja yhteinen sävel löytyy vain hetkittäin. Tämän on tulkittu heijastavan sekä Lutoslawskin kokemuksia Puolassa kommunismin alla että Rostropovitšin kokemuksia muusikkona, joka avoimesti halveksi Neuvostojohtoa. Lutoslawski kiisti tämän. Tiedostavan kuulijan on silti mahdoton välttää assosiaatioita yksilöön, joka rohkeasti asettuu vastustamaan totalitaarista järjestelmää. Tähän nähden on mielenkiintoista tietää Rostropovitšin ajatelleen solistin ”kuolevan” teoksen loppupuolella. Säveltäjä sanoi, ettei se pidä paikkansa, teoksenhan päättää voitonkulkue. ”Niin niin”, Rostropovitš sanoi, ”mutta se triumfi on tuonpuoleisessa”.
Christian Holmqvist
Igor Stravinsky: Petruška (1911)
Igor Stravinskyn (1882–1971) ensimmäinen suuri menestys oli Sergei Djagilevin johtamalle Venäläiselle baletille kirjoitettu, Pariisissa vuonna 1910 kantaesitetty Tulilintu. Djagilev takoi kuin rauta on kuuma ja tilasi oitis uuden baletin. Stravinsky alkoi pohtia teosta, josta myöhemmin tulisi Kevätuhri. Samalla hän alkoi kirjoittaa teosta pianolle ja orkesterille, lähtökohtana mielikuva eloon heräävästä nukesta. Djagilev kehotti Stravinskya säveltämään aiheen pohjalta baletin. Yhdessä taiteilija Alexandre Benoisin kanssa Stravinsky loi teoksen, jossa päähenkilö oli Petruška-nukke.
Petruškan ensi-ilta Pariisissa 13.6.1911 oli sensaatio. Huomiota herätti niin musiikki, koreografia ja näyttämöllepano kuin Vaslav Nižinskin suoritus pääroolissa. Myöhemmin Stravinsky laati baletin musiikista sekä piano- että orkesterisarjan. Vuonna 1947 hän teki orkesteripartituurista uuden version.
Olemme laskiaisviikon markkinoilla. Orkesteri kuvaa sen akustista sekamelskaa: myyjät houkuttelevat huudoillaan kojuihinsa, väki nauraa ja metelöi, posetiivit soivat, karuselli pyörii. Nukketeatterista astuu esiin Taikuri joka aloittaa esityksen. Väki ihastelee kolme reippaasti tanssivaa nukkea – Petruškaa, Ballerinaa ja Mauria.
Baletin toisessa kohtauksessa Petruška vihaa Taikuria ja raivoaa kohtaloaan. Lisäksi hän on onnettomasti rakastanut Ballerinaan, joka ei hänestä välitä ollenkaan. Kolmannessa kohtauksessa Mauri ja Ballerina tanssivat intiimisti yhdessä ja Petruška tulee mustasukkaiseksi. Mauri huomaa tämä ja vihastuu.
Laskiaisjuhla jatkuu yhtä iloisen melskeisissä tunnelmissa kuin aiemmin. Kesken ilonpidon kuuluu kauhunhuutoja. Petruška pakenee Mauria, joka saa hänet kiinni ja tappaa hänet miekalla. Taikuri rauhoittelee: ei hätää, katsokaa, se on vain nukke. Mutta yhtäkkiä jostakin kuuluu pilkkaava naurua. Järkytyksekseen Taikuri näkee nukketeatterin katolla Petruškan kummituksen.
Christian Holmqvist
Marko Ylönen
Sellisti Marko Ylönen (s. 1966) tiedetään Suomessa ja ulkomailla orkesterisolistina, kamarimuusikkona ja pedagogina. Rantasalmella syntynyt Ylönen aloitti sellonsoiton opintonsa 9-vuotiaana Jyväskylän konservatorion Keuruun-toimipisteessä, jatkoi sitten Itä-Helsingin musiikkiopistossa ja Sibelius-Akatemiassa sekä loopulta Baselissa. Kuten moni Itä-Helsingin musiikkiopiston kasvatti, niin ikään Ylönen esiintyi lapsena Szilvayn veljesten Viuluviikarit musiikkimaassa -televisiosarjassa.
Kilpailumenestys on värittänyt Ylösen uraa varhaisista sellistinvuosista lähtien. Ylönen soitti jo viisitoistavuotiaana itsensä Turun sellokilpailun finaaliin ja voitti samaisen kilpailun toisen palkinnon vuonna 1990. Saman vuoden Moskovan kansainvälisessä Tšaikovski-kilpailussa hän ylsi palkintosijalle, ja keväällä 1996 napsahti New Yorkin Artist Guild -kilpailun ensisija.
Ylönen soittaa säännöllisesti useimpien suomalaisten orkesterien solistina. Hän on esiintynyt muun muassa Camerata Salzburgin, English Chamber Orchestran sekä Hollannin ja Prahan kamariorkesterin solistina. Resitaaleja Ylönen on soittanut esimerkiksi New Yorkin Carnegie Hallin Weill Recital Hallissa ja Amsterdamin Concertgebouw’n Kleine Zaalissa.
HKO:n solistina Ylönen on esiintynyt useasti 1980-luvulta lähtien. Tämän illan Lutosławskin sellokonserton Ylönen soitti HKO:n kanssa myös keväällä 2003, jolloin kapellimestarina oli hänen Baselin-vuosiensa opettaja Heinrich Schiff.
Marko Ylönen on toiminut Sibelius-Akatemian kamarimusiikin professorina vuodesta 2009. Hänen sellonsa on Bartolomeo Cristofori 1720-luvulta.
Jukka-Pekka Saraste
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana Saraste korostaa suomalaisen musiikkielämän hienoutta. ”Yleisön uteliaisuus uusia teoksia ja musiikissa tapahtuvia ilmiöitä kohtaan on ainutlaatuista. Musiikki ja kulttuuri yleensäkin koetaan tärkeäksi osaksi kykyä ymmärtää elämän arvoituksellisuutta.”
Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.
Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.
Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.
www.jukkapekkasaraste.com
