Schumann-sykli II

Robert Schumann: Sinfonia no 1 B-duuri ”Kevätsinfonia”

1830-luvulla Robert Schumann (1810-1856) oli säveltänyt ennen muuta pianomusiikkia. Vuonna 1840 hän innostui laulumusiikista ja sävelsi vuoden aikana yli 130 yksinlaulua. ”Lauluvuosi” oli Schumannille merkittävä myös siten, että hän pitkän ja vaikean oikeusprosessin päätteeksi lopultakin sai mahdollisuuden avioitua Clara Wieckin kanssa. Tuore vaimo kehotti miestään kokeilemaan taitojaan orkesterimusiikin parissa. Schumann tarttui tuumasta toimeen. Vuonna 1841 syntyi peräti kolme suurta orkesteriteosta: kaksi sinfoniaa (B-duuri ja d-molli) ja Johdanto, scherzo ja finaali. D-molli-sinfonian Schumann muokkasi kymmenen vuotta myöhemmin uusiksi, jolloin se sai järjestysnumeron neljä. 

Ensimmäinen sinfonia syntyi Schumannille luonteenomaisen nopeasti. Luonnokset valmistuivat neljässä päivässä, soitinnus runsaassa kuukaudessa. Teos sai menestyksekkään kantaesityksensä maaliskuussa vuonna 1841 Leipzigissä Felix Mendelssohnin johdolla. 

Schumann kertoi sinfonian liittyvän Adolf Böttgerin runoon Liebesfrühling, ja avauksen fanfaari vastaa rytmiltään runon rivejä ”O wende, wende deinen Lauf / Im Thale blüht der Frühling auf!” (Oi, käännä ja muuta kulkusi / laaksossa puhkeaa kevät!). Osilla piti olla otsikot Kevään herääminen, Ilta, Iloiset leikkikaverit ja Kevät täydessä kukoistuksessaan, mutta Schumann jätti ne kuitenkin pois. Hänen mukaansa teos ei ollut konkreettinen ohjelmallinen, ja kevät on tässä yhteydessä ymmärrettävissä henkisen ja taiteellisen uudelleensyntymisen yleiseksi symboliksi. 

Ensimmäisen osan avaa johdanto (Andante un poco maestoso) jossa Schumann kertoi pyrkineensä ilmaisemaan ”maailman muuttumista vihreäksi”. Allegro molto vivacessa ”luonto herää eloon”. Toinen osa on laulava Larghetto. Kolmas osa on reipas scherzo (Molto vivace) jossa on kaksi trioa. Finaalia (Allegro animato e grazioso) Schumann luonnehti ”kevään jäähyväisiksi”. Tunnelma ei silti ole alakuloinen, vaan railakkaan energinen: kesä odottaa nurkan takana. 

Christian Holmqvist

Robert Schumann: Sellokonsertto op. 129

Lähes kaikki Robert Schumannin (1810–1856) suurista teoksista syntyivät tilaisuudesta ja tarpeesta. Nuorena hän tehtaili kappaleita yksinomaan pianolle tehdäkseen nimeä maata kiertävänä virtuoosina. Avioiduttuaan Clara Wieckin kanssa vuonna 1840 hän sävelsi noin vuoden aikana 140 laulua rakkaudesta. Tätä seurasi orkesterimusiikin kausi, jonka jälkeen Schumann oli sen verran vakiintunut säveltäjä, että hänellä oli varaa harrastaa erikoisiakin kokeiluja. Kun Schumann vuonna 1850 sai orkesterinjohtajan paikan Düsseldorfista, hän ymmärsi käyttää tilaisuuden hyödykseen. Vaikka Schumannin lyhyt ura kapellimestarina kaatui puutteelliseen johtamistekniikkaan, kaudesta jäivät historiaan mm. kolmas ja neljäs sinfonia sekä sellokonsertto a-mollissa op. 129 (1850).

Schumann tunsi sellon hyvin. Hän oli pienenä soittanut sitä, ja pohti jopa soittimen vaihtamista pianistin uran päätyttyä sormivammaan. Silti Schumann ei saanut sellokonsertolleen menestystä. Syitä oli monia. Hän ei nimennyt sitä konsertoksi vaan epämääräisesti ’konserttikappaleeksi’. Toiseksi hän ei noudattanut ajan tapaa tekemällä siitä näytösluontoista virtuoositeosta – tulos on runollinen, laulavia kaaria venyttävä haavekuva, jonka tekniset vaikeudet piilevät kauniin soinnin tuottamisessa. 

Sekä Düsseldorfin soolosellisti Christian Reimers että säveltäjä-sellisti Robert Bockmühl kieltäytyivät teoksesta esittämisestä muutaman harjoituksen jälkeen. Kustantajatkaan eivät lämmenneet. Neljä vuotta myöhemmin Schumann lähetti konserton julkaistavaksi, ja viikko sen jälkeen hän yritti hukuttautua Reiniin. Sellokonsertto ei jäänyt hänen viimeiseksi teoksekseen, mutta se on viimeinen, jonka hän saattoi julkaisukuntoon.

Sellokonsertto sai kantaesityksensä vasta säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 1860. Vaikka solistina oli arvostettu Ludwig Ebert, orkesteri ei ollut viitsinyt harjoitella osuuttaan, eikä mikään estänyt teoksen katoamista historiallisten kuriositeettien joukkoon. Teos jakaa vieläkin mielipiteet, eikä sen asema esimerkiksi Elgarin ja Dvořákin romanttisten mestariteosten rinnalla ole kyseenalaistamaton. Kolmeosainen teos soitetaan ilman osien välisiä taukoja.

Jaani Länsiö

Robert Schumann: Sinfonia nro 2 C-duuri 

Loppuvuodesta 1844 Robert Schumann muutti perheineen Leipzigistä Dresdeniin. Uudessa kotikaupungissa Schumannia vaivasi aluksi syvä masennus, eikä hän kyennyt säveltämään mitään.  Hän alkoi tutkia etenkin Bachin musiikkia ja kirjoitti vähitellen pari kontrapunktista pianoteosta sekä sävelsi valmiiksi pianokonserttonsa. Loppuvuodesta 1845 Schumann alkoi luonnostella sinfoniaa C-duurissa. Teos valmistui seuraavan vuoden lokakuussa, ja kuukautta myöhemmin Felix Mendelssohn johti sen kantaesityksen Leipzigissä. Kantaesityksen jälkeen Schumann uusi sinfonian soitinnuksen, ja lisäsi orkesterikokoonpanoon pasuunat. Teos on omistettu Ruotsin ja Norjan kuninkaalle Oscar I:lle, joka kiitti säveltäjää lahjoittamalla hänelle mitalin.

C-duurisinfonia julkaistiin vuonna 1847 järjestysnumerolla kaksi. Tosiasiassa tämä oli Schumannin kolmas sinfonia: sitä edelsi B-duurisinfonia, ns. Kevätsinfonia, ja d-mollisinfonia. Viimeksi mainittu teos sai kuitenkin lopullinen muotonsa vasta vuonna 1851.

C-duurisinfoniastaan Schumann kirjoitti ystävälleen kapellimestari Ottenille: ”Sävelsin tämän sinfonian ollessani vielä puolisairas. Minusta tämä seikka on otettava huomioon teosta kuunnellessa. Vasta viimeisessä osassa tunsin olevani kuin uudestaan syntynyt, ja teoksen valmistuttua olokin oli parempi. Teos muistuttaa minua kuitenkin vielä vaikeasta ajasta elämässäni.” Tästä lausunnosta huolimatta Schumannin toinen sinfonia ei ole erityisen synkkä teos. Musiikissa on kylläkin tummia piirteitä, mutta perustunnelma on silti valoisa. 

Teoksessa on neljä osaa. Ensimmäinen avautuu juhlallisella johdannolla (Sostenuto assai), jota seuraa energinen Allegro ma non troppo. Toinen osa (Allegro vivace) on ikiliikkujamainen scherzo. Kolmas osa Adagio espressivo on Schumannin kauneimpia sinfoniaosia, ja muutenkin romanttisen orkesterikirjallisuuden helmi. Teoksen päättää elämänmyönteinen finaali (Allegro molto vivace). Se sisältää viittauksia aiempiin osiin, sekä viittauksen Beethovenin laulusarjaan Kaukainen rakastettu.

Christian Holmqvist