"Älä pelkää uusia ääniä!" kehottaa kapellimestari Ingo Metzmacher, jolla on sammumaton halu avata yleisölle uusia tapoja kuunnella musiikkia.
Mestari Metzmacher saa uudet äänet kuulostamaan tutulta ja tutut äänet uudelta. Mitä yllättävää siis löytyy omasta Sibeliuksestamme hänen käsissään? Entäpä hämmentävän laajasta tyylikirjostaan ja ylivertaisesta tuotteliaisuudestaan tunnettu mestarimodernisti Wolfgang Rihm – mikä hänen ilmaisuvoimaisissa sävellyksissään tuntuu oudosti tutulta?
Jean Sibelius: Satu op. 9
Kullervo-sinfonian sensaatiomainen ensiesitys keväällä 1892 teki Jean Sibeliuksesta (1865–1957) kansallisen kuuluisuuden. Helsingin orkesteriyhdistyksen orkesterin (nyk. HKO) kapellimestari Robert Kajanus kehotti oitis Sibeliusta säveltämään populaarin kappaleen pienelle orkesterille. Joulukuussa valmistunut sävelruno Satu sai kantaesityksensä Helsingissä 16.2.1893 säveltäjän johdolla.
Vastaanotto oli lähinnä hämmentynyt eikä lainkaan vastannut Kullervon menestystä. Musiikki ei ollut kovin helppotajuista, ja otsikko herätti kysymyksiä siitä, mihin satuun Sibelius viittasi. Oskar Merikannon mielestä teoksen saattoi lyhentää ja Sibelius tekikin Sadusta uuden version vuonna 1902. Se on alkuperäistä versiota tiiviimpi ja tehokkaampi, mutta monen mielestä jotakin alkuperäisestä, rosoisesta rajuudesta samalla hävisi. Uusittu versio vaikutti osaltaan Sibeliuksen kansainväliseen läpimurtoon. Teoksen johtivat ja levyttivät muun muassa Arturo Toscanini, Thomas Beecham ja Wilhelm Furtwängler.
Satu on liitetty niin symbolistiseen kuvataiteeseen kuin Eddan runoihin ja tietysti Kalevalaan.
Sibelius itse ei koskaan kertonut teoksen ohjelmaa – mikäli sellaista koskaan edes oli ollut olemassakaan. Myöhemmin hän huomautti: ”Satu on psykologisesti kaikkein syvällisimpiä teoksiani. Voisinpa melkein sanoa, että siihen sisältyy koko nuoruuteni. Se on erään sieluntilan ilmaus. Niihin aikoihin, jolloin kirjoitin Sadun, sain kokea paljon järkyttävää. Missään muussa teoksessani en ole paljastanut itseäni niin täysin kuin Sadussa. Kaikki Sadun tulkinnat ovat minulle tietysti jo senkin vuoksi aivan vieraita.”
Sadusta voi aivan varmasti löytää musiikin keinoin kerrotun tarinan, mikäli niin tahtoo. Mutta yhtä hyvin voi vain sulkea silmänsä ja nauttia kaikista kiehtovista orkesteriväreistä ja suggestiivisista tunnelmista.
Christian Holmqvist
Jean Sibelius: Tapiola op. 112
”Haluaisitteko säveltää minulle sinfonisen runon? Kantaesitys ensi marraskuussa. Symphony Society tarjoaa Teille 400 dollaria kolmesta ensimmäisestä esityksestä.”
Näin alkoi sähke, jonka Jean Sibelius (1865–1957) sai tammikuussa vuonna 1926. Lähettäjä oli yhdysvaltalainen kapellimestari Walter Damrosch. Sibelius otti tilauksen vastaan ja työskenteli uuden teoksen kimpussa tulevien kuukausien aikana. Osa luonnoksista syntyi ensin Roomassa, sitten Berliinissä. Alkuvaiheessa Sibelius suunnitteli antavansa teokselle joko otsikon The Wood tai The Forest. Lopulliseksi nimeksi tuli Tapiola. Koska Tapio, metsän jumala kalevalaisessa mytologiassa, ei ollut ulkomaisille kuulijoille tuttu, Sibelius lisäsi partituuriin selitykseksi runon: ”On metsät Pohjolassa sankat, tummat / ne ikisalat, haaveet hurjat loi. / Asunnot Tapion on siellä kummat, / haltiat väikkyy, hämyn äänet soi.”
Tapiola sai kantaesityksensä New Yorkissa 26.12.1926. Vastaanotto oli hämmentynyt ja jopa torjuva. Suomen ensiesitys huhtikuussa 1927 Helsingissä Robert Kajanuksen johdolla oli sen sijaan menestys. Kotimaiset arvostelijat kuulivat musiikissa niin metsänhaltijoita ja kotkan liitoa kuin menninkäisiä ja yksinäisen erämaan vaeltajan tuskaa. Harva oivalsi heti Tapiolan olevan teknisesti radikaali sävellys. Teos perustuu alussa esitetyn lyhyen aiheen toistuvalle, vaivihkaiselle muuntelulle. Harmonia on usein riitasointuista. Tapahtumat etenevät hypnoottisen hitaasti ja muotoratkaisu uhmaa valmiita analyyttisia malleja.
Sibeliuksen tuotannossa Tapiola olisi voinut olla uuden, modernistisen kauden vaikuttava avaus. Mutta se olikin päätepiste, säveltäjänsä viimeinen suuri teos. Kahdeksas sinfonia ei koskaan nähnyt päivänvaloa ja Sibelius vetäytyi Ainolan hiljaisuuteen. Jälkiviisaasti Tapiolan päätöstahdeissa voi kuulla jäähyväisten ja luopumisen tunnelmaa.
Christian Holmqvist
