Moskova, Berliini, ja varsinkin Pariisi. Oppivuodet maailman metropoleissa kypsyttivät Väinö Raitiosta värimusiikin mestarin. Raitio pukee kansallislintumme impressionistisesti välkehtivään pukuun.
Intia, Sudan, New York. Olli Kortekankaan uusi teos on omistettu runoilija Meena Alexanderin muistolle sekä sopraano Tuuli Takalalle.
Joonas Kokkonen sävelsi flyygelin äärellä, sen ympärillä astellen. Flyygeli on myös Alvar Aallon Kokkoselle piirtämän kodin sydämenä. Neljäs sinfonia on ensimmäisiä Villa Kokkosessa valmistuneita teoksia.
Osmo Vänskä
Osmo Vänskä (s. 1953) kuuluu Suomen kansainvälisesti arvostetuimpiin ja tunnetuimpiin kapellimestareihin. Pohjatyön uralleen hän teki ensin klarinetistina Turun filharmonisessa orkesterissa ja myöhemmin Helsingin kaupunginorkesterissa, jossa hän soitti varaäänenjohtajana. Kapellimestarina hänen ensimmäinen oma ulkomainen orkesterinsa oli Islannin sinfoniaorkesteri, jonka jälkeen hänet nimitettiin BBC:n skottilaisen sinfoniaorkesterin pääkapellimestariksi.
Sinfonia Lahden ylikapellimestarina hän toimi vuodesta 1988 vuoteen 2008. Tänä aikana lahtelaisorkesteri nousi maailmanmaineeseen kiertueillaan ja levytystoiminnallaan. Minnesotan orkesterin 19 vuotta kestänyt pesti päättyi viime keväänä, ja Soulin filharmonikoiden peräsimessä Vänskä jatkaa tämän vuoden loppuun.
Helsingin kaupunginorkesterin vakiovieraisiin Vänskä on kuulunut jo vuosien ajan; viimeksi hän johti HKO:ta tänä keväänä. Illan ohjelman hän on koonnut suomalaisen musiikin ja Kortekankaan Songs of Meenan ympärille yhdessä intendentti Aleksi Malmbergin kanssa suomalaisesta musiikista. Teoksissa on myös ripaus Vänskän omaa historiaa: Kokkosen neljännen hän on levyttänyt Lahdessa, kuten myös Sibeliuksen teoksen In Memoriam, jota hän johtaa usein myös ulkomailla. Konsertin avausnumeroa Vänskä pitää erityisen upeana löytönä.
”Väinö Raition Joutsenet levytimme Lahdessa vuonna 1992 ja olen siitä lähtien yrittänyt tuoda sitä ohjelmiin”, Vänskä sanoo. ”Harvoista teoksista jää niin vahva tunne, että haluaa johtaa sen uudestaan. Ulkomaille sitä on vaikea viedä, mutta onneksi tilaisuus löytyi nyt Helsingistä ja suomalaisen musiikin kaudelta. Se on loisteliasta musiikkia, joka yllättää varmasti jokaisen, joka ei kappaletta tunne.”
Tuuli Takala
Tuuli Takala on kuluneen vuosikymmenen aikana kivunnut suomalaissopraanoiden kansainvälisesti kirkkaimpaan kärkeen. Takalan läpimurtona pidetään vuotta 2013, jolloin hän voitti Timo Mustakallio -laulukilpailun ja hämmästytti niin yleisöt kuin kriitikot Suomen Kansallisoopperassa Taikahuilun Yön kuningattarena. Sittemmin hän on laulanut mm. Zürichin oopperassa, Lontoon Covent Gardenissa, Berliinin kolmessa suuressa oopperatalossa sekä Wienin Volksoperissa. Vuodesta 2015 hän on kuulunut Dresdenin Semperoperin solistikuntaan. Helsingin kaupunginorkesterin solistina Takala lauloi viimeksi keväällä 2015 Mozartin Requiemin solistikvartetissa.
Takalan muusikonura alkoi viisivuotiaana viulistina, ja hän myös lauloi aktiivisesti kuoroissa. Sibelius-Akatamiassa hän aloitti musiikkikasvatuksen linjalla, mutta vaihtoi muutaman vuoden jälkeen oopperalauluun. Nykymusiikkia Takala on laulanut etenkin nuorempana Tapiolan kuorossa ja EMO Ensemblessä sekä Heinz-Juhani Hofmannin säveltämässä, Kokkolan Oopperan tuottamassa Ahti Karjalainen -oopperassa.
Takalan yhteistyö Olli Kortekankaan kanssa alkoi vuonna 2018, kun hän lauloi Kortekankaan Veljeni vartijan naispääosan Tampereen Oopperassa. Takala oli läheisesti mukana vaikuttamassa Songs of Meena -laulusarjan syntymiseen.
”Olli ehdotti minulle laulusarjaa Meena Alexanderin runoihin, joihin pääsin tutustumaan, ja päädyimme lopulta kuuteen runoon”, Takala kertoo.
”Erityisen kiinnostavaa on, että on saanut tuntea runot jo ennen musiikkia, ja päässyt sitten näkemään kuinka säveltäjä on ne tulkinnut. Olli on tehnyt paljon oopperaa ja laulumusiikkia ja säveltää aina tekstin ja sisällön ehdoilla. Siitä tuli ihanaa laulettavaa, joka on linjakasta ja melodista, paikoin myös temperamenttista koloratuurikuvioineen.”
Jaani Länsiö
Väinö Raitio: Joutsenet
Väinö Raitio (1891–1945) kuuluu Suomen niin sanotun ensimmäisen modernismiaallon säveltäjiin yhdessä esimerkiksi Uuno Klamin ja Aarre Merikannon kanssa. Raition tuotteliain, rohkein ja lopulta parhaiten aikaa kestänyt sävellyskausi osuu 1920-luvulle, jolloin syntyivät ranskalaisesta impressionismista innoittuneet Fantasia estatica (1921), Fantasia poetica (1923) sekä koko tuotannon kruunuksi noussut ”värirunoelma" Antigone (1922). Nykykatsannossa nämä teokset kuuluisivat kiistattomiin historiallisiin merkkipaaluihin, mutta sotien välinen Suomi ei ollut vielä valmis Raition tyylille, jota Euroopassa oli seurattu jo vuosia tai vuosikymmeniä. Raitio palasi kansallisromantiikan piiriin 1930-luvulla, mutta yleisön, saati kriitikoiden kielteinen suhtautuminen ei muuttunut.
Raition esitetyin ja elinaikanaan ainoa painettu sävellys Joutsenet (1919) sijoittuu kahden tyylikauden rajalle. Aihepiiri ja melodiat nyökkäävät yhä Musorgskin ja Rimski-Korsakovin innoittamaan myöhäisromantiikkaan, mutta orkesterivärit katsovat tiukasti skrjabinilaiseen varhaismodernismiin. Teos perustuu ainakin viitteellisesti Otto Mannisen vuonna 1905 kirjoittamaan runoon, joka maalailee majesteettista kohtausta loppukesän aamuauringossa. Levolliset, salaperäiset olennot lipuvat lumpeenlehtien lomitse järven pinnalla, nousevat verkkaisesti siivilleen ja lentävät aaltojen yli kohti taivaanrantaa.
Olli Kortekangas: Songs of Meena
Olli Kortekangas (s. 1955) kuuluu esitetyimpiin ja tuotteliaimpiin suomalaissäveltäjiin. Nyt jo myyttisiin mittoihin kasvaneen, nykymusiikkikenttää 1970–1980-luvun määritelleen Korvat auki -yhdistyksen perustajiin kuuluva Kortekangas tunnetaan etenkin vokaalimusiikistaan kuoroille, soololaulajille sekä suurille näyttämöille. Hänen tunnetuimmat oopperansa ovat Veljeni vartija (2018) ja Isän tyttö, jolle myönnettiin vuonna 2007 Teosto-palkinto.
Kortekankaan mittavassa laulumusiikin tuotannossa Songs of Meena (2020) on hänen toinen orkesterilaulusarjansa. Teos on syntynyt varta vasten Tuuli Takalalle, hänen lyyriselle sopraanolleen, persoonalleen ja lavakarismalleen. Tekstit ovat valikoituneet intialaissyntyisen, sittemmin amerikkalaistuneen runoilijan Meena Alexanderin (1951–2018) tuotannosta. Kortekangas tutustui häneen kymmenisen vuotta sitten etsiessään inspiraatiota siirtolaisuudesta kertovaan teokseensa Migrations mezzosopraanolle, mieskuorolle ja orkesterille.
”Alexanderin runot tuntuivat heti hyvin läheisiltä”, Kortekangas sanoo. ”Niiden paljaus ja herkkyys, mutta myös kosmopoliittinen sävy. Ne ovat täynnä vastakohtia, kuten tuttu ja vieras, saapuminen ja lähteminen, täällä ja siellä. Olen myös vaikuttunut niiden feministisestä sanomasta. Laulusarjaan halusin valita runoja, jotka eivät sitoutuisi tiettyyn paikkaan. Kertoja on aina matkalla, kuin hakemassa omaa osaansa maailmassa. Runot eivät kuitenkaan kerro eksymisestä, vaan uuden etsimisestä. Olen halunnut luoda jokaiseen kappaleeseen oman maailmansa, ja kuitenkin rakentaa niistä yhtenäisen kokonaisuuden. Musiikilliset viittaukset käyvät dialogia tekstin kanssa, mutta tunkeutuvat pikemminkin rivien väliin kuin toistavat jo kerran sanottua.”
Joonas Kokkonen: Sinfonia nro 4
Joonas Kokkonen (1921–1996) ei ollut vain 1900-luvun musiikin mahtimies; hänen nimeensä voisi tiivistää koko 1950–1980-lukujen säveltaiteen suomalaiskansallisen olemuksen. Hänen asemansa kriittikkona, akateemikkona, Teosto ry:n sekä Suomen säveltäjien puheenjohtajana vaikutti suuresti musiikkielämän kehitykseen, minkä lisäksi hän toimi professorina Sibelius-Akatemiassa. Ennen kaikkea hän nautti mainetta kaikkien aikojen suosituimman suomalaisoopperan säveltäjänä. Kutsumanimi ”Musiikin Kekkonen” on osuva, joskin katkeransävyinen.
Kokkosen neljäs ja viimeinen sinfonia (1971) syntyi neljä vuotta ennen menestysoopperaa Viimeiset kiusaukset. Se oli uusi avaus Kokkosen tyylissä: kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa hän vielä käytti dodekafoniaa ja muita modernistisia tekniikoita, neljännessä sävelkieli oli pehmentynyt. Hän oli kulkemassa kohti jälkiromanttista sävelmaalailua, tyyliä, joka lopulta teki Viimeisistä kiusauksista koko kansan musiikkia. Nykysäveltäjien nuori siipi alkoikin haukkua Kokkosen musiikkia jopa liian helppotajuiseksi; näin syntyi käsite ’karvalakkiooppera’.
Neljäs sinfonia on Kokkosen soitetuin ja monen mielestä paras. Muista poiketen se on vain kolmeosainen, tiiviiksi puristettu looginen kokonaisuus, jossa kaikki riippuu kaikesta ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ensimmäinen osa kumpuaa kaukaisuudesta ja esittelee sinfonian raaka-aineet kuin ranskalaisiksi viivoiksi listattuna. Osan kaari huipentuu suuriin vaskikoraaleihin, jotka hiipuvat takaisin sinne, mistä koko sinfonia alkoi. Toisen osan piti alunperin huipentaa teos, mutta siitä tulikin keskiosa ja scherzo; šostakovitšilaisen oikukas ja ripeä revittely. Päätösosan Adagiossa katkelmat kiinteytyvät laajoiksi melodioiksi, ja loppua kohden ensiosan tunnelmista tulee yhä voimakkaammin musiikin vallitseva olotila. Sinfonia päättyy juuri niin kuin se alkoikin.
Jean Sibelius: In memoriam
Jean Sibelius (1865–1957) oli säveltäjänä kansainvälinen, tyyliltään melko saksalainen, mutta sydämeltään aina suomalainen – jopa patrioottinen. Etenkin 1900-luvun taitteen sortovuosina hän paneutui itsenäisyysaatteeseen kaikilla soluillaan ja puki kansalliset kuohut kalevalaisiksi säkeiksi. Vuosisadan vaihteen musiikissa oli annos nationalistista paatosta isänmaan puolesta, valloittajia vastaan.
In memoriam (1909/1910) sai syntynsä Suomen tunnetuimman poliittisen murhan jälkimainingeissa. Kesäkuussa 1904 Eugen Schauman oli ampunut kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ja sitten itsensä. Kerrotaan, että Sibelius ystävineen olisi juhlinut niin railakkaasti, että joutui kuulusteluvankilaan ”aiheettoman riemun” perusteella. Pidätyksestä ei ole jäänyt todisteita, mutta seurueen ravintolalaskut noilta ajoilta viittaavat astetta antautumuksellisempaan ilonpitoon – kenties juuri Schaumanin kunniaksi.
Pian tapauksen jälkeen Sibelius alkoi suunnitella muistoteosta. Toimittaja Tekla Hultin kirjasi ylös uuden vuoden päivänä 1905 käydyn keskustelun: ”Sibelius sanoi aikovansa kirjoittaa reqviemin Eugen Schaumanin muistolle, ja että tämä sävellys jo oli alulla. Kunpa siitä tulisi niin valtava kuin sen aihe ansaitsee! Sehän on oleva ainoa muistomerkki, minkä voimme hänelle pystyttää!”
Teos jäi aikeen tasolle. Seuraavat vuodet Sibelius kärsi vakavista sairauksista ja kolkutteli itsekin kuoleman portteja läpi syöpäleikkausten. Lopulta vuonna 1910 valmistunut ”monumentaalinen requiem” typistyi alle 10-minuuttiseksi surumarssiksi, jolla ei enää välttämättä ollut mitään yhteyttä Bobrikovin murhaan. In memoriam soi silti väkevänä marssina, josta sibeliaanisuutta saa etsiä. Mehevän jousisoinnin sijasta orkestrointi muistuttaa Gustav Mahlerin ensimmäisen ja viidennen sinfonian groteskeja hautajaistunnelmia, ja sen teemat Beethovenin Eroica-sinfonian surumarssia, tai wagnerilaista paatosta oopperasta Jumalten tuho. Onko tässä Sibeliuksen oma, lopulta 48 vuotta etuajassa syntynyt hautamuistomerkki?
Jaani Länsiö
