Osmo Vänskä on konserttisalin sähköistävä energiapakkaus. Paulon sellokilpailun valovoimainen voittaja Luka Coetzee tekee paluun Musiikkitaloon.
”Mikään ei vedä vertoja Vänskän ja orkesterin kokemiseen konsertissa. Kun musiikki saavuttaa huippukohtansa, hänen määrätietoiset iskunsa näyttävät laukaisevan orkesterissa räjähdyksiä.” (Gramophone, 3/2022)
Kanadalaissellisti Luka Coetzee ja Helsingin kaupunginorkesteri tutustuivat vuonna 2023 Paulon sellokilpailussa. Jo ennen kuin Coetzee julistettiin voittajaksi, esittivät orkesterin muusikot toiveen päästä soittamaan valovoimaisen nuoren sellistin kanssa pian uudestaan. Edward Elgarin sellokonsertto suo siihen tunteelliset puitteet.
Booli virtasi ja katsomo täyttyi silmäätekevistä Finlandia-talon avajaisissa vuonna 1971, kun kapellimestari Jorma Panula ja HKO kantaesittivät tänä vuonna 90-vuotissyntymäpäiväänsä viettäneen Aulis Sallisen ensimmäisen sinfonian.
Edward Elgar: Sellokonsertto e-molli op. 85
Edward Elgarin (1857–1934) viimeinen suuri teos, sellokonsertto, valmistui kesällä 1919 yhteistyössä sellisti Felix Salmondin kanssa. Salmond oli osallistunut Elgarin jousikvarteton (1918) ja pianokvinteton (1919) kantaesityksiin ja oli säveltäjän musiikin innostunut esitaistelija.
Sellokonsertto sai kantaesityksensä Lontoon sinfoniaorkesterin konsertissa 27.10.1919. Elgar johti oman teoksensa, konsertin muun ohjelman johti Albert Coates. Harjoituksissa Coates oli häikäilemättä mennyt reippaasti yli hänelle varatun ajan, minkä johdosta Elgarille, Salmondille ja orkesterille jäi aivan liian vähän aikaa saada uusi teos kasaan. Kantaesityksestä tuli fiasko. Teos otettiin vastaan hyvin välinpitämättömästi myös siksi, että sen sävelkieli koettiin vanhanaikaiseksi ja epämuodikkaaksi. Yhden harvoista myönteisistä arvosteluista kirjoitti Ernest Newman: ”Teos sinänsä on rakastettava, hyvin yksinkertainen – siinä on juuri sitä puhuttelevaa yksinkertaisuutta, joka viime vuosina on ilmaantunut Elgarin musiikkiin – mutta yksinkertaisuuden alla piilee syvä viisaus ja kauneus.”
Elgar johti sellokonserton levytyksen 1920-luvulla; solisti oli Beatrice Harrison. Ohjelmistoihin teos asettui pysyvästi vasta 1960-luvulla Jacqueline du Prén ansiosta.
Ohjelmistoihin teos asettui pysyvästi vasta 1960-luvulla Jacqueline du Prén ansiosta.
Neliosaisen sellokonserton musiikissa on niin nostalginen ja paikoin sydäntäsärkevän surullinen sävy, että sitä on yritetty tulkita ohjelmallisesti. Elgar ryhtyi sävellystyöhön pari kuukautta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen, ja teos voidaan kuulla elegiana sille maailmalle ja kulttuurille, jonka sota tuhosi. Elgar näyttäisi lisäksi kokeneen, ettei hänen myöhäisromanttisella sävelkielellä enää ollut sijaa ajassa, joka oli hylännyt tonaalisuuden ja melodisuuden. Partituurin viimeisen tahdin jälkeen hän kirjoitti ”Finis. R.I.P.” (”Loppu. Levätköön rauhassa”) ikään kuin ilmoittaakseen, että säveltäminen hänen kohdaltaan nyt oli ohi. Sellokonserton jälkeen syntyi ainoastaan joitakin pikkukappaleita.
Christian Holmqvist
Charles Ives: Sinfonia nro 2
Opiskellessaan sävellystä Yalen yliopistolla Horatio Parkerin johdolla Charles Ives (1874–1954) joutui toistuvasti hankaluuksin. Parker vaati oppilailta klassisen, eurooppalaisen perinteen hallintaa ja kunnioittamista siinä missä Ives suosi radikaaleja kokeiluja ja halusi löytää niin sanotun aidon yhdysvaltalaisen sävelkielen. Kansallisromanttisessa ensimmäisessä sinfoniassa (1898–1902) Ives yritti löytää tavan miellyttää sekä Parkeria että itseään. Toisessa sinfoniassa, jonka Ives sai valmiiksi vuonna 1902, mutta jonka parissa hän puuhasteli vielä 1910-luvulla, hän vähät välitti muiden odotuksista. On mielenkiintoista pohtia, millaisen vastaanoton sinfonia olisi saanut mikäli se olisi esitetty heti valmistuttuaan. Mutta Ives panttasi jatkuvasti partituuria.
Kantaesitys tapahtui vasta helmikuussa vuonna 1951 New Yorkin filharmonikkojen konsertissa Leonard Bernsteinin johdolla. Ives kuunteli esitystä radion välityksellä ja suuttui tajutessaan kapellimestarin tehneen partituuriin joitakin muutoksia. Toisaalta hän ei enää juuri piitannut koko teoksesta, sen sävelkieli oli hänelle itselleen tuolloin jo turhan ”pehmeä”. Ja onkin totta, ettei toinen sinfonia ole yhtä riitasointuinen ja modernistisen kompleksinen kuin vaikkapa Three Places in New England tai neljäs sinfonia. Kyseessä ei silti ole mitenkään tavanomainen sävellys.
Lopputulos on yksi sinfoniakirjallisuuden taatusti merkillisimmistä mutta myös kaikkein viihdyttävimmistä teoksista.
Osia on viisi eikä perinteiseen tapaan neljä. Melodiat sisältävät viittauksia yhdysvaltalaiselle yleisölle tuttuihin sävelmiin kuten Turkey in the Straw, Camptown Races ja Columbia, the Gem of the Ocean. Ives ujuttaa lisäksi mukaan viittauksia mm. Beethovenin ja Brahmsin sinfonioihin, erääseen Bachin inventioon ja Wagnerin Tristaniin. Sinfoniallaan Ives halusi osoittaa, että eurooppalaisen perinteen yhdistäminen populaareihin yhdysvaltalaisiin sävelmiin oli mahdollista. Lopputulos on yksi sinfoniakirjallisuuden taatusti merkillisimmistä mutta myös kaikkein viihdyttävimmistä teoksista.
Christian Holmqvist
