Sinfoniettakokoonpanoon muuntautuva HKO sukeltaa kuulijoiden kanssa viime vuosisadan taitteeseen, jolloin orkesteri kantaesitti valtaosan Sibeliuksen suurista orkesteriteoksista.
Helsingin kaupunginorkesterin syyskausi avataan muistumilla soittajiston varhaisvuosista. Sinfoniettakokoonpanoon muuntautuva HKO sukeltaa kuulijoiden kanssa viime vuosisadan taitteeseen, jolloin orkesteri kantaesitti valtaosan Sibeliuksen suurista orkesteriteoksista. Metsänhaltijan ja Cassazionen kantaesitykset johti säveltäjä itse.
Toru Takemitsu yhdistää sävellyksessään itää ja länttä, ammentaen innoituksensa japanilaisesta musiikki- ja teatteriperinteestä. Huilun ja tanssin vuoropuhelusta vastaavat HKO:n Jenny Villanen ja Tero Saarinen Companyn Natasha Lommi.
Syys-lokakuun konserteissa koetaan sarja ensiesityksiä, joissa muusikko ja tanssija luovat yhteisen duetto-teoksen.
Konsertti kestää reilun tunnin, ei väliaikaa.
LATAA KÄSIOHJELMA.
Susanna Mälkki
Helsingissä syntynyt ja nuoruutensa asunut Susanna Mälkki on kasvanut Helsingin kaupunginorkesterin säestyksellä. Pienenä hän istui orkesterin konserteissa perheensä kanssa, ja nuorena musiikinopiskelijana seurasi tarkasti orkesterimuusikoiden ammattitaitoa ja nautti maailman parhaiden solistien esiintymisistä. Vuonna 2004 hän pääsi ensimmäistä kertaa johtamaan orkesteria, jonka 13. ylikapellimestarina hän aloitti syksyllä 2016.
Mälkin tie kapellimestariksi on kulkenut Sibelius-Akatemian ja Tukholman Edsberg-instituutin selloluokkien kautta. Hän voitti kansalliset Turun sellokilpailut ja nousi Göteborgin sinfoniaorkesterin soolosellistiksi, mutta jo nuorena kytemään jäänyt innostus orkesterinjohtamiseen ohjasi häntä koko ajan kohti kapellimestariopintoja.
Mälkin ensikosketus orkesterinjohtamiseen tuli Tukholmassa orkesterisoitinten opiskelijoista kootun pienyhtyeen kapellimestarina. Toisen kerran Mälkki johti koulun kamariorkesteria Ruotsin radion sinfoniaorkesterin silloisen ylikapellimestarin Esa-Pekka Salosen seuratessa vierestä. Tunne todellisen intohimon löytymisestä oli sinä hetkenä kirkas ja on sitä edelleen.
Mälkin läpimurto tapahtui vuonna 1999 Helsingin juhlaviikoilla, ja ensimmäisen vakiokiinnityksensä hän sai Stavangerin orkesterin musiikillisena johtajana. Maineikkaan nykymusiikkiorkesteri Ensemble Intercontemporainin taiteellisena johtajana (2006–2013) hän vakiinnutti nimensä aikamme musiikin syvällisenä tulkkina.
Mälkki on johtanut maailman parhaita orkestereita, kuten kaikkia USA:n Big Five -orkestereita, Amsterdamin Concertgebouw’ta, Berliinin filharmonikkoja ja Lontoon sinfoniaorkesteria sekä vieraillut oopperataloissa aina New Yorkin Metropolitanista ja Pariisin oopperasta Milanon La Scalaan ja Wienin valtionoopperaan. Syksyllä 2017 hän aloitti Los Angelesin filharmonikoiden päävierailijana. Musical America -lehti valitsi Mälkin vuoden kapellimestariksi 2017.
Jenny Villanen
Kahdeksanvuotiaana huilunsoiton aloittanut raumalaissyntyinen Jenny Villanen on soittanut Helsingin kaupunginorkesterissa soolopikkolistina syksystä 2007 lähtien. Hän on tehnyt orkesterissa myös vuorottelevan äänenjohtajan paikkaa. Ennen aloittamistaan HKO:ssa Villasella oli virka Kaartin soittokunnassa vuosina 2003-2007. Villanen on toiminut avustajana useissa suomalaisissa orkestereissa ja tehnyt pidempiä sijaisuuksia Suomen Kansallisoopperan orkesterissa ja Savonlinnan Oopperajuhlien orkesterissa.
Vuonna 2010 Villanen esiintyi Helsingin kaupunginorkesterin solistina soittaen Carl Nielsenin huilukonserton. Muista solistitehtävistä mainittakoon Kaartin soittokunnan viimekeväinen konsertti, jossa Villanen soitti Bruce Broughtonin pikkolokonserton. Hän on kantaesittänyt useita suomalaisten säveltäjien teoksia soolohuilulle sekä muille kokoonpanoille. Hän esiintyy myös kamarimuusikkona, aktiivisimmin tällä hetkellä yhtyeiden 2Clazz! ja 4Clazz! kanssa.
Muusikon töiden ohessa Villanen on kouluttautunut personal traineriksi sekä ravintovalmentajaksi ja valmistautuu tällä hetkellä body fitnessin SM-kilpailuihin.
Natasha Lommi
Natasha Lommi on Tamara Rasmussen Opiston kasvatti. Hän valmistui tanssijaksi Tukholman Danshögskolanista vuonna 2005 ja Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta 2007. Lommi on työskennellyt useiden suomalaiskoreografien kuten Tommi Kitin, Tero Saarisen ja Susanna Leinosen kanssa. Koreografina Lommi on toiminut mm. nykysirkuksen parissa Agit Cirkissä, Paula Vesalan konserttikokonaisuuksissa sekä useissa tanssielokuvissa ja installaatioissa. Hän on myös yksi TARGET Helsinki -ryhmän perustajista. Tanssinopettajana Natasha Lommi on toiminut vuodesta 2000 ja opettanut niin ammattilaisia kuin päiväkotilapsiakin eri puolilla Suomea. Hän on myös toiminut ammattiryhmissä harjoituttajana. Tero Saarinen Companyssä hän on tanssinut vakituisena vierailijana vuodesta 2011.
Voice (kor. Natasha Lommi)
Syys-lokakuun konserteissa koetaan sarja ensiesityksiä, joissa muusikko ja tanssija luovat yhteisen duettoteoksen. Toru Takemitsun Voicen tulkitsevat HKO:n huilisti Jenny Villanen sekä virtuoottisena tanssijana ja intensiivisenä tulkitsijana tunnettu Natasha Lommi (Tero Saarinen Company). Lommin koreografian keskiössä on Takemitsun aasialaisvaikutteisen ja fragmentaarisen musiikin kehollisen muodon löytyminen. Kiinnostavan lisän tähän tanssijan ja huilistin huippuunsa viritettyjen instrumenttien vuoropuheluun tuo Lommin tausta: hän on soittanut huilua aktiivisesti yli 15 vuotta.
Jean Sibelius: Impromptu jousiorkesterille
Jean Sibelius (1865–1957) sävelsi uransa aikana useita pienimuotoisia kappaleita ja sarjoja muun muuassa jousiorkesterille. Useimmat niistä syntyivät lähinnä Sibeliuksen itsensä johtamien konserttien täytteeksi. Tämä ei toki aina tarkoita niiden olevan laadultaan mitenkään vähäpätöisempiä verrattuna esimerkiksi Sibeliuksen suuriin sinfonisiin teoksiin, ja säveltäjä itse piti monia näistä töistä suuressa arvossa.
Impromptu on vuonna 1894 tehty sovitus piano-impromptujen (opus 5, 1890–1893) numeroista 5 ja 6. Piano-impromptujen taustalla oli Sibeliuksen pari vuotta aiemmin Karjalaan suuntautunut runonlaulukeruumatka. Musiikin tutkijat ovatkin löytäneet kappaleista niin kanteleen mieleen tuovia sointeja kuin viittauksia karjalaisiin tanssisävelmiin. Toisaalta jousiorkesterille kirjoitettu Impromptu perustuu melodisiin aiheisiin, jotka alunperin löytyvät melodraamasta Svartsjukans nätter (Mustasukkaisuuden yöt, 1888) J.L. Runebergin tekstiin.
Impromptu sai ensiesityksensä Turussa 17.2.1894. Turun Soitannollisen Seuran orkesteria johti Sibelius itse. Rakenteeltaan kappale on itse yksinkertaisuus: hidas alku ja loppu kehystävät liikkuvampaa, tanssillista keskijaksoa. Mutta haikean surumielinen tunnelma on mestarisäveltäjän käsialaa.
Richard Strauss: Serenadi puhaltimille Es-duuri op. 7
Jo ennen kuin Richard Strauss (1864-1949) oli täyttänyt 18, hän oli kirjoittanut runsaasti kamarimusiikkia ja pianokappaleita sekä jopa sinfonian. Läpimurtoteokseksi muodostui kolmelletoista puhallinsoittimelle sävelletty Serenadi Es-duuri (op. 7), joka valmistui marraskuussa vuonna 1881 ja sai kantaesityksensä Dresdenissä 27.11.1882. Kantaesityksen johti Franz Wüllner. Serenadi herätti Hans von Bülowin huomion, ja hän johti teoksen mm. Berliinissä. Bülow oli yksi tuon ajan merkittävimmistä ja vaikutusvaltaisimmista kapellimestareista, joten Straussin ura säveltäjänä sai lentävän lähdön. Samalla hän itse kiinnostui orkesterin johtamisesta ja sai Bülowista mentorin. Näin alkoi Straussin pitkä ura orkesteri- ja oopperakapellimestarina.
Straussilla oli jatkossa ajoittain hurjan avantgardistin maine; hänen sinfoniset runoelmansa sekä etenkin oopperat Salome ja Elektra sisältävät 1900-luvun alun ehkä kaikkein riitasointuisinta musiikkia. Mutta kuten varhaisesta Serenadista kuulee, säveltäjän juuret olivat Mozartin ja romantikkojen perinteessä. Yksiosainen teos on otteeltaan täysin klassinen. Esimerkiksi muotoratkaisu on selkeästi havaittava sonaattimuoto, jossa on kaksi teemaa, kehittelyjakso ja kertaus. Viehättävät melodiat voivat tuoda mieleen Schubertin.
Huomiota herättää, kuinka luontevasti teini-ikäinen Strauss osaa käsitellä puhallinsoittimia. Tämä johtunee siitä, että hänen Franz-isänsä oli Münchenin hovin oopperaorkesterin käyrätorven soittaja. Richard sai siis jo varhain kosketuksen sekä orkesterin maailmaan että puhallinsoittimiin.
Jean Sibelius: Skogsrået, melodraama
Vuonna 1894 Jean Sibelius (1865–1957) alkoi pohtia sävellystä, joka pohjautuisi ruotsalaisen kirjailijan Viktor Rydbergin (1828–1895) erääseen runoon. Maaliskuussa 1895 valmistui Skogsrået (Metsänhaltijatar), melodraama lausujalle, jousille, kahdelle käyrätorvelle ja pianolle. Teos sai kantaesityksensä Helsingin Seurahuoneella jo samassa kuussa. Huhtikuussa Sibelius johti Skogsråetin laajemman orkesteriversion (op. 15) kantaesityksen Helsingin orkesteriyhdistyksen orkesterin (nykyinen Helsingin kaupunginorkesteri) konsertissa.
Orkesteriversio sai hyvän vastaanoton. Tosin arvostelijat havaitsivat sävellyksen olevan sen verran sidoksissa Rydbergin runoon, että se piti tuntea etukäteen jotta ymmärtäisi mitä musiikissa tapahtuu. Oskar Merikanto huomautti: ”Tarkkaawaisena seurasikin yleisö tekstipaperista säwellyksen sisälläpitoa”.
Tulevina vuosina Sibelius johti silloin tällöin Skogsråetin orkesteriversiota. Sitten se katosi ohjelmistoista ja koki uuden tulemisen vasta 1990-luvulla. Melodraamaversio puolestaan on – Sibeliuksen muiden melodraamojen tavoin – harvemmin kuultu kuriositeetti.
Viktor Rydbergin Skogsrået (1882) on suggestiivinen kertomus nuoresta Björnistä, joka eräänä syysiltana lähtee metsään. Hän kokee erilaisia seikkailuja, kunnes kaunis metsänhaltijatar viettelee hänet. Björn palaa metsästä, mutta muisto tapahtuneesta ei jätä häntä rauhaan. Hän ei enää välitä vaimostaan, ei lapsistaan, ei työstään. Kuten Rydberg toteaa: ”Se, jonka sydämen metsänhaltijatar varastaa, hän ei sitä koskaan takaisin saa.”
Toru Takemitsu: Voice
Toru Takemitsu (1930–1996), 1900-luvun tunnetuin japanilainen nykysäveltäjä, oli pitkälti itseoppinut. Hän sai ensi kerran osakseen kansainvälistä huomiota vuonna 1958, kun Japanissa vieraillut Igor Stravinsky sattumalta kuuli teoksen Requiem jousiorkesterille. Stravinsky piti kuulemastaan, ja pian Takemitsulle alkoi sataa sävellystilauksia ulkomailta.
Uransa alussa Takemitsua kiinnosti länsimainen avantgarde, ja muun muassa John Cage ja Anton Webern olivat hänelle tärkeitä esikuvia. 1960-luvulla Takemitsu kuitenkin innostui japanilaisesta musiikkiperinteestä ja ryhtyi yhdistämään sen piirteitä länsimaiseen modernismiin. Hieno esimerkki tästä synteesiajattelusta on soolohuilukappale Voice (Ääni) joka syntyi vuonna 1971 ranskalaisen huilisti Aurèle Nicolet’n tilauksesta. Teos valmistui yhdessä ainoassa päivässä huhtikuussa ja sai kantaesityksensä Tokiossa saman vuoden kesällä. Nicolet oli yksi niistä muusikoista, joiden kanssa säveltäjä usein teki yhteistyötä; huilistille syntyi vuosien varrella useita teoksia. Takemitsun viimeinen teos oli soolokappale Air (1995), jonka Nicolet kantaesitti säveltäjän kuoleman jälkeen.
Voice käyttää tunnistettavasti modernistisia tehoja – esimerkiksi hälyä, multifoneja, mikrointervalleja ja muusikon puheääntä – mutta viittaa samalla no-teatteriin ja shakuhachiin, japanilaiseen perinnesoittimeen. Unenomaista tunnelmaa lisää huilistin esittämä katkelma japanilaisen surrealistisen runoilija Shizo Takiguchin (1903–1979) tekstistä. Käännettynä katkelma kuuluu: ”Kuka siellä kulkee? Puhu, läpinäkyvyys, kuka sitten oletkaan!”
Sergei Prokofjev: Sinfonia nro 1 D-duuri, ”Klassinen”, op. 25
Nuorena miehenä Sergei Prokofjev (1891–1953) loi tietoisesti itsestään brändin venäläisen musiikin kauhukakarana. Hän sävelsi piano- ja orkesterimusiikkia, joka herätti yleisössä niin ihastusta kuin raivoakin – usein ainoastaan jälkimmäistä. Prokofjev tajusi kuitenkin jo melko varhain, ettei esimerkiksi pianokappale Toccatan (1912) ja orkesteriteos Skyyttiläisen sarjan (1915) linjalla voisi jatkaa kovinkaan pitkälle. Kun hän vuonna 1916 ryhtyi luonnostelemaan uutta teosta, tähtäimessä oli jotakin erilaista.
Kun Klassinen sinfonia (D-duuri, op. 25) sai kantaesityksensä Pietarissa 21.4.1918 säveltäjän johdolla yleisö ällistyi. Mutta nyt se ei johtunut siitä, että tarjolla olisi ollut riitasointuja ja vasaroivia rytmejä – päinvastoin. Tällä kertaa provosoivaa oli, että teos oli tonaalinen ja melodinen. Sanalla sanoen kuulijaystävällinen. Prokofjev selitti hakeneensa inspiraatiota Haydnilta: ”Ajattelin, että jos Haydn olisi elänyt tänään, hän olisi pysynyt tyylilleen uskollisena samalla kun olisi saanut vaikutteita aikamme uudesta musiikista.” Otsikko Klassinen sinfonia on toki viittaus myös Prokofjevin toiveeseen, että hänen D-duuri-sinfoniastaan tulisi ohjelmistojen ”klassikko”. Toive toteutui.
Wieniläisklassisen sinfonian tapaan teoksessa on neljä osaa, ja orkesteri on pienehkö. Humoristisen nenäkäs ilmaisu on kuitenkin alusta loppuun silkkaa Prokofjevia. Ensimmäinen osa on vauhdikas Allegro, toinen rauhallisesti kävelevä Larghetto. Kolmas osa on gavotti (Non troppo allegro), joka koko ajan suistuu odottamattomille tonaalisille poluille. Finaali on railakas Molto vivace.
Jean Sibelius: Cassazione op. 6 (2. versio)
Jean Sibelius (1865–1957) järjesti Helsingissä 8.2.1904 sävellyskonsertin, jossa orkesterina oli Helsingin filharmonisen seuran orkesteri (nykyinen Helsingin kaupunginorkesteri). Säveltäjä itse johti konsertin, jossa esitettiin kantaatti Tulen synty sekä kantaesityksinä viulukonsertto ja tilaisuutta varten sävelletty orkesteriteos Cassazione. Mitä uusiin teoksiin tuli, ilta ei ollut kovin suuri menestys. Viulukonserton ongelma oli solisti Viktor Nováček, jolle soolo-osuus ilmiselvästi oli hieman liian haastava. Cassazionen ongelma oli itse teos. Arvostelijat suhtautuivat siihen hyvin nuivasti, esimerkiksi Oskar Merikanto piti sitä ”jotensakin vähäpätöisenä”.
Sibelius itse oli jälkeenpäin näihin sävellyksiin tyytymätön. Viulukonsertosta hän teki uuden version, joka sai kantaesityksensä Berliinissä vuonna 1905. Samana vuonna Sibelius teki uuden version myös Cassazionesta, mutta näyttäisi olleen epävarma sen suhteen. Hän kirjoitti nimittäin itselleen muistutuksen: ”Uudistettava”. Lopullista uudistettua versiota ei kuitenkaan koskaan syntynyt.
Cassazione – merkitykseltään sana vastaa serenadia tai divertimentoa – oli 1700-luvulla etenkin Itävallassa suosittu sävellysmuoto. Muun muassa Haydn ja Mozart sävelsivät tämän nimisiä teoksia. Sibelius lienee valinnut otsikon jotta hänen teostaan lähestyttäisiin musiikkina, jonka pääasiallinen tarkoitus on yleisön viihdyttäminen. Cassazione koostuu viidestä tauotta esittävästä jaksosta, joissa sävy on joko reippaan optimistinen tai hehkuvan romanttinen.
Christian Holmqvist
