IMPROMPTU V

Beethoven, Bottesini & Mustonen - Helsingin kaupunginorkesterin muusikoiden kamarimusiikkikonsertti

Helsingin kaupunginorkesterin muusikot soittavat kamarimusiikkikonsertin Musiikkitalon konserttisalista kotiyleisölle. Konsertin suora verkkolähetys alkaa klo 18.30 Helsingin kaupunginorkesterin HKO Screen -mobiilisovelluksessa sekä Yle Areenassa. Konsertti-illan avaa Visuaalinen alkusoitto, joka esitetään myös Musiikkitalon mediaseinällä. Konsertti kuullaan Yle Radio 1:ssä klo 19.
 

Ludwig van Beethoven (1770–1827)
Kvintetto pianolle ja puhaltimille Es-duuri op. 16 (1796) 24'
Kvintett för piano och blåsinstrumet Ess-dur
Quintet for Piano and Winds

Grave - Allegro ma non troppo
Andante cantabile
Rondo: Allegro ma non troppo

Matilda Kärkkäinen, piano
Jussi Jaatinen, oboe
Osmo Linkola, klarinetti / klarinett / clarinet
Noora Van Dok, fagotti / fagott / bassoon
Ville Hiilivirta, käyrätorvi / valthorn / horn

 

Giovanni Bottesini (1821–1889)
Passione amorosa, kahdelle kontrabassolle ja pianolle (1880) 10'
för tvä kontrabaser och piano
for two double basses and piano

Maria Krykov, kontrabasso / kontrabas / double bass
Piotr Zimnik, kontrabasso / kontrabas / double bass
Matilda Kärkkäinen, piano

 

Olli Mustonen (1967–)
Pianokvintetto (2014) 22'
Pianokvintett
Piano Quintet

Drammatico e passionato
Quasi una passacaglia (Andantino)
Finale (Misterioso)

Olli Mustonen, piano
Jan Söderblom, viulu / violin
Kati Kuusava, viulu / violin
Lotta Poijärvi, alttoviulu / viola
Senja Rummukainen, sello / cello

 

Ludwig van Beethoven: Kvintetto pianolle ja puhaltimille Es-duuri op. 16

Ludwig van Beethoven, hovimuusikon poika Bonnista, oli Mozartin tapaan varhaiskypsä pianisti ja itsevarma säveltäjä. Pikkukaupungin provinsiaalisuus sai hänet jo varhain ponnistamaan kohti muusikoiden pääkaupunkia, Wieniä - olivathan siellä kumarrettavina sellaiset ajan auktoriteetit kuin Haydn ja Mozart. Haydnista Beethoven sai itselleen sävellyksenopettajan, joskin suhde kuuluu olleen hieman ongelmallinen; sitä vaivasi molemminpuolinen kunnioituksen puute, kuten usein asiastaan poikkeuksellisen varmojen kollegoiden välillä. Beethovenilla oli vahva luotto siihen, että häntä säveltäjänäkin pian laajemmin arvostettaisiin. Mozartin yllätyksellinen poismeno jätti kaupungin pianismiin leijonan kokoisen aukon, jota nuori virtuoosi Beethoven kernaasti ryhtyi täyttämään. Hänen pursuava energisyytensä ja jopa rajuutensa viehättivät salonkien hillittyä elegantsiaa ja siitä tuli Beethovenille samalla kulkulupa musiikkielämän kulisseihin. Beethoven otti nopeasti ns. haltuun wieniläisklassisen tradition, muttei tietenkään tyytynyt pelkäksi copy-paste’aajaksi. Hyvän säveltäjän tunnistaa siitä, että hän tuntee tradition, mutta ymmärtää olla siihen tyytymättä.

Kun wieniläisklassisella kaudella säveltäjä aloittaa C-duuri sinfonian, ei C-duurisoinnulla vaan G-duurin septimisoinnulla, yleisö kohahtaa. Meistä se ei kuulosta sen kummemmalta idealta, vaikka historiasta tiedämme liittää Beethoveniin epiteetit kapinallinen ja uudistaja. Kuutisen vuotta ennen edellä mainittua ensimmäistä sinfoniaansa Beethoven kirjoitti kvinteton pianolle ja puhaltimille. Tässä nuoren säveltäjän teoksessa harmonian laidat eivät vielä pauku, mutta musiikki on jo mitä tunnistettavinta Beethovenia. Säveltäjän identifioiva dramaattisuus on alati läsnä ja pyrkimys kohti romantiikan ilmaisua sekin jo vähintään idullaan. Kvintettoa tavataan verrata 12 vuotta aiemmin syntyneeseen W.A.Mozartin vastaavaan. Vaikka Mozartin teosta ei oltukaan tuolloin vielä kustannettu, on ilmeistä, että Beethoven on sitä omaansa mallintanut; kokoonpano on identtinen, muodossa on yhtäläisyyksiä ja sen sävellajikin on sama. Siinä missä Mozartin sävellys on kuitenkin kirkkaasti kamarimusiikillinen, Beethovenin versio aiheesta hamuaa jo voimakkaasti sinfonisen melskeen suuntaan.

 

Giovanni Bottesini: Passione amorosa, kahdelle kontrabassolle ja pianolle

Kautta aikain ovat muusikko-säveltäjät kirjoittaneet musiikkia omille instrumenteilleen. Näistä teoksista yleensä paljaalla silmälläkin erottuu täydellinen instrumentintuntemus - ja usein myös sen erinomaisen katu-uskottava hyödyntäminen. Giovanni Bottesinin Passione amorosa on kuin pienimuotoinen opera buffa, jossa kaksi (kontra?)tenorisolistia vuoroin kinastelee ja vuoroin liehittelee toisiaan, aitoon bel canto tyyliin, kuin kaksi kontrabassoihin teljettyä mustarastasta. Vasemman käden paikka otelaudalla on enimmäkseen siellä minne se orkesteritekstuurissa harvoin harhautuu. Mikä musiikillisesta syvyydestä ehkä jää uupumaan, korvautuu vaivatta virtuoosisuuden viehätyksellä. Taituruuden ja lyyrisyyden vuorottelussa liki luonnonlakien vastainen kepeys ja sulokkuus liimaavat katsojan välittömästi ruudun äärelle. 

Muuan aikalaiskriitikko kirjoittaa: ”Hänen jousensa viemänä kontrabasso väreilee, huokailee, laulaa ja lirkuttelee.” Muusikkia harrastavalle nimi Giovanni Bottesini tuo välittömästi mieleen juuri kontrabasson - ja erityisesti taiturikappaleet. Bottesinin CV on kuitenkin huomattavasti laajempi. Toki hän oli 1800-luvun tunnetuin bassovirtuoosi, jonka konserttikalenteri tai passin leimasivut eivät jää tämän päivän matkalaukkutaiteilijan vastaavista. Mutta hän oli myös tuottelias säveltäjä ja ainakin eurooppalaisessa mitassa merkittävä kapellimestari. Hänen monitahoinen muusikkoutensa oli erityisesti oopperaan päin kallellaan; hän johti paljon juuri italialaista oopperaa, mm. Giuseppe Verdin Aidan kantaesityksen Kairossa, ja täydensi itsekin genren katalogia useilla teoksilla. Kontrabasisti hänessä ei kuitenkaan muista sitoumuksista huolimatta hellittänyt otettaan; kerrotaan, että oopperoita johtaessaan hänellä oli usein tapana tuoda bassonsa mukanaan ja esittää väliajalla yleisölle taiturikappaleita. Bottesini oli myös uudistaja; hän oli ensimmäisiä ranskalaiseen jousityyliin (jousta kannatellaan viulun ja sellon tapaan) saksalaisesta jousityylistä siirtyneitä basisteja. 

 

Olli Mustonen: Pianokvintetto

Olli Mustosen jäljittelemättömässä muusikkoudessa mystisyys tuossa tuokiossa muuntuu draamaksi ja intohimoksi ja yksinkertaisuus hioutuu edelleen oivaltavaan synteesiin. Säveltäjänä hän on ehtymätön ideasampo, jolle kaikki tuntuu helpolta ja vaivattomalta. Draama ja intohimo ovat, otsaketta myöten pianokvinteton ensimmäisen osan ydinsisältöä. Kvinteton toinen osa on kokoelma barokin ajan passacaglian henkeen sommiteltuja polyfonisia variaatioita. Teoksen kolmas osa kutoo kahden ensimmäisen osan näennäisesti erimallisesta materiaalista ehjää uutta ilmaisua, joka pastoraalitunnelmien kautta tuotapikaa lähtee laukalle kohti teoksen loppua.

Erityyppisen materiaalin yhdistäminen eheäksi kokonaisuudeksi on Mustosen tavaramerkkejä. Olkoon esimerkkinä vaikkapa kvinteton toisen osan motiivi - joka kuulijalle saattaa tuoda muistuman Sostakovitsista tai vaikkapa Brucknerista. Siitä musiikki kuitenkin hetkessä kurvaa Hindemith-henkisen pohdiskelevan ilakoinnin kautta taas uusiin maisemiin, jossa mahdolliset nimiviitteet vilahtelevat jo kuin pikkuasemien nimikyltit pikajunan ikkunassa. Musiikillisen kokonaiskuvan kannalta ne ovat yhdentekeviä väliasemia ja kertovat ehkä yhtälailla kuulijan omista musiikillisista mieltymyksistä. Mustosen kohdalla kaikki roolit - säveltäjä, pianisti ja kapellimestari - yhdistyvät omalähtöiseksi kokonaisuudeksi ja esikuvien etsiminen saa lähinnä akateemisen askartelun arvon. Mustosen sävelkieli on kekseliästä, ajatonta ja herkkää ja moniulotteinen muusikkous kaikuu kaikessa hänen tekemisessään.

Ludwig van Beethoven: Kvintett för piano och blåsinstrument Ess-dur op.16 

Ludwig van Beethoven från Bonn var son till en hovmusiker och precis som Mozart en brådmogen pianist och en självsäker tonsättare. Den provinsiella småstadsmiljön sporrade Beethoven att redan tidigt ta sikte på musikernas huvudstad, Wien, ty där befann sig ju sådana av samtidens auktoriteter som Haydn och Mozart. Han fick Haydn till sin kompositionslärare men förhållandet torde ha lidit av en ömsesidig brist på respekt - något som är vanligt för kolleger som är osedvanligt säkra på sin egen sak. Beethoven litade på att han snart är brett uppskattad som även tonsättare. Mozarts överraskande bortgång lämnade ett stort tomrum i stadens pianistiska verksamhet och den unga Beethoven var mer än beredd att fylla det. Hans sprudlande, virtuosa och rentav häftiga energi tilltalade salongerna och utgjorde Beethovens pass till stadens musikliv. Han tog snabbt till sig den wienklassiska traditionen men nöjde sig inte med att troget kopiera den. Man känner igen en bra tonsättare på att hen känner till traditionen men inte låter sig nöjas med den. 

Om en tonsättare som lever i den wienklassiska perioden startar en C-dur-symfoni med ett septimackord i G-dur istället för ett C-durackord hajar publiken till. För oss ter sig denna idé inte som något speciellt trots att historien har lärt oss att Beethoven förknippas med epitet som revolutionär och förnyare. Sex år före den ovan nämnda första symfonin hade Beethoven skrivit sin kvintett för piano och blåsare. I detta ungdomsverk är harmonin ännu inte explosiv men musiken som sådan är redan Beethovensk. Det dramatiska greppet är närvarande och en romantisk strävan är om inte annat så åtminstone skönjbar. Man brukar jämföra kvintetten med Mozarts 12 år tidigare komponerade kvintett. Mozarts verk hade ännu inte tryckts men det är uppenbart att Beethoven hade den som modell: ensemblerna är identiska, det finns likheter i formlösningarna och även huvudtonarten är den samma. Men medan Mozarts kvintett är kammarmusikalisk eftersträvar Beethovens kvintett det symfoniska. 

 

Giovanni Bottesini: Passione amorosa, för två kontrabasar och piano 

Musiker-tonsättare har alltid skrivit musik åt sina egna instrument. I deras verk uppfattar man genast den grundliga instrumentkännedomen - samt förmågan att samtidigt dra nytta av den gatutrovärdighet detta för med sig. Giovanni Bottesinis Passione amorosa är som en opera buffa i miniatyr. Två (kontra?)tenorsolister ömsom käftas, ömsom flirtar med varandra i sann bel canto-anda. De är som om två koltrastar var fångade inuti kontrabasarna. På greppbrädet är den vänstra handen oftast på sådana ställen dit den i orkestertexturer sällan förirrar sig. Det som måhända saknas i musikaliskt djup ersätts av charm. Det virtuosa och det lyriska växlar med ett gracilt grepp som närapå trotsar tyngdlagarna.

En samtida kritiker skrev: ”Under hans stråke skälver, suckar, sjunger och kvittrar 

kontrabasen.” För musikmänniskor för namnet Giovanni Bottesini omedelbart tankarna till kontrabasen - och framförallt till virtuosa stycken för instrumentet. Bottesini var förvisso 1800-talets mest kända kontrabasist, en virtuos med en ständigt fullspäckadkonsertkalender. Men han var även en produktiv tonsättare och med åtminstone europeiska mått mätt en betydande dirigent. Han sysslade med framförallt opera och dirigerade en hel del av dem - han ledde Verdis Aidas premiär i Kairo - och skrev själv flera verk i genren. Men trots andra engagemang var och förblev han kontrabasist. Det berättas att han ofta tog med sitt instrument till operahuset där han skulle dirigera och under pausen framförde solostycken åt publiken. Bottesini var även en förnyare: han var en av de första basister som ersatte det tyska sättet att spela med det franska, m.a.o trakterade  stråken på samma sätt som för en violin och en cello. 

 

Olli Mustonen: Pianokvintett

I Olli Mustonens musikerskap omvandlas mystik till drama och passion, och det enkla slipas om till en uppenbarande syntes. Som tonsättare är Mustonen en idéspruta, för honom ter sig allt lätt. Drama och passion utgör, som redan titeln anger, kärninnehållet i pianokvintettens första sats. Den andra satsen är en samling polyfona variationer i barockens passacaglias anda. Verkets tredje sats sammanför de två tidigare satsernas tillsynes olika material. De formar nu ett nytt uttryck som börjar galoppera fram efter de pastorala stämningarna.   

Ett av Mustonens varumärken är att utgå från mycket olika material för att forma en homogen helhet. Som ett exempel må fungera motivet i pianokvintettens andra sats: lyssnaren kan komma att tänka på Sjostakovitj, eller Bruckner. Musiken går dock direkt över i en Hindemithskt fundersam munterhet och vandrar sedan mot åter nya landskap i vilka möjliga förebilder skymtar förbi som stationsskyltar sedda genom ett expresstågs fönster. För den musikaliska helheten utgör de irrelevanta mellanstationer och berättar som sådana måhända även något om lyssnarens musikaliska smak. Vad gäller Mustonen låter han sina olika roller - tonsättaren, pianisten och dirigenten - smälta samman till något individuellt, och att leta efter förebilder har ett snarast akademiskt värde. Mustonens tonspråk är uppfinningsrikt, tidlöst och sensitivt. Det återspeglar hans mångsidiga musikerskap. 

(Svensk översättning: Christian Holmqvist)