Nathalie Stutzmann debytoi HKO:n edessä kaksi vuotta sitten ja hurmasi koko konserttisalin. Luvassa on kirkasta sointia ja ajatonta kauneutta.
”Nathalie Stutzmann lämmitti niin soittajat kuin kuulijatkin.” (HS, 15.12.2022) Ranskalaiskapellimestari debytoi Helsingin kaupunginorkesterin edessä lähes päivälleen kaksi vuotta sitten ja hurmasi koko konserttisalin. Stutzmannin odotettu paluu toteutuu Beethoven-ohjelmalla. Luvassa on loisteliasta sointia, valoa ja ajatonta kauneutta pimeään vuodenaikaan.
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 4 G-duuri op. 58
Muutettuaan Wieniin Ludwig van Beethoven (1770–1827) alkoi luoda uraa pianisti-säveltäjänä. Kun yhä paheneva kuurous alkoi tehdä tuhojaan, hän keskittyi säveltämiseen. Beethovenin viimeinen esiintyminen pianistina tapahtui maratonkonsertissa Wienissä 22.12.1808. Tässä tilaisuudessa häneltä kantaesitettiin sinfoniat 5 ja 6 sekä Kuorofantasia. Ohjelmaan kuului myös mm. kaksi osaa C-duurimessusta sekä saman vuoden marraskuussa kantaesitetty neljäs pianokonsertto (G-duuri, op. 58). Lisäksi Beethoven improvisoi pianolla.
Musiikinhistoriassa legendaariseksi muodostunut tilaisuus oli kuulijoille melkoinen haaste. Noin neljän tunnin ajan kuultiin kylmässä, surkeasti lämmitetyssä salissa valtava määrä uutta musiikkia. Myös orkesterin soittajat ja kuoron laulajat olivat tiukilla. Koska harjoitusaika oli jäänyt vähäiseksi, esitysten taiteellinen taso oli mitä oli. Uusista teoksista kuitenkin esimerkiksi G-duuri-konsertto sai hyvän vastaanoton. Se vaipui silti nopeasti unohduksiin, sillä Beethovenin musiikin dramaattista ilmaisua arvostavat romantikot eivät innostuneet teoksen lyyrisestä ja intiimistä ilmeestä. Felix Mendelssohn tosin esitti konserttoa useasti, mutta se on silti vasta myöhemmin saanut itsestään selvän asemansa solistien ohjelmistoissa.
Ensimmäinen osa (Allegro moderato) avaa aikaansa nähden radikaalisti. Piano soittaa lyhyen soolon. Kun orkesteri heti toistaa soolon teeman, sävellaji on yllättäen H-duuri eikä G-duuri. Sonaattimuotoisessa osassa vuorottelevat briljantit ja alakuloiset sävyt. Loppupuolelle sijoittuu solistin kadenssi.
Arvoituksellinen toinen osa (Andante con moto) käsittää ainoastaan 72 tahtia, joiden aikana piano ja orkesteri käyvät intensiivistä dialogia. Joskus väitetään Beethovenin inspiraation lähteenä tässä olleen Orfeus-myytti. Mutta mikään ei todista osan kuvaavan raivottarien (orkesteri) edessä seisovaa Orfeusta (pianisti). Tauotta seuraava finaali (Vivace) on raikkaan tanssillinen rondo.
Christian Holmqvist
Ludvig van Beethoven: Sinfonia nro 3 Es-duuri op. 55, ”Eroica”
Ludwig van Beethoven (1770–1827) oli kiihkeä antimonarkisti, joka ihaili nuorta Napoleonia. Tämä oli tehnyt lopun Ranskan vallankumouksesta ja siten osoittanut olevansa tavallisen kansan, ei aateliston puolella. Kun kolmas sinfonia (Es-duuri, op. 55) valmistui alkuvuodesta 1804, sillä oli nimi Bonaparte, ja se oli Napoleonille omistettu. Musiikin optimistisen ilmeen voisi nähdä heijastavan Beethovenin unelmaa Napoleonin johtamasta demokraattisesta yhteiskunnasta. Vain pari kuukautta myöhemmin konsuli kuitenkin julisti itsensä Ranskan keisariksi. Vapauden sankari paljastui vallanhimoiseksi pikkusieluksi.
Suuttunut Beethoven poisti sinfoniansa alkuperäisen otsikon ja omistuksen. Uudeksi nimeksi tuli Sinfonia Eroica, composta per festeggiare il sovvenire di un grande Uomo (Herooinen sinfonia, omistettu suurmiehen muistolle). Teos sai yksityisen kantaesityksensä ruhtinas Lobkowitzin palatsissa Wienissä vuonna 1804. Julkinen kantaesitys tapahtui seuraavan vuoden huhtikuussa Beethovenin itsensä johdolla.
Aikalaiset reagoivat uutuuteen hämmentyneesti ja jopa torjuvasti. Eikä ihme: sinfonian laajuus, dramaturgia ja sävellystekniset ratkaisut eivät vastanneet mitään ennestään tuttua. Musiikin historiassa Eroica on todellinen merkkiteos. Se uudisti kertaheitolla idean siitä, millainen sinfonia voi olla.
Ensimmäinen osa (Allegro con brio) on radikaali uudelleentulkinta sonaattimuodosta ja sen mahdollisuuksista. Pieniä aiheita kehitellään taidokkaasti ja loogisesti, eikä intensiivinen musiikillinen virta keskeydy hetkeksikään. Toinen osa (Adagio assai) on surumarssi, kolmas osa (Allegro vivace) vauhdikas scherzo. Finaali (Allegro molto) koostuu muunnelmista teemasta, jota Beethoven jo oli käyttänyt baletissa Prometeuksen luomistyöt op.43 (1801) ja Es-duuri-muunnelmissa pianolle op.35 (1802). Näennäisesti yksinkertaisen teeman pohjalta Beethoven rakentaa vaikuttavan ja tehokkaan päätöksen teokselle, jota hän itse aina piti parhaimpana sinfonianaan.
Christian Holmqvist
