Miguel Harth-Bedoya
Kuten niin moni huippumuusikoksi päätynyt myös Miguel Harth-Bedoya (s. 1968) kasvoi perheessä, jossa musiikki oli osa arkea. Hänen äitinsä johti Aeroperu-yhtiön kuoroa ja hänen siskonsa soitti kitaraa. Kumpikin sisaruksista myös lauloi äitinsä kuorossa. Miguel harjoitteli pianonsoittoa ‒ omien sanojensa mukaan laiskasti.
Laulumusiikki muuttui Harth-Bedoyan intohimoksi, kun hän 15-vuotiaana pääsi työskentelemään Liman kunnallisteatteriin apulaiseksi. Lavan takaa hän näki kaikki ooppera- ja operettiproduktiot harjoituksista lähtien. Kerran hän sai tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Hän sai täysin yllättäen kesken harjoituksen pyynnön johtaa Toscan ensimmäisen näytöksen loppuosan. Sille tielle Harth-Bedoya jäi.
Vuonna 1987 Harth-Bedoyalla oli edessään positiivinen ongelma: valitako Philadelphian Curtis Institute vai New Yorkin Juilliard, joihin kumpaankin hän sai opiskelupaikan. Kompromissina hän suoritti kandidaatintutkinnon Curtisisissa ja maisterin Juilliardissa.
Ammattilaisuransa Harth-Bedoya aloitti vuonna 1993 New York Youth Symphonyn musiikillisena johtajana. New Yorkin filharmonikoiden apulaiskapellimestarina hän pääsi johtamaan konsertin alkupuolen pikakomennuksella Carnegie Hallissa varsinaisen kapellimestarin Leonard Slatkinin juututtua lentokenttäruuhkaan.
Sittemmin kaikissa USA:n ja Euroopan merkittävissä orkestereissa vieraillut Harth-Bedoya on ollut Aucklandin filharmonikoiden ja Oregonin Eugene Symphonyn musiikillinen johtaja. Tällä hetkellä hän on Norjan radio-orkesterin pääkapellimestari ja Fort Worthin sinfonikkojen musiikillinen johtaja. Hän on myös vuonna 2010 perustetun Caminos del Inka -projektin perustajajäsen ja taiteellinen johtaja. Kansainvälisesti aktiivisena perulaisena hän pitää erityisen tärkeänä pitää esillä eteläamerikkalaista musiikkia.
Elämänsä parhaana vuotena Harth-Bedoya pitää vuotta 2000. Silloin hän vei vihille jo 19-vuotiaana Chilessä tapaamansa Maritzan. He asuvat nykyään Fort Worthissa yhdessä kolmen lapsensa kanssa.
Seuraa Miguel Harth-Bedoyaa Twitterissä @MHarthBedoya
Martin Fröst
Ruotsalaisen klarinetistin Martin Fröstin (s. 1970) näyttävää lavaesiintymistä on todistettu niin Amsterdamin Concertgebouwssa, Lontoon Wigmore Hallissa kuin New Yorkin Carnegie Hallissa. Musiikin Fröst löysi kuultuaan Schubertin pianotrion viisivuotiaana. Viulu vaihtui klarinettiin heti hänen saatua käsiinsä levyn, jolla Jack Brymer soittaa Mozartin klarinettikonserttoa.
Fröst on sanonut pyrkivänsä aina epämukavuusalueelle kokeakseen uusia puolia muusikkoudesta. Esimerkiksi suurten säveltäjien innoittamana hän on lisännyt improvisointia vaikkei pidä itseään improvisoijana. Hän myös opetteli soittamaan ja laulamaan samanaikaisesti sekä beatboxaamaan, mikä sopiikin soittokokemuksen kehollisuutta korostavalle Fröstille hyvin.
Aaron Coplandin konserton hän on levyttänyt kahdesti, vuosina 1998 ja 2011. Se myös kuuluu Fröstin vuonna 2015 aloittamaan Genesis-projektiin, jossa hän avaa klarinetin historiaa uskonnollisin ja maallisin tyylein sekä jazzin ja tanssin keinoin. ”Mozart löysi klarinetin sielun, ja ymmärsi kohdella sitä uudella tavalla, lyyrisesti. Hänen konserttonsa on vaikuttunanut jokaiseen säveltäjään, mutta Coplandista en ole varma, koska hän sävelsi suoraan Benny Goodmanille. Coplandin teoksessa on eri ominaisuuksia, se on lähempänä folk- ja jazz-vaikutteita, jotka nekin ovat merkittävä osa klarinetin sielua”, Fröst sanoi St. Martin in the Fieldsin podcastissa vuonna 2018. Sekä levyllä että konserteissa hän on esittänyt Coplandin konserton alkuperäisen ja korjatun version yhdistelmää.
Fröstille myönnettiin vuonna 2014 historian ensimmäisenä klarinetistina 100.000 euron Léonie Sonning -palkinto, jonka aiempiin saajiin kuuluvat mm. Kaija Saariaho, Igor Stravinsky, Keith Jarrett ja Miles Davis. Vuonna 2016 levytuottajajärjestö ECHO valitsi hänet vuoden klarinetistiksi levystä Roots. Kaudella 2019–2020 Fröst aloittaa Ruotsalaisen kamariorkesterin ylikapellimestarina.
George Gershwin: Kuubalainen alkusoitto
George Gershwinin (1898–1937) asema aikansa kuuluisimpana amerikkalaissäveltäjänä vankistui edelleen pianokonserton, An American in Paris -sävelrunon ja Toisen rapsodian myötä. Rhapsody in Blue (1924) porskutti levymyyntitilastoissa ja Gershwin jatkoi sen esittämistä. Samaan aikaan hän teki uusia hittejä Broadwaylle ja konserttisaleihin.
Gershwin oli kohonnut taidepiirien lisäksi suihkuseurapiireihin, ja kun hän alkuvuodesta 1932 lähti lomalle Kuubaan, oli häntä vastassa mm. Hollywood-miljonääri ja lentäjäsankari Huward Hughes. Havannassa vietetyn “kahden unettoman ja hysteerisen viikon” aikana Gershwin ahmi aistiensa kyllyydestä kuubalaista eksotiikkaa ja sai käytännön intensiivikurssin afrikkalaisen rytmimusiikin kuubalaismuunnelmasta rumbasta. Heti palattuaan kotiin Gershwin alkoi purkaa lomamuistojaan nuottipaperille. Teoksen nimeksi tuli yksiselitteisesti Rumba. Aloitusteemana säveltäjä käytti melodiaa lauluntekijä Ignacio Piñeiron kappaleesta Échale Salsita; melkein solistiasemaan hän nosti tuliaisina kuljettamansa lyömäsoittimet marakassit, bongot, rytmikapulat ja guiron. Rumban kantaesitys oli Gershwinin suosion veroinen: elokuun 16. päivänä 1932 New Yorkin Lewisohn Stadiumille oli ahtautunut jopa 17,845 korvaparia ja porttien ulkopuolelle vielä viisi tuhatta liputta jäänyttä, jotka kaikki olivat tulleet kuuntelemaan yksinomaan Gershwinin musiikille omistettua konserttia.
Myöhemmin Kuubalaiseksi alkusoitoksi nimetty teos jakaantuu kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä esitellään tärkeimmät aiheet. Klarinettisoolo johtaa alakuloiseen keskijaksoon, joka on sävellajeja sekoitteleva, vähitellen kehittyvä kaanon. Päätösjakso rysähtää käyntiin äkkijyrkällä tempovaihdoksella. Loppua kohden meno jatkaa kiihtymistään, ei vähiten rytmiryhmän kirihalujen ansiosta.
Aaron Copland: Konsertto klarinetille, jousiorkesterille, harpulle ja pianolle
Kun New Orleansissa ja Etelä-Amerikan musiikkikeskuksissa jalostuneet jazz, swing, blues ja muut aikoinaan ”rodulliseksi musiikiksi” leimatut lajityypit nousivat viihdemusiikin valtavirtaan 1940-luvulla, myös taidesäveltäjät näkivät rytmisessä elinvoimassa uusia mahdollisuuksia. Etenkin eurooppalaissyntyiset Igor Stravinsky, Béla Bartók, Paul Hindemith ja Malcolm Arnold taipuivat uuteen tyyliin, mutta vain amerikkalaisen Aaron Coplandin (1900–1990) Benny Goodmanille tekemä klarinettikonsertto (1948) on säilynyt konserttien ohjelmistoissa.
Teos syntyi nihkeästi. Rio de Janeirossa lehtorina työskennellyt Copland käytti säveltämiseen yli vuoden, ja kun sävellys lopulta valmistui, Goodman joutui lykkämään sen esittämistä yli sopimukseen kirjatun kahden vuoden yksinoikeusajan. Siitä kun oli tullut liian vaikea jopa itse ”Swingin kuninkaalle”, joka ei vain saanut sooloja sujumaan. Kunnia kantaesityksestä onkin annettu lähteestä riippuen joko Ralph McLanelle, joka esitti sen New Yorkin Carnegie Hallissa Philadelphian orkesterin kanssa marraskuun lopussa 1950, tai Goodmanille, joka vain kaksi viikkoa aikaisemmin soitti sen NBC:n radiostudiolla New Yorkissa Fritz Reinerin johdolla.
Perinteisen kolmiosaisen muodon sijaan Coplandin konsertto jakautuu kahteen samanmittaiseen ja vastakohtaiseen osaan. Ensimmäinen osa, Slowly and expressively, esittää klarinetin laulullisia ulottuvuuksia ja välttelee taiturielementtejä aina laajaan soolokadenssiin saakka. Toinen osa, Rather fast, nostaa ison vaihteen silmään, lisää mukaan brasilialaisia elementtejä ja kiihdyttää vimmaisesti kohti hurjaa loppusoittoa, jota Copland tosin joutui helpottamaan Goodmanin kykyjen tultua vastaan. Nykyklarinetisteista ainakin Charles Neidich, Andrew Simon ja Martin Fröst ovat esittäneet loppusoiton alkuperäistä, keventämätöntä versiota.
Samuel Barber: Juorukoulu, alkusoitto
Säveltävän laulaja-pianisti-ihmelapsi Samuel Barberin (1910–1981) läpimurto amerikkalaisen konserttielämän täysivaltaiseksi jäseneksi tapahtui 1930-luvulla viimeistään viulukonserton (1939) ja Yksiosaisen sinfonian (1937) myötä. Nykyään Barber muistetaan maailmaa järkyttäneiden tragedioiden epävirallisen surumarssin Adagio jousille (1938) säveltäjänä, mutta hänen ensimmäinen orkesteriteoksena ja jopa pienimuotoinen hitti oli valituslaulun vastakohta: vauhdikas alkusoitto School for Scandal – Juorukoulu op. 5 (1931).
Toisin kuin otsikosta voisi päätellä, Barber ei tarkoittanut Juorukoulu-alkusoittoaan Richard Brinsley Sheridanin kirjoittaman näytelmän avausnumeroksi, vaan se on puhdasverinen ja itsenäinen orkesterialkusoitto, eräänlainen sävelruno, jonka tunnelman on vain tarkoitus peilata näytelmän mutkikkaita lemmenkuvioita. Vuonna 1777 ilmestyneessä näytelmässä ristikkäin ihastuneet pariskunnat ja sinkut juonittelevat toisiaan vastaan, panevat huhuja liikkeelle, väärinkäsittävät, naamioituvat ja lopulta sotkeentuvat sellaiseen rakkauden umpisolmuun, että nykysaippuaoopperoiden käsikirjoittajat katoaisivat kalpeina katsomosta.
Sävellyksenä Juorukoulu on esikuvaansa yksinkertaisempi, rondo-muotoinen teos, joka singahtaa alkuun energisellä pääteemalla ennen seestymistään pastoraalimaiseen unelmointiin. Keskijaksossa Barberin monitulkintainen sävellajivaihtelu osoittelee mutkikkaisiin juonikuvioihin, joita vielä korostaa lainaus lastenlaulusta I sent a letter to my love. Vasta parikymppinen ja vielä kokematon Barber on kirjoittanut loisteliasta orkesterimusiikkia, joka huipentuu riemulliseen nostatukseen. Viheliäisten juorujen alku ja juuri jää viimein nalkkiin.
Jennifer Higdon: Loco
1800-luvun puolivälissä rautatieverkko lähensi mantereiden laitoja toisiinsa ja käsitys maapallon mittakaavasta heilahti kerralla raiteiltaan. Päivien ja viikkojen matka-ajat mitattiin tunneissa, matkarahdit punnittiin kilojen sijaan tonneissa. Hiiliä syövän höyrykaravaanin ihme avasi myös säveltäjille uusia äänimaailmoja: kaukaa kantautuvia kolinoita, pillin ujellusta, puhkumista, jatkuvaa jyskettä ja viliseviä maisemia, nopeasti vaihtuvia kohtauksia.
Kun Johann Strauss vanhemman Eisenbahn-lust (1836) jolkottelee vielä kiireettä, Mikhail Glinkan Matkalaulu (1840) on jo täydessä sadan kilometrin tuntivauhdissa, puhumattakaan Charles Alkanin pianoetydistä Le Chemin de Fer (1844). Kuuluisin rautateillä syntynyt teos lienee Gershwinin Rhapsody in Blue (1924), ja soitetuin veturikuvaus on taatusti Arthur Honeggerin Pacific 231 (1923). Myös Sibeliuksen Finlandiaa (1899) luultiin alkujaan junavaunun puksutukseksi ennen kuin sille löytyi isänmaallisempi selitys. Vaikka nykyajan junamatkailu on vähentänyt tenhoaan, rautatiemusiikki on hieman yllättäen säästynyt sukupuuttokuolemalta, kiitos 1900-luvun elokuvasäveltäjien, minimalistien sekä uusromantikkojen, kuten Jennifer Higdonin (s. 1962).
Yhdysvaltalaisen, Pulitzer-palkinnolla ja kahdella Grammyllä huomioidun Higdonin musiikki ilmaisee tunteita, näkymiä ja mielikuvia perinteisillä sävellajeilla, kuulijaystävällisillä sointiväreillä ja samastuttavilla aiheilla. Hänen soitetuin teoksensa Blue Cathedral (1988) on henkisen kasvun ja sisarussuhteen kuvaus, City Scape (2002) maalailee Atlantan puistoja ja siluettia.
Loco (2004) syntyi Chicagon sinfoniaorkesterin kesäfestivaalin 100-vuotisjuhliin Raviniaan, jonka historiaan rautatie liittyy olennaisesti. ”Näin mielessäni veturin [locomotive], ja säveltäjälle ironisesti aivoni erottivat siitä sanan ’motive’ jättäen jäljelle ’locon’, joka tarkoittaa hullua”, Higdon kertoo. Vauhdikkaassa teoksessaan Higdon kuvailee ”hullua liikettä” [loco motion] ilmeikkäästi kuin säveltäjät yli sata vuotta sitten. On kuin ohi kiitävät hetket koettaisiin yhtä aikaa veturin ikkunasta ja radanvarren pientareelta.
Leonard Bernstein: On the Waterfront
Leonard Bernstein (1918–1990) nousi 1940–50 -luvuilla yleiseen tietoon sekä muodikkaana kapellimestarina että supliikin taitavana säveltäjänä, joka ei nähnyt kitkaa musikaalirellestyksen ja vakavampihenkisen sinfoniamusiikin välillä. Vaikka hänen Jeremiah-sinfoniansa vuodelta 1942 on synkkä, hän vankisti nimeään ennenkaikkea viihdekoneiston palvelijana baletillaan Fancy Free ja siitä muokatulla musikaalilla On the Town sekä kevytoopperalla Trouble in Tahiti. Ennen Broadway-hittiään West Side Story hän sävelsi musiikin elokuvaan Alaston satama (1954). Bernstein muokkasi musiikista myös täysin erillisen konserttiteoksen, joka ei avautukseen tarvitse elokuvaa taustalleen.
Juonen tuntemisesta ei toki ole haittaakaan, koska Sinfoninen sarja Alastomasta satamasta (1955) etenee melko lailla rinnakkain elokuvan tapahtumien kanssa. Teos on pohjimmiltaan viisiosainen episodisävellys, mutta se hahmottuu kuin yhtenäisenä sinfonisena runona, jossa on selvä alku, keskikohta ja loppu. Usein toistuva käyrätorven kutsuteema vie heti alussa kuulijat Hobokenin satamaan, jossa järjestäytynyt rikollisuus pitää satamatyöläisiä veren tahrimassa kourassaan. Rakkauden voima nostattaa muutoksen tuulet ja lopussa hyvän puolella taistellut sankari saa astella kaikkensa antaneena kohti horisonttia.
Tositapahtumista tehtyyn romaaniin perustuva, yhdeksi maailman parhaista elokuvista arvostettu Alaston satama voitti peräti 8 Oscar-palkintoa. Parhaasta musiikista ehdokkuuden saanut Bernsteinin jäi lopulta tyhjin käsin, kun Dmitri Tiomkin haki patsaansa John Wayne -elokuvasta Paluuta ei ole. Bernstein pettyi karvaasti, ja ohjaajan tahtoon sorvatuista kompromisseista katkeroituneena hän lähti elokuva-alalta pysyvästi. Alaston satama jäi Bernsteinin ainoaksi suoraan valkokankaalle tekemäksi sävellykseksi.
Jaani Länsiö
