Péter Eötvös
Kolme Grammy-ehdokkuutta, Kaksi ECHO-palkintoa, ICMA-palkinto ja Gramophone-palkinto. Lukuisia huomionosoituksia niin oopperoista, elokuvamusiikista kuin orkesterimusiikista. Ranskan arvonimi Commandeur de l'Ordre des l'Arts et des Lettres vuonna 2003, Italian Kultainen leijona -palkinto elämäntyöstä, Kuninkaallisen filharmonisen seuran musiikkipalkinto Englannissa… ja lukemattomia muita tunnustuksia. Unkarilainen Péter Eötvös (s. 1944) on vuosituhannen vaihteen säveltäjäkapellimestareiden suurimpia nimiä.
Eötvös sai syväsukelluksen musiikkiin pianistiäitinsä johdattamana. Pienestä pitäen hän näki oopperaa, teatteria ja konsertteja ja kirjoitti itsekin näytelmiä pianonsoiton opiskelun ohessa. Vain 11-vuotiaana hän voitti ensimmäisen sävellyspalkintonsa ja sai kolmekymppisen György Ligetin huomion. Hänen avullaan Eötvös tutustui Zoltán Kodályyn, joka puolestaan ohjasi hänet Budapestin Franz Liszt -akatemiaan János Viskin sävellysoppilaaksi. Akatemiassa Eötvös etääntyi aikansa paikallisista trendeistä nopeasti. Hän työskenteli improvisoivana elokuvasäestäjänä ja sävelsi runsaasti myös käyttömusiikkia, minkä lisäksi hänen tyyliinsä alkoi hakeutua kohti Stockhausenin ja Boulezin kaltaisten modernistien koulukuntia.
Kölnin radiostudioilla 1970-luvulla Eötvös pääsi käsiksi elektronisen musiikin kultakaivoksiin, vakiinnutti nimensä nykymusiikin silmällä pidettäviin ja aloitti uransa myös kapellimestarina, erityisesti uuden musiikin erikoismiehenä. Hän toimi Ensemble InterContemporainin taiteellisena johtajana 1978–1991 ja johti mm. Stockhausenin Donnerstag aus Licht -oopperan La Scalan ensiesityksen ja Lontoon Royal Operan esitykset 1981 ja 1985. Kapellimestarina hän on vieraillut kaikissa maailman parhaista orkestereista ja oopperataloista, ja toiminut mm. BBC Symphony Orchestran ja Göteborgin sinfoniaorkesterin päävierailijana. Eötvös tukee myös nuoria säveltäjiä ja kapellimestareita vuonna 1991 perustamansa Kansainvälisen Eötvös-instituutin sekä vuonna 2004 perustamansa Eötvös Contempary Music -säätiön kautta.
Jaani Länsiö
Leticia Moreno
Espanjalainen, varhaislapsuutensa Bostonissa viettänyt Leticia Moreno sai pienenä kokea runsaudenpulaa harrastustarjonnasta. Koulun jälkeen hän meni joko balettiin, maalaustunneille tai ratsastamaan, ja viulunsoitto kuului päivittäisiin puhteisiin leikinomaisena harrastuksena. Kun Moreno muutti perheineen Madridiin, hän alkoi keskittyä viulunsoittoon vakavammin. Ei siksi, että hän olisi päättänyt tulla viulistiksi, vaan koska hän ei osannut olla soittamatta. Viulusta oli tullut osa häntä, osa jokapäiväistä elämää samaan tapaan kuin syöminen ja auringonvalo. Hän aloitti Suzuki-menetelmällä, jonka pääperiaate on mahdollisimman luonnollinen, kuulohavaintoihin perustuva tapa omaksua musiikkia ja soittamista.
Moreno oli tietenkin poikkeuksellisen lahjakas – hän olisi voinut valita minkä tahansa soittimen, mutta valinta sattui osumaan viuluun. Hän harkitsi myös laulamista. Häntä on aina kiehtonut soittimensa anteeksiantamattomus, sen kompleksisuus; virhemarginaali on kapea, kauniin ääneen tuottaminen äärimmäisen vaikeaa, mutta silti soittaja voi tuoda juuri oman persoonallisuutensa esille omalla äänellään. Moreno huomasi jo 12-vuotiaana, kuinka hienolta tuntuu kuulla oman viulusoundinsa nousevan orkesterin ylle. Sen tunteen tavoitteleminen saa hänet nousemaan lavalle yhä uudelleen.
Morenon ura on ollut jyrkässä nousussa kuluneen vuosikymmenen ajan. Hänen Mstislav Rostropovitšin, Maxim Vengerovin ja Zakhar Bronin vaativissa opeissa hioutuneet taitonsa huomattiin viimeistään vuonna 2012, kun hänelle myönnettin Rising Star -ECHO-palkinto. Viime vuosina hän on soittanut esimerkiksi Pietarin filharmonikoiden, Houstonin sinfoniaorkesterin ja Washingtonin kansallisorkesterin solistina, ja lisäksi hän levyttää Deutsche Grammophonille. Peter Eötvösin toisen viulukonserton Moreno on esittänyt säveltäjän johdolla tänä vuonna Porton sinfoniaorkesterin solistina. Leticia Morenon soitin on jo yli 10 vuoden ollut Nicolò Gagliano -viulu vuodelta 1762.
Seuraa Leticia Morenoa Twitterissä @LeticiaMoreno_v
Jaani Länsiö
Peter Eötvös: Alle vittime senza nome
Säveltäjä ja kapellimestari Peter Eötvös (s. 1944) on yksi aikamme suurista säveltäjäkapellimestareista, eikä hän pelkää käyttää näkyvyyttään ottaakseen kantaa musiikin keinoin. Oopperassaan Senza Sangue (2016) hän käsittelee sisällissodan jättämiä arpia kertomalla tarinan kostonjanoisesta orpotytöstä. Tragikoominen Der Goldene Drache (2014) sijoittuu paperittomien siirtotyöläisten arkeen, joka menee täysin sekaisin aasialaisravintolassa tapahtuneen kömmähdyksen myötä. Oopperat Love and Other Demons (2008) ja Lady Sarashina (2008) kertovat naisen asemasta patriarkaalisissa kulttuureissa.
Orkesteriteos Alle vittime senza nome (Kaikille nimettömille uhreille) on omistettu sotaa ja vainoa paenneille Afrikan ja Lähi-idän pakolaisille. Eötvös, kuten varmasti jokainen vähänkään aikaansa seuraava länsimaalainen, sai vuonna 2015 eteensä uutiskuvia ihmisten päivittäisestä epätoivosta ja rantaan ajelehtineista veneistä. Ihmisiä rääsyissään, monta päivää Välimeren armoilla seilanneita perheitä, viimeiset säästönsä uhkarohkeaan koitokseen panneita miehiä, naisia, lapsia. ”Katselin tarkasti näitä liikuttavia kuvia työskennellessäni teoksen parissa”, Eötvös on sanonut. ”En vain yksittäisten ihmisten kasvoja, vaan myös tiiviitä ihmismassoja sulloutuneina veneisiin. Nuo kuvat ovat muuntuneet sävellyksessäni herkiksi, sooloinstrumenteilla soitetuiksi melodioiksi ja massiviisiksi, koko orkesterin soittamiksi, tiheiksi ääniksi”. Teos on kolmeosainen, ja sen monipuoliset vaiheet kuvastavat merimatkan epävakautta.
Saatuaan teoksen valmiiksi Eötvös huomasi, että sen rytmikkyys ja temaattinen dramaturgia voisi sopia myös koreografialle. Siitä voisi tulla musiikinhistorian ensimmäinen ”tanssittu sielunmessu”, mutta Eötvösin mielestä se viittaisi liiaksi roomalaiskatoliseen perinteeseen. Nimellä Alle vittima senza nome hän haluaakin kunnioittaa pakolaisten moninaisia alkuperiä ja uskontoja. Teoksen ovat tilanneet Italian neljä suurinta orkesteria: Rooman Orchestra dell’Accademia Nazionale di Santa Cecilia, Firenzen oopperan sinfoniaorkesteri ja Torinon RAI:n kansallisorkesteri. La Scalan sinfoniaorkesteri kantaesitti sen vuonna 2017 säveltäjän johdolla.
Jaani Länsiö
While working on this composition, I observed the poignant images: not only the faces of individuals, but also the incredibly dense mass of people crowded together on these vessels. The images are transformed in the composition into tender melodies played on solo instruments and dense masses of sound performed by the whole orchestra. Eötvös
Peter Eötvös: DoReMi, Viulukonsertto nro 2
”Halusin kuusikymmentä vuotta säveltämiskokemusta nauttineena palata nuoruuteni juurille: asettelemaan ääniä päälleikkäin ja peräkkäin kuin rakennuspalikoita ja nautiskelemaan niiden tuottamista muutoksista”, Peter Eötvös on kertonut. Niinpä hän todella palasi musiikin alkulähteille, kolmeen alkusäveleen, Do, Re ja Mi, jotka ovat kuin numeroiden 1, 2 ja 3 tai aakkosten a, b ja c. ”Olemme jo lastenlauluista ja muinaisista sävelmistä oppineet, kuinka vain näistä kolmesta äänestä voi tehdä sävelmiä. Voimme myös kuulla niiden välisen hierarkian. Kun yksi niistä toistuu useammin, se saa pääosan, kun muut vain tukevat sitä.”
Lapsuuteen viittaavasta lähtökohdasta huolimatta Eötvös on päätynyt konsertossaan kauas lorulaulujen estetiikasta, mutta niin tehdessään hän ottaa näkymän lapsenkaltaiseen, vilpittömään luomiseen vastakohdan kautta. ”Siinä missä lapsi on keskittynyt muotoilemiseen, minua kiinnostaa epämuotoilu.” Erityisesti Eötvösiä kiinnostaa kolmikon keskimmäinen sävel, joka hakee ulospääsyä kahden kaverinsa puristuksista. ”Onnistuessaan Re nousee keskushahmoksi, johon kaikki lopulta palaa pyörittyään sen ympärillä. Teema Do-Re-Mi on maailma, joka koostuu yksinkertaisista asioista, jännitteiden purkamisesta, siteistä vapautumisesta. Loppu jää kuunneltavaksi…” Jo heti alussa konserton konflikti on pedattu, kun kolmen äänen sarja kuullaan järjestyksessä Mi-Do-Re. Paitsi että huomio osuu nyt Re-ääneen, Eötvös myös tulee vaivihkaa esitelleeksi konserton tilaajan ja kantaesittäjän, japanilaisen viulisti Midorin.
Konserton kantaesityksen Los Angelesin Walt Disney Hallissa johti Pablo Heras-Casado. Jo kolmisenkymmentä kertaa mm. Berliinin Philharmoniessa, Leipzigin Gewandhausissa, New Yorkin David Geffen Hallissa ja Pariisin Philharmoniessa esitettyä teosta ovat soittaneet Akiko Suwanai, Patricia Kopatchinskaja ja viime aikoina, kuten tänään, Leticia Moreno.
Jaani Länsiö
Claude Debussy: Tarantelle styrienne (ork. Maurice Ravel)
Vuosisatojen ajan Eurooppaa ravisteli mystinen tauti. Ensimmäiset tapaukset kirjattiin jo 600-luvulla ajanlaskun jälkeen, ja pitkin keskiaikaa sairautta havaittiin yhä useammin epidemianomaisina aaltoina siellä täällä. Pahin koettiin Strasbourgissa vuonna 1518, kun rouva Troffea alkoi yhtäkkiä tanssia keskellä katua. Viikon sisällä kymmenet ihmiset olivat liittyneet seuraan, eivätkä viranomaiset keksineet muuta kuin palkata muusikoita säestämään tätä jatkuvaa hytkymistä ihmeparantumisen toivossa. Pian säestäjistä tuli säestettäviä, uhriluku kasvoi, ja viikkokausien keskeytyksetön hetkuttaminen kaatoi päivittäin jopa 15 ihmistä uupumukseen ja sydänkohtauksiin.
Italiassa epidemia keskittyi eteläisen Taranton maakunnan alueelle, jossa tanssitautia tavattiin erityisesti 1500–1600-luvuilla. Siellä lähde paikannettiin Lycosa tarantula -juoksuhämähäkin puremaan, josta aiheutui levottomuutta ja raajojen kihelmöintiä ennen vääjäämätöntä kuolemaa. Tauti on saanut nimen choreomania. Italiassa sitä kutsutaan nimellä tarantismi. Aivan kuin Keski-Euroopassa, Italiassa oireisiin määrättiin nimenomaan säestyksellistä tanssimista, jolla hämähäkin myrkky poistuisi nopeasti kehosta. ”Hikoilu ja vastamyrkyt helpottavat pahoinvointia, mutta ylivertainen ja ainoa lääke on musiikki.” Ei siitä hoitomuodoksi ollut, mutta nopeatempoisesta musiikista muodostui italialainen kansantanssi tarantella.
Nykylääketiede suhtautuu choreomanian alkuperään vähintäänkin skeptisesti. Ainakin hämähäkit ja henkiolennot on poistettu syytettyjen listalta. Taudinaiheuttajaksi epäilläänkin hallusinogeenistä torajyväsientä, joka olisi levinnyt viljapeltojen kautta elintarvikkeisiin. Tarantella-tanssinkin syntytarinasta liikkuu vaihtoehtoisia ja tylsempiä versioita. Oli miten oli, Claude Debussy (1862–1918) sävelsi lyhyen pianokappaleen Tarantella styriennen palattuaan Rooman-palkintoon kuuluvalta Italian-matkaltaan vuonna 1890. Perinteistä poiketen hän on ottanut vaikutteita myös etelä-Itävallan Steiermarkin (latinaksi Styria) alueen slaavilaisista melodioista. Säveltäjä Maurice Ravel orkestroi kappaleen vuonna 1922.
Jaani Länsiö
Zoltán Kodály: Háry János -sarja
Kuten vuotta nuorempi maanmiehensä ja hyvä ystävänsä Béla Bartók, unkarilainen Zoltán Kodály (1882–1967) käytti kansallista heräämistä tyydyttääkseen kunnianhimonsa sekä säveltäjänä että kansanmusiikin tutkijana. Hän matkusteli kylästä toiseen fonografi selässään ja ikuisti jälkipolville kansanlauluja, joiden perintö oli siihen asti kulkenut vain suusta suuhun. Näin Kodály sai aineistoa tutkielmaansa ja varmisti omien sävellystensä kansanmusiikkilainojen autenttisuuden. Sävellyksissään Kodály seurasi unkarilaiskansallista ja myöhäisromanttista tyylisuuntaa, eikä hän koskaan lähtenyt eurooppalaisen modernistien mukana rakentamaan musiikinhistorian tulevaisuutta, toisin kuin Bártok.
Kodály ei koskaan saanut musiikillaan samaa huomiota kuin hänen 1930–40-luvuilla kehittämänsä Kodály-metodi tai oikeammin Kodály-konsepti, musiikkipedagogian kokonaisvaltainen uudistus. Hänen lanseeraamaansa käsitteistöön ja havainnollistaviin esimerkkeihin perustuu suuri osa läntisen maailman musiikinopetuksesta vielä tänäkin päivänä. Kodály-konsepti valittiin vuonna 2016 UNESCON aineettoman kulttuuriperinnön luetteloon.
Orkesterisarja laulunäytelmä Háry Jánosista (1926) on Kodályn kiistatta suosituin teos. Kirjailija János Garayn romaaniin Veteraani perustuva laulunäytelmä kertoo sotilaasta, joka viettää eläkepäiviään kapakassa horisemalla juttujaan. Kuusiosainen sarja alkaa koko orkesterin aivastuksella, joka kansanperinteen mukaan paljastaa, ettei tarinaa ei tule ottaa ihan todesta. Ensiosa johdattelee kuulijat Háry Jánosin mukana keisarilliseen hoviin, jossa Jánosiin ihastunut Napoleonin vaimo Marie-Louise saa tältä pakit. Toisessa osassa ihaillaan sotilasparaatia Wienissä. Kolmannessa osassa János mielitiettyineen laulaa kaipuusta kotikonnuille, mutta paluu saa odottaa, sillä Napoleon on saanut vihiä vaimonsa uskottomuudesta. Neljännessä osassa János taltuttaa kostonjanoisen Napoleonin armeijan omin käsin, mutta päällikön itsensä hän suostuu armahtamaan. Intermezzossa muistellaan voitonhetkiä unkarilaisilla melodioilla. Päätösosassa Itävallan keisari hoveineen juhlistaa Jánosin urotekoja, jonka jälkeen nojatuolisankarimme palaa takaisin kotikyläänsä. Kapakan väki kun jo janoaa tarinoita kuullakseen.
Jaani Länsiö
