Kapellimestari Hannu Lintu ja viulisti Ilya Gringolts avaavat konserttisalin ovet pääsiäisajan mysteereille ja kollektiivisen alitajunnan väkeville kuville.
Polyptyykki on moniosainen maalaus tai alttarin läheisyyteen sijoitettu koristeellinen rakennelma. Frank Martinin salaperäisin sävelin maalatun teoksen esikuvana säteilee Johann Sebastian Bachin Matteus-passio.
Einojuhani Rautavaaran Angel of Light -sinfonia oli käynnistämässä säveltäjän kansainvälistä läpimurtoa vuonna 1997. Teoksen laajasti liitelevät melodiat ja syksyisellä nostalgialla sävytetyt rikkaat sointimaailmat lumoavat edelleen konserttiyleisöjä ympäri maailmaa.
Hannu Lintu
Hannu Lintu (s.1967) on Suomen Kansallisoopperan ja -baletin ylikapellimestari vuosina 2022–2026. Lisäksi hän aloittaa syksyllä 2023 Portugalissa nelivuotisen kauden Fundação Calouste Gulbenkianin orkesterin ja kuoron ylikapellimestarina. Vuosina 2013–2021 Lintu toimi Suomen Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina.
Konserttikaudella 2022–2023 Hannu Lintu johtaa Suomen kansallisoopperassa kolme oopperaensi-iltaa. Hänen konserttikauteensa kuuluu myös kansainvälisiä vierailuja, mukaan lukien odotetut ensiesiintymiset New Yorkin filharmonikkojen ja Atlantan sinfoniaorkesterin korokkeilla. Kauden muita kohokohtia ovat hänen paluunsa johtamaan St. Louisin ja BBC:n sinfoniaorkestereita sekä vierailut Alankomaiden radion filharmonisen orkesterin, Ruotsin radion sinfoniaorkesterin, Berliinin konserttitalon orkesterin, sveitsiläisen Lausannen kamariorkesterin ja Montrealin sinfoniaorkesterin edessä.
Hannu Lintu sai kimmokkeen kapellimestarin uralleen 11-vuotiaana Savonlinnan Oopperajuhlilla. Hän oli perheensä kanssa seuraamassa Giuseppe Verdin Don Carloksen esitystä, mutta keskittyikin näyttämötapahtumien sijaan tarkkailemaan herpaantumatta toimintaa orkesterimontussa. Myöhemmin Lintu opiskeli Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa sellon- ja pianonsoittoa sekä orkesterinjohtoa. Kapellimestariopintojaan hän täydensi mestarikursseilla Italian Sienassa L’Accademia Musicale Chigiana -instituutissa. Vuonna 1994 Hannu Lintu voitti ensimmäisen palkinnon Pohjoismaisessa kapellimestarikilpailussa Norjan Bergenissä, mikä oli omiaan vakiinnuttamaan hänen asemaansa lupaavana kapellimestarina.
Hannu Lintu on yksi sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Lintu on tuonut lavalle oman tunnistettavan tyylinsä ja energiansa, mikä yhdessä hänen innovatiivisen lähestymistapansa kanssa on lunastanut niin kriitikoiden kuin yleisönkin suosion maailmanlaajuisesti.
http://www.hannulintu.fi/
Ilya Gringolts
Ilya Gringolts (s. 1982) on venäläissyntyinen, Sveitsin Zürichissä asuva viulisti. Soittajana ja tulkitsijana hänen katsotaan kuuluvan maailman parhaimmistoon. Gringolts voitti kansainvälisen Paganini-viulukilpailun vuonna 1998 nuorimpana koskaan. Gringolts toimii viulunsoiton professorina Zürichin taideyliopistossa sekä opettajana Accademia Chigiana -instituutissa Italian Sienassa.
Ilya Gringoltsin ohjelmistoon kuuluu niin orkesteriteoksia, kamarimusiikkia kuin nykymusiikkiakin, ja hän on kiinnostunut myös historiallisista esityskäytännöistä. Brittiläisen The Guardian-lehden mukaan Gringoltsilla on sanottu olevan ”yhdet viulumaailman uteliaimmista aivoista”.
Konserttikaudella 2022–2023 Ilya Gringolts nähdään solistivieraana muun muassa Baijerin, Wienin ja Berliinin radio-orkestereissa, Helsingissä, Oslossa sekä Taiwanin kansallisessa sinfoniaorkesterissa. Hampurin Elbfilharmoniessa Gringolts johti Camerata Bern -kamarimusiikkiorkesteria konserttimestarin paikalta.
Helsingin kaupunginorkesterin konsertissa Gringolts on solistina Frank Martinin teoksessa Polyptyque. Kappale oli ohjelmassa myös helmikuisella Australian itärannikon kiertueella, jolla Gringolts toimi Australian kamariorkesterin ACO:n vierailevana taiteellisena johtajana. Gringoltsin tulkinta Polyptyquesta keräsi ylistäviä arvioita. Niissä muistutettiin Martinin säveltäneen teoksensa alun perin Yehudi Menuhinia varten, mutta Ilya Gringoltsin tekevän siitä omansa. ”Gringoltsin virtuositeetti on kuin kotonaan Martinin keskeisessä, henkisesti nostattavassa 1900-luvun mestariteoksessa”. Kuulijakokemusta pidettiin vaalimisen arvoisena elämyksenä: ”Gringolts vei meidät matkalle, jonka ei olisi suonut loppuvan. Lopputulos oli huikea. Vakuuttavan vaivattomasti hän ylitti matkan haasteet ja saavutti häikäisevän, lempeän riemuvoiton.”
https://www.ilyagringolts.org/
Richard Wagner: Alkusoitto ja Pitkäperjantain lumous oopperasta Parsifal
Richard Wagner (1813–1883) alkoi pohtia Parsifalin aihetta keväällä 1857. Työn alla oli tuolloin sekä Siegfried että Tristan ja Isolde, ja sitten Wagner innostui luomaan Nürnbergin mestarilaulajat. Parsifalin sävellystyö alkoi vasta syksyllä 1877; partituuri valmistui tammikuussa 1882. Wagnerin viimeiseksi jäänyt ooppera sai ensi-iltansa Bayreuthissa kesällä 1882. Teos oli sävelletty nimenomaan Wagnerin itsensä suunnittelemaa oopperataloa varten, eikä hän sallinut Parsifalia esitettävän muilla näyttämöillä. Myöhemmin tämä ehto kumottiin.
Aihe perustuu löyhästi Wolfram von Eschenbachin (n. 1160–n. 1220) keskiaikaiseen eepokseen Parzival. Tarina liittyy pyöreän pöydän ritarikuntaan ja legendaan Graalin maljasta, johon oli kerätty verta ristiinnaulitun Kristuksen haavoista. Wagnerin libretto on toisinaan koettu ongelmalliseksi, koska hän on antanut kristilliselle kuvastolle voimakkaita, eroottisia sävyjä. Musiikki on lumoavan kaunista tavalla, joka on tehnyt valtavan vaikutuksen moneen säveltäjään, esimerkiksi Mahleriin, Bergiin ja Sibeliukseen. Pierre Boulezin mukaan Parsifal sisältää Wagnerin kaikkien edistyksellisintä musiikkia, ja ooppera kokonaisuutena on eräs kaikkien aikojen ihmeellisimmistä musiikkiteoksista.
Tässä konsertissa esitetään oopperasta alkusoitto ja Pitkäperjantain lumous. Wagnerin muiden oopperoiden tavoin alkusoitto esittelee teoksen merkittävimmät johtoaiheet, tässä tapauksessa ehtoollisen, Graalin ja uskon motiivit. Niiden sisältä löytyvät puolestaan mm. haavan ja synnin tuskan aiheet. Pitkäperjantain lumous soi oopperan kolmannessa näytöksessä kun Parsifal on voideltu Graalin ritarikunnan uudeksi johtajaksi. Tunnelma on harras ja juhlallinen. Olemme suuren mysteerion äärellä.
Frank Martin: Polyptyque viululle ja kahdelle jousiorkesterille
Sveitsiläinen Frank Martin (1890–1974) opiskeli matematiikkaa ja musiikkia kunnes alkoi työskennellä cembalistina, pianistina ja kapellimestarina. Säveltäjänä hänellä oli aluksi vaikeuksia löytää oma äänensä. 1930-luvulla hän perehtyi Schönbergin 12-säveltekniikkaan ja loi siitä käsin sävelkielen, joka yhdisti uusklassisia ja modernistisia piirteitä. Petite symphonie concertante -teoksen kantaesitys Zürichissä keväällä 1946 merkitsi hänen läpimurtoaan. Samana vuonna Martin muutti Alankomaihin, missä asui kuolemaansa asti. Siinä vaiheessa hän oli kansainvälisesti tunnettu säveltäjä, joka oli kirjoittanut teoksia mm. kapellimestari Paul Sacherin, cembalisti Isabelle Nefin ja New Yorkin Lincoln Centerin tilauksesta.
Martin varttui kalvinistisessa perheessä ja kirjoitti useita teoksia, jotka heijastavat hänen syvää uskonnollisuuttaan. Monen mielestä sooloviululle ja kahdelle jousiorkesterille kirjoitettu myöhäinen teos Polyptyque (1973) on yksi 1900-luvun kaikkein vaikuttavimmista uskonnollisista sävellyksistä. Teos syntyi Kansainvälisen musiikkineuvoston 25-vuotisjuhlallisuuksia varten ja sai kantaesityksensä Lausannessa syksyllä 1973, Zürichin kamariorkesteria johti Edmond de Stoutz. Sävellys on omistettu Yehudi Menuhille, joka oli kantaesityksen solisti.
Teoksen lähtökohtana on Martinin Sienassa näkemä polyptyykki, useista osista koostuva hengellinen maalaus. Martinin sävellyksessä on kuusi osaa, jotka kuvaavat pääsiäisen tapahtumia palmusunnuntaista Jeesuksen ylösnousemukseen. Sooloviulu edustaa sekä Jeesusta että evankelistaa, joka vie tarinaa eteenpäin. Bachin Matteus-passion tapaan – Martin oli kuullut teoksen 11-vuotiaana ja se oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen – jousiorkesterit edustavat sekä opetuslapsia että kansanjoukkoa, joka ensin juhlii Jeesuksen saapumista Jerusalemiin ja sitten vaatii häntä ristiinnaulittavaksi. Neljäs osa viittaa Bachin kuuluisaan Chaconneen sooloviululle.
Einojuhani Rautavaara: Sinfonia nro 7 ”Angel of Light”
Einojuhani Rautavaara (1928–2016) kokeili aina mieluusti erilaisia sävellystyylejä. Myös hänen sinfoniasarjansa heijastaa avointa mieltä. Esikoissinfonia on uusklassinen, sinfoniat kaksi ja neljä modernistisia, kolmas Bruckner-henkinen, kuudes ohjelmallinen. Viides sinfonia on jo lähellä sitä uusromanttista, eeppistä ilmaisua joka leimaa kahta viimeistä sinfoniaa.
Seitsemäs sinfonia (1994) syntyi Bloomingtonin sinfoniaorkesterin tilauksesta. Kantaesityksen jälkeen säveltäjä muokkasi teosta, ja myöhemmin hän korvasi alkuperäisen Bloomington Symphony-otsikon Angel of Lightilla. HKO:n ja Leif Segerstamin ensilevytys uudesta versiosta oli myyntimenestys ja sille myönnettiin useita palkintoja. Levy teki Rautavaarasta kansainvälisen kuuluisuuden.
Angel of Light on osa Rautavaaran ”enkelisarjaa”, eli sävellyksiä joiden otsikosta löytyy sana ’enkeli’. Rautavaara huomautti: ”Mistään lapsellisista saduista nämä enkelit eivät olleet kotoisin, vaan ihmissuvun vanhimmasta perinteestä ja ikuisesta seuralaisesta, arkkityypistä.”
Sinfoniaa säveltäjä kuvaili näin: ”Ensimmäisen osan pitkälinjainen, eeppinen musiikki ajautuu kahdesti kulminaatioon, suurieleisen hymnimotiiviin (tuntuu todellakin että se on siivillä varustettu), joka kuitenkin aina keskeytyy kuin vältellen isoja voimannäyttöjä. Niinpä on toisen osan rajulle voimalle tilausta. Se purkautuu moneen suuntaan, tekstuurit vaihtuvat tiheästi. Osan lopussa hymnimotiivin muunnelmat vibrafonilla ja harpulla saavat vastaansa trumpeteilta vihaisia kommentteja ja koko orkesterin purkauksia, kunnes tilanne tuntuu jäävän auki ja siirrytään välittömästi hitaaseen kolmanteen osaan. Sen ohjeena on come un sogno – ’kuin uni’. Loppuosa vihdoin avautuu vaskien julistavilla sointupylväillä, joista alkaa kehräytyä jousien laulava resitatiivi. Se kohoaa kerta kerralta yhä ylemmäs valoon ja vetää yhä enemmän orkesteria mukaansa, kunnes korkeimmillaan hiljenee hymniaiheen varioimiseen laajoina melodisina kaarina.”
Christian Holmqvist
