Archora

Eva Ollikainen

Eva Ollikainen on toiminut vuodesta 2020 Islannin sinfoniaorkesterin taiteellisena johtajana ja ylikapellimestarina. Hän on vieraillut viime vuosina muun muassa Dresdenin Staatskapellen, Wienin sinfonikkojen, BBC:n sinfoniaorkesterin, Skotlannin kuninkaallisen kansallisorkesterin, Tanskan kuninkaallisen orkesterin ja Kennedy Centerin oopperan orkesterin kapellimestarina. Pohjoismaisen kamariorkesterin ylikapellimestarina Ollikainen työskenteli vuosina 2018–2021.

Ollikaisen konserttikausi 2022–2023 alkoi menestyksekkäällä debyytillä BBC:n Proms -festivaalilla, jossa BBC:n filharmoninen orkesteri soitti hänen johtamanaan Anna Thorvaldsdóttirin teoksen Archora maailmankantaesityksen. Konsertti sai ylistävät arviot brittilehdistöltä. Toukokuussa 2023 Archora kuullaan Ollikaisen johtamana Los Angelesin filharmonikkojen konsertissa, jossa teos saa USA:n kantaesityksensä. Los Angelesin filharmonikkojen edessä Ollikainen debytoi syksyllä 2022.

Kevätkaudella 2023 Ollikainen johtaa HKO:n lisäksi muun muassa BBC:n sinfoniaorkesteria Monte Carlon Festival Printemps des Arts -festivaalilla ja vierailee Baltimoren sinfoniaorkesterin, Ottawan kansallisen taidekeskuksen orkesterin sekä Belgian kansallisorkesterin johtajana. Huhtikuussa Islannin sinfoniaorkesteri tekee Ollikaisen kanssa mittavan Ison-Britannian kiertueen.

Ollikainen vierailee säännöllisesti opettamassa Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan opiskelijoita. Toimiessaan ensimmäistä vuotta Islannin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina hän perusti Orkesterinjohdon Akatemian nuorille islantilaismuusikoille. Tällä kaudella Ollikainen on kutsuttu pitämään mestarikurssi John Hopkins -yliopiston Peabody-instituutissa.

https://evaollikainen.com/

Alina Ibragimova

Viulisti Alina Ibragimova (s. 1985) tunnetaan rehellisestä, välittömästä suhteestaan teoksiin ja yleisöönsä. ”Konsertissa minulla on sellainen tunne, että kaikki osallistuvat. Se mitä teen lavalla kimpoaa takaisin yleisöstä.” Ibragimova on kotonaan niin barokkimusiikin kuin vastikään sävellettyjen tilausteosten parissa instrumentteinaan sekä modernit että periodisoittimet.

Konserttikaudella 2022–2023 Ibragimova soittaa Jörg Widmannin sekä Bartókin, Prokofjevin ja Mendelssohnin konsertot orkestereinaan Budapestin festivaaliorkesteri, Pittsburghin sinfoniaorkesteri, San Franciscon sinfoniaorkesteri, Lontoon filharmoninen orkesteri, Dresdenin filharmoninen orkesteri ja Kölnin Gürzenich-orkesteri. Esitysten kapellimestareina ovat muun muassa Robin Ticciati ja Edward Gardner. Ibragimova aloittaa myös kaksi vuotta kestävän Mozart-syklin Baselin kamariorkesterin ja kosketinsoittaja Kristian Bezuidenhoutin kanssa.

Viime kauden kohokohtiin kuuluivat muun muassa paluu Amsterdamin Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin, Lontoon sinfoniaorkesterin, Philharmonia-orkesterin, Skotlannin kamariorkesterin ja Mahler-kamariorkesterin solistiksi. Ibragimova on esiintynyt hiljattain myös esimerkiksi Baijerin radion sinfoniaorkesterin ja Euroopan kamariorkesterin solistina.

Ibragimova esiintyy säännöllisesti myös omissa resitaaleissa. Tutuksi ovat tulleet muun muassa Lontoon Wigmore Hall ja Southbank Centre, Amsterdamin Concertgebouw, Salzburgin Mozarteum, Hampurin Elbphilharmonie sekä Royal Albert Hall, jossa hän on esittänyt Bachin soolosonaatit ja -partitat BBC:n Proms-festivaalilla. Ibragimova on perustava jäsen Chiaroscuro-jousikvartetissa, joka on yksi kysytyimmistä tyylikaudenmukaisiin tulkintaperinteisiin perehtyneistä periodiyhtyeistä.

https://www.alinaibragimova.com/
 

Witold Lutosławski: Sinfonia nro 4

Puolalaisen Witold Lutosławskin (1913–1994) sävellystuotanto voidaan jakaa karkeasti neljään vaiheeseen, joita hänen neljä sinfoniaansa rytmittävät. Varhaisin, uusklassinen kausi päättyi ensimmäiseen sinfoniaan (1948), joka asetettiin esityskieltoon. Seuraavat kymmenen vuotta hän kehitteli sekä 12-säveljärjestelmään että kansanmusiikkiin perustuvia tyylejä. Vuodesta 1960 alkaneen, noin 20 vuotta kestäneen kolmannen vaiheen ytimessä olivat kokeelliset sävellykset. Viimeinen tyylikausi kattoi Lutosławskin elämän viimeiset 15 vuotta.

Viimeisissä sinfonioissaan Lutosławski koetteli brahmsilaista ihannetta. Hän koki uuvuttavaksi muodon, jossa tärkeimmän ensiosan lisäksi myös finaalit oli taottu yhtä painaviksi. Teoksen tuli hänen mielestään hakeutua kohti yhtä ja ainoaa, todellista huipennusta: ”Konseptini perustuu mallille, jossa ensimmäinen osa valmistelee pääosaa”, hän kertoi. ”Sen tulee herättää kuulijan kiinnostus, houkutella häntä. Se ei saa tyydyttää täysin, vaan sen täytyy tehdä hänet nälkäiseksi, malttamattomaksi. Ja silloin on oikea hetki esitellä pääosa.” Kokeellisen kauden keskellä syntyneen toisen sinfonian (1967) osat ovatkin kuvaavasti Hésitant (epäröivä) ja Direct (suora), kun taas viimeisen kauden kruununa pidetty kolmas sinfonia (1979) vie lupaus–palkinto -muodon äärimmilleen.

Neljäs sinfonia (1992) jäi Lutosławskin viimeiseksi suurteokseksi. Se on yhtäältä oppikirjan esimerkki kaksiosaisesta rakenteesta, toisaalta se hahmottuu pikemminkin yhtenä, äärimmilleen jännitettynä draaman kaarena. Alku on kuin jännityskertomuksen täkyjä pudotteleva johdanto. Osaa hallitsevat tummanpuhuvan sointumaton yllä harhailevat melodiat ja niiden väleihin ujuttautuvat pyrähdykset. Vääjäämättömältä tuntuva kliimaksi jättää toivomisen varaa – kuten säveltäjä halusi. Tarjoaako pääosa tyydytyksen? Se jakaantuu kolmeen jaksoon: ensimmäinen soljuu jousten aiheina, toinen pudottautuu yläilmojen helinöistä kohti pasuunoiden fanfaaria, kolmas kehittelee ensimmäisestä aiheesta kaiken peittävän unisonon. Vaan tyydytystä ei sekään tuo. Loppukoodakin on hajota muistojen rippeiksi, kunnes tyydyttävän pisteen teokselle paneva pauhu vihdoin toteutuu.

Béla Bartók: Viulukonsertto nro 1 Op. Posthumous

Toukokuussa vuonna 1907 Budapestin musiikkiakatemia muutti uusiin tiloihin ja tapahtumaa juhlistettiin monipäiväisillä seremonioilla. Juhlahumussa Bartók kohtasi vanhan tuttunsa viulisti Stefi Geyerin. Ja rakastui pahan kerran. Käyttäen alibinaan perinteenkeruumatkoja Bartók seurasi Geyeria milloin mihinkin, rustasi kirjeitä ja luonnosteli viulukonserttoa lemmestä kipeänä. ”Ilman sinua en edes säveltäisi sitä”, hän leperteli kirjeessään.  

Konsertosta piti tulla kolmeosainen. Jokaisen osan oli määrä esittää ihana Geyer eri valossa: taivaallisen intiiminä, hauskan nokkelana ja lopuksi kylmän vaiteliaana.  Kolmannen osan Bartók kuitenkin hylkäsi liian rumana. Bartók ehti lähettää kirjeessään Geyerille pyynnön konserton arvioinnista, mutta paluupostissa ei tullutkaan analyysia eikä korjausehdotuksia vaan lopullinen erokirje. Katolisen Geyerin ja ateisti-Bartókin maailmankatsomukset olivat törmäilleet jo pitkään, ja vain Bartókin takertuva luonne oli pitänyt suhteen elossa niinkin kauan.

Bartók joutui shokkiin, mutta viimeisteli teoksen itsemurha-aikeiden kourissa. Rakastetulleen lähettämässä käsikirjoituksessa tiivistyy konserton historia ja luonne: ”Minun tunnustukseni – Stefille – ajoista, jotka olivat vielä onnellisia, vaikkakin vain puoliksi onnellisia”.

On vaikea erottaa soivaa lopputulosta ja sävellyksen syntyhistoriaa toisistaan. Soololla alkava Andante sostenuto todella tuntuu kuvailevan idealisoitua Geyeria, ja orkesterin vähitellen kietoutuessa solistiin yhä tiiviimmin muuttuu tunnelma intiimiksi duetoksi. Herkän ensiosan vastakohta Allegro Giocoso esittelee neidon rajummat piirteet selvästi erottuvin taittein leikkisästä äkkipikaiseen ja leppyneestä hurjistuneeseen.

Sävellys makasi Geyerin pöytälaatikossa vuoteen 1958 asti, jolloin Hans-Heinz Schneeberger kantaesitti sen Paul Sacherin johdolla Baselissa. Bartók ei sitä siis ehtinyt kuulla, eikä koskaan elinaikanaan edes myöntänyt teoksen olemassaoloa.
 

Anna Thorvaldsdottir: Archora

Anna Thorvaldsdottir (s. 1977) on tämän hetken kiinnostavimpia eurooppalaisia säveltäjiä. Hän on yhdessä etenkin Daníel Bjarnasonin kanssa luonut pohjoismaalaista ja islantilaista äänimaailmaa, joka on erkaantunut keskieurooppalaisesta tyylistä kohti elokuvallisuutta, äänimaisemamusiikkia ja pohjoista mystiikkaa. Thorvaldsdottirille myönnettiin vuonna 2012 Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto teoksesta Dreymi (Uneksiminen).

Eva Ollikaisen johtaman BBC Philharmonicin Proms-konsertissa viime elokuussa kantaesitetty Archora (2022) on Los Angelesin ja Münchenin fliharmonikoiden, Pariisin orkesterin, Islannin sinfoniaorkesterin ja Klangspuren Schwazin yhteistilaus. Se jatkaa Thorvadsottirin omaleimaisten teosten sarjaa, joka vyöryttää suurten massojen hidasliikkeisiä törmäyksiä avaruudessa. ”Teoksen inspiraatio kietoutuu alkukantaisen energian ympärille ja rinnakkaistodellisuuksien idealle”, Thorvaldsdottir on sanonut. ”Maailmalle, joka on yhtäältä tuttu ja vieras, paikallaan pysyvä ja muuttuva, ei yhtään missään ja kaikkialla samaan aikaan.”

Teosten Metacosmos (2017) ja Catamorphosis (2021) tapaan Archora rakentaa huojuvia sointipylväitä ja elokuvamaisia efektejä tukevan bassomaton päälle, kasvaa ja supistuu ajassa ja tilassa kuin paikkaansa maailmankaikkeudessa etsivä orgaaninen eliö. Noin 20-minuuttinen kaarros jakaantuu kolmeen pääjaksoon, Worlds within Worlds (Maailmat maailmojen sisällä), Divergence (Hajaantuminen) ja Primordia (Alkulähde). ”Sävellyksilleni tyypillisesti en ole nytkään pyrkinyt kuvailemaan mitään tiettyä asiaa musiikin avulla – tämä on vain keino vaistomaisesti lähestyä ja työstää teoksen ytimellistä energiaa, rakennetta ja rakennusaineita.”
 

Jean Sibelius: Pohjolan tytär

Jean Sibeliuksen (1865–1957) sävellystapa oli kuluttava ja perusteellinen, mutta lopulta kai ainoa mahdollinen. Hän aloitti usein aivan liian kunnianhimoisen hankkeen vain kompuroidakseen sen mahdottomuuteen – ja onnistui silti työstämään sävellyksistään täysin ehjiä mestariteoksia. Viulukonserton varhaisversio epäonnistui; Kullervo-sinfoniaa hän häpesi niin, että kielsi sen esittämisen; viidennen sinfonian hän joutui julistamaan kolme kertaa valmiiksi, ja vuosia työllistänyt suurteos Veneen luominen oli pakko lopulta haudata. Pohjolan tyttären (1906) syntytarinan perkaaminen kesti tutkijoilta kymmeniä vuosia.

Vuoden 1905 tienoilla Sibelius oli uppoutunut säveltämään ainakin Öistä ratsastusta ja auringonnousua, In memoriamia ja kolmatta sinfoniaa. Samaan aikaan hän kertoi kaavailevansa Luonnotar-teosta, jolla hän tarkoitti Jalmari Finnen librettoon perustuvaa Marjatta-oratoriota. Teos ei koskaan valmistunut, vaan Marjatan sijasta hän vaihtoi aiheeksi Pohjolan tyttären, josta tulisi oratorion sijasta sinfoninen runo. Kaikkien edellämainittujen sävellysten luonnokset ovat siirtyneet teoksesta toiseen limittäin ja lomittain. Luonnotar-niminen teos valmistui vuonna 1913, joskaan sillä ei ole mitään tekemistä Marjatta-oratorion kanssa.

Silminnähden sekalaisista palasista Sibelius kokosi saumattomasti etenevän, orkestraatioltaan vieläpä poikkeuksellisen uudistusmielisen kokonaisuuden. Pohjamudista korkeuksiin kurottava alku kuvaa Väinämöistä, joka pyrkii Pohjolan tyttären luo taivaisiin. Äkkinäinen tunnelmanvaihdos puupuhaltimien helmeileviin sooloihin esittelee taivaalla kultalankaa kehräävän kaunottaren, jonka viehätysvoima saa Väinämöisen tolaltaan. Tytär teettää tietäjällä mahdottomia urotekoja, kuten vierailun Tuonelassa ja taikaveneen veistämisen. Väinämöinen epäonnistuu koitoksissa ja joutuu jatkamaan matkaansa kirvelevä tappio niskassaan, entistä sitkeämmäksi sankariksi kasvaneena.

Jaani Länsiö