”Niin tiivis kokonaisuus, ja silti ollaan avaruuden ulottuvuuksissa!” kiteyttää Jukka-Pekka Saraste Sibeliuksen neljännen sinfonian ihmeen.
”Niin tiivis kokonaisuus, ja silti ollaan avaruuden ulottuvuuksissa!” kiteyttää Jukka-Pekka Saraste Sibeliuksen neljännen sinfonian ihmeen. Esitys päättää HKO:n kahden konserttikauden Sibelius-syklin.
Sebastian Fagerlund syttyy sinfoniaorkesterista. Hän haluaa säveltää musiikkia, jossa ”kaikilla on mielenkiintoista soitettavaa ja soitinryhmät kommunikoivat keskenään”. Teoksessa Drifts orkesteri on kuin hidasliikkeinen virta, joka muodostaa hiekasta särkkiä ja muita muuttuvia muotoja.
Sebastian Fagerlund: Drifts
Sebastian Fagerlund (s. 1972) on kuluneen noin viidentoista vuoden aikana noussut maamme kansainvälisesti menestyneimpien säveltäjien joukkoon. Fagerlundin läpimurtoteos oli klarinettikonsertto (2006), jota seurasi vuoden 2011 Teosto-palkinnon voittanut Ignite. Fagerlund on luonut uransa etenkin suurten orkesteriteosten, konserttojen ja oopperoiden ympärille, joskin hänen mittava tuotantonsa kattaa myös valtavasti kamarimusiikkia ja esimerkiksi yksinlauluja.
Fagerlundia inspiroi luonto, etenkin hänen synnyinseutunsa ja nykyisenkin kesäpaikkansa Paraisten maisemat. Mökkipihaltaan hän voi ihailla peruskallion puhkomaa, merellistä horisonttia. Alkuvoimaisuutta ja luontoaiheita voi kuulla esimerkiksi teoksissa Isola (2007), Darkness in Light viululle ja orkesterille (2012), Stone on Stone vahvistetulle sellolle ja kamariorkesterille (2012), fagottikonsertossa Mana (2014), teoksessa Skylines (2016), Woodlands Variationsissa (2018) ja konsertossa Terral huilulle ja orkesterille (2021). Hänen sävelkielensä on modernia, mutta hänen musiikissaan on myös kansallisromantiikan elementtejä – Fagerlundin kutsuminen uusromantikoksi venyttäisi käsitettä silti tarpeettoman pitkälle.
Drifts (2017) on Radion sinfoniaorkesterin sekä Göteborgin ja Galician sinfoniaorkestereiden yhteinen tilaus, joka kantaesitettiin toukokuussa 2017 Hannu Linnun johtaman RSO:n konsertissa Musiikkitalossa. Siinä Fagerlund vie jo otsikkotasolla kohti merellistä maisemaa, jossa jokin tuntematon elementti ajelehtii (drifts) näennäisesti ilman päämäärää, mutta silti vääjäämättä ikään kuin kohtalon ohjaamaan suuntaan. Teos alkaa pohjamudista kohoavana arvoituksena Largo misterioso (hitaasti ja mystisesti), kunnes virtaus kiihtyy kohti uusia voimia Energico. Nämä kaksi elementtiä mittelevät keskenään tasaväkisesti ja alati vuorotellen. Pintatason taisteluista huolimatta verkkainen pohjavire sykkii taustalla aina mystisiin lopputahteihin saakka.
Jaani Länsiö
Béla Bartók: Viulukonsertto nro 1 Op. Posthumous
Toukokuussa vuonna 1907 Budapestin musiikkiakatemia muutti uusiin tiloihin ja tapahtumaa juhlistettiin monipäiväisillä seremonioilla. Juhlahumussa Bartók kohtasi vanhan tuttunsa viulisti Stefi Geyerin. Ja rakastui pahan kerran. Käyttäen alibinaan perinteenkeruumatkoja Bartók seurasi Geyeria milloin mihinkin, rustasi kirjeitä ja luonnosteli viulukonserttoa lemmestä kipeänä. ”Ilman sinua en edes säveltäisi sitä”, hän leperteli kirjeessään.
Konsertosta piti tulla kolmeosainen. Jokaisen osan oli määrä esittää ihana Geyer eri valossa: taivaallisen intiiminä, hauskan nokkelana ja lopuksi kylmän vaiteliaana. Kolmannen osan Bartók kuitenkin hylkäsi liian rumana. Bartók ehti lähettää kirjeessään Geyerille pyynnön konserton arvioinnista, mutta paluupostissa ei tullutkaan analyysia eikä korjausehdotuksia vaan lopullinen erokirje. Katolisen Geyerin ja ateisti-Bartókin maailmankatsomukset olivat törmäilleet jo pitkään, ja vain Bartókin takertuva luonne oli pitänyt suhteen elossa niinkin kauan.
Bartók joutui shokkiin mutta viimeisteli teoksen itsemurha-aikeiden kourissa. Rakastetulleen lähettämässä käsikirjoituksessa tiivistyy konserton historia ja luonne: ”Minun tunnustukseni – Stefille – ajoista, jotka olivat vielä onnellisia, vaikkakin vain puoliksi onnellisia.”
On vaikea erottaa soivaa lopputulosta ja sävellyksen syntyhistoriaa toisistaan. Soololla alkava Andante sostenuto todella tuntuu kuvailevan idealisoitua Geyeria, ja orkesterin vähitellen kietoutuessa solistiin yhä tiiviimmin muuttuu tunnelma intiimiksi duetoksi. Herkän ensiosan vastakohta Allegro Giocoso esittelee neidon rajummat piirteet selvästi erottuvin taittein leikkisästä äkkipikaiseen ja leppyneestä hurjistuneeseen.
Sävellys makasi Geyerin pöytälaatikossa vuoteen 1958 asti, jolloin Hans-Heinz Schneeberger kantaesitti sen Paul Sacherin johdolla Baselissa. Bartók ei sitä siis ehtinyt kuulla, eikä koskaan elinaikanaan edes myöntänyt teoksen olemassaoloa.
Jaani Länsiö
Jean Sibelius: Sinfonia nro 4 op. 63
Kolmannen sinfonian (1907) jälkeen Jean Sibelius (1865–1957) joutui tienhaaraan. Kivuliaat kurkkuleikkaukset ja niistä alkanut kuolemanpelko pitivät hänet kotona perheensä kanssa. Velkataakka painoi ensin taloutta sitten mieltä. Sairastelunsa vuoksi hän joutui kuuntelemaan sisäistä ääntään raittiina ja savuttomana ensimmäistä kertaa ehkä vuosikausiin, mikä oli Sibeliukselle tuskallista mutta opettavaista. Tänä aikana syntyi mm. kuvaavasti nimetty Voces Intimae -kvartetto sekä orkesterilaulu Luonnotar. Näissä teoksissa Sibeliuksen ennen niin selvät sävellajit ja klassinen selkeys väistyivät epävakauden tieltä.
Syksyllä 1909 Sibelius matkusti Kolille ja seuraavana keväänä Viipuriin ja Imatralle. Luonnosta hän etsi sisäisen äänensä rinnalle jotain pysyvää ja ikuista. Jotain, joka yhdistäisi kaiken katkeamattomana äänenä, näkyinä: pauhaava koski, humiseva metsä, kaiken ympärille kietoutuva horisontti. Kokemuksen on täytynyt vaikuttaa myös vuonna 1911 syntyneen neljännen sinfonian säveliin, vaikka Sibelius ei koskaan myöntänyt aikalaisten ja kriitikoiden saamaa vaikutelmaa sinfoniasta Karjalan ja Kolin soivana maisemakuvauksena.
Sinfonian alkujuuri on tritonus-intervalli. Se avaa sinfonian aiheeksi c, d, fis, e muunnettuna ja muodostaa pohjan kaikelle. Se pulpahtaa esiin heti toisen osan oboemelodiassa ja monitulkintaisen luonteensa vuoksi tehostaa osan hilpeän ja hämärän välistä heiluriliikettä. Kolmannessa osassa siitä siivilöityy hartaasti mutta vääjäämättömästi cis-molliksi tunnistettava sävellaji. Finaali päättyy – kuulijasta riippuen – joko totaaliseen romahdukseen tai pirteään optimismiin. Sattuvasti Sibelius käyttää sinfonian lopussa aiheita, jotka hän oli alun perin laatinut Edgar Allan Poen psyykkistä romahdusta kuvaavaan Korppi-runoon.
”Jokaisella uudella sinfonialla menettää ne kuulijat, jotka edellisillä on saanut”, Sibelius pohti kylmästi kohdellun kolmannen sinfoniansa jälkeen. Se oli klassinen, pelkistetty ja melko karu, kahden ensimmäisen sinfonian vastakohta – neljänteen verrattuna silti helppotajuinen ja viihdyttävä. Jos kolmas herätti kysymyksiä, neljäs jätti kuulijat tuijottamaan kohti tyhjyyttä. Ehkä Sibelius halusikin näyttää meille kuulijoille sen saman pohjattoman kuilun, johon hän oli itse juuri tuijottanut.
Jaani Länsiö
Jukka-Pekka Saraste
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.
Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.”
Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.
Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.
Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.
www.jukkapekkasaraste.com
