Bruckner 200

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 3 c-molli op. 37

Ludwig van Beethoven (1770–1827) oli alun perin suunnittelut uraa myös pianistina, mutta yhä paheneva kuuroutuminen teki tämän lopulta mahdottomaksi. Piano pysyi vahvasti esillä hänen sävellysluettelossaan aina 1780-luvulta lähtien, etenkin sonaattien ja muunnelmasarjojen muodossa. Pianokonserttoja syntyi kuitenkin ainoastaan kuusi kappaletta. Niistä Beethoven jätti julkaisematta aivan ensimmäisen (Es-duuri, WoO 4, vuodelta 1784).

Kolmas pianokonsertto (c-molli, op. 37) sai kantaesityksenä Wienissä 5.4.1803 konsertissa, jossa kantaesitettiin myös toinen sinfonia ja oratorio Kristus Öljymäellä. Teoksen syntymä on yleensä ajoitettu vuoteen 1800, mutta kaikesta päätellen Beethoven muokkasi partituuria aivan viime hetkeen saakka. Hän oli itse kantaesityksen solisti, ja nuotinkääntäjänä toiminut Ignaz von Seyfrid muisteli myöhemmin: ”En nähnyt juuri muuta kuin tyhjiä sivuja: joillakin sivuilla taasen oli minulle täysin käsittämättömiä egyptiläistä hieroglyfejä, jotka hän oli raapustanut alas muistinsa tueksi. Koska hän ei ollut ehtinyt nuotintaa koko soolon osuuden hän soitti sen ulkomuistista.”

Beethovenin kaksi ensimmäistä pianokonserttoa (C-duuri, op.15 ja B-duuri, op.19) liittyvät Haydnin ja Mozartin klassismiin. Kolmatta konserttoa leimaa sen sijaan romanttinen sturm-und-drang -henki. Solisti voidaan ymmärtää yksinäiseksi sankariksi, joka käy omapäistä kamppailua suuren orkesterin kollektiivia vastaan. Jo pääsävellajin valinta, ”herooinen” c-molli, kertoo Beethovenin halunneen luoda jotakin poikkeuksellista. Hänen c-molli-teoksensa – kuten Pateettinen sonaatti ja Kohtalonsinfonia – ovat luonteeltaan dramaattiset, eikä kolmas pianokonsertto ole poikkeus. 

Sävyltään karskin päättäväinen ensimmäinen osa (Allegro con brio) huipentuu solistin valtavaan kadenssiin. Laulava toinen osa (Largo) muodostaa ensimmäiselle osalle mahdollisimman suuren vastakohdan. Finaali (Allegro) on tuima rondo, joka monen seikkailun jälkeen päättyy duuriin.

Christian Holmqvist

Anton Bruckner: Sinfonia nro 7 E-duuri

Anton Bruckner (1824-1896) loi maineensa sinfonioilla, joissa rikas myöhäisromanttinen ilmaisu kohtaa klassisen kontrapunktin. Kuulijat ja arvostelijat eivät aluksi helposti sulattaneet näitä pitkiä ja ennen muuta täysin kiireettömästi eteneviä teoksia. Lehdistössä Bruckneria pilkattiin avoimesti. Hänen musiikkinsa oli ”morbidia” ja ”korville haitallista”; hän sävelsi ”kuin kännikala”. Mutta Bruckner ei lakannut säveltämästä. Hän oli harras katolinen, ja totesi: ”Monet toivovat että säveltäisin toisin. Tottakai voisin, mutta ei se käy. Jumala on antanut minulle säveltämisen lahjan ja minä teen tiliä ainoastaan Hänelle.”

Syyskuussa vuonna 1881 Bruckner sai valmiiksi kuudennen sinfoniansa. Vain pari päivää myöhemmin hän oli seitsemännen sinfoniansa kimpussa. Se valmistui vasta syksyllä 1883 ja sai kantaesityksensä Leipzigissa 30.12.1884 Arthur Nikischin johdolla. Vastaanotto oli poikkeuksellisesti erittäin innostunut, ja vielä nykyään sinfonia lienee säveltäjänsä kaikkein suosituin teos. Syy on selvä. Vaikka teos on Brucknerille luonteenomaisen tapaan monumentaalinen, sen melodiat ovat poikkeuksellisen kauniit ja tunnelma lämmin. 

Ensimmäisen osan (Allegro moderato) avaa suurenmoinen, pitkä teema, jonka säveltäjä kertoi kuulleensa unessa. Monista erilaisista aineksista huolimatta osa huokuu levollista tasapainoa. Toinen osa (Adagio. Sehr feierlich und sehr langsam) syntyi alkuvuodesta 1883, kun Bruckner kuuli ihailemansa Richard Wagnerin olevan kuolemansairas. Osa on surumusiikkia, jossa kaksi teemaa vuorottelee. Ensimmäinen melodia on sävyltään vakava, toinen haikea.

Adagion vastapainoksi kolmas osa scherzo (Sehr schnell) on – mollistaan huolimatta – valoisa ja riehakas. Triotaite on idyllinen. Finaali (Bewegt, doch nicht schnell) sisältää kolme erilaista teemaa ja niiden kehittelyä. Lopputahdeissa vaskista räjähtää esiin ensimmäisen osan pääteema. 

Christian Holmqvist

Yefim Bronfman

Yefim Bronfman (synt. 1958) kuuluu aikamme arvostetuimpiin pianisteihin, ja hän on haluttu esiintyjä konserttisaleissa ja festivaaleilla ympäri maailmaa. Bronfmanin kykyihin ovat ihastuneet yhtä lailla yleisö kuin kriitikotkin, ja esimerkiksi The New York Timesin mukaan hänen teknisellä osaamisellaan ei näyttäisi olevan rajoja. Bronfmanin kanssa vuosien saatossa työskennelleiden kapellimestareiden listalle mahtuvatkin muun muassa Daniel Barenboim, Herbert Blomstedt, Semyon Bychkov, Riccardo Chailly, Christoph von Dohnányi, Gustavo Dudamel, Charles Dutoit, Daniele Gatti, Valery Gergiev, Alan Gilbert, Vladimir Jurowski, James Levine, Zubin Mehta, Riccardo Muti, Andris Nelsons, Yannick Nézet-Séguin, Simon Rattle, Esa-Pekka Salonen, Jaap van Zweden, Franz Welser-Möst ja David Zinman.

Yefim Bronfman on ollut kuudesti ehdolla arvostetun Grammy-palkinnon saajaksi. Pääpalkinnon vuoro koitti Esa-Pekka Salosen ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa tehdyn Bartók-levytyksen myötä vuonna 1997. Bronfman on tulkinnut levylle myös Ludwig van Beethovenin kaikki pianokonsertot, ja säveltäjän kolmoiskonserton hän on levyttänyt yhdessä viulisti Gil Shahamin, sellisti Truls Mørkin ja Zürichin Tonhalle-orkesterin kanssa. 

Yefim Bronfman syntyi Taškentissa Neuvostoliitossa, josta hän vuonna 1973 muutti perheensä kanssa Israeliin. Vuodesta 1989 Bronfman on ollut Yhdysvaltain kansalainen. Hän opiskeli Israelissa pianisti Arie Vardin opastuksella ja Yhdysvalloissa Rudolf Firkušnýn, Leon Fleisherin ja Rudolf Serkinin johdolla muun muassa Juilliard-ja Curtis-musiikkikorkeakouluissa. Bronfmanille on myönnetty korkeimpiin amerikkalaisille instrumentalisteille jaettaviin tunnustuksiin kuuluva Avery Fisher -palkinto, ja hän on newyorkilaisen Manhattan School of Musicin kunniatohtori.

Jukka-Pekka Saraste

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan. 

Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.”

Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.

Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.

Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.

www.jukkapekkasaraste.com