Igor Stravinsky: Satakielen laulu, sinfoninen runoelma
Igor Stravinsky (1882–1971) nousi maailmantähdeksi kolmella Pariisin Venäläiselle baletille tekemällään teoksella: Tulilinnulla (1910), Petruškalla (1911) ja Kevätuhrilla (1913). Baletit osuivat Stravinskyn elämän taitekohtaan. Vastavalmistuneena säveltäjänä hän uudisti tyyliään jokaisen teoksen kohdalla ja hakeutui vain parissa vuodessa sopusointisesta, romanttisesta värikylläisyydestä uuden ajan brutalismiin, jossa harmoniat riitelevät ja rytmit hakkaavat.
Kevätuhria seurasi H.C. Andersenin satuun perustuva Satakieli (1914). Se oli Stravinskyn ensimmäinen ooppera, josta hän muokkasi neljäosaisen sinfonisen runon Satakielen laulu (1917). Koska hän oli pannut teoksen alulle jo opiskellessaan Nikolai Rimski-Korsakovin johdolla, musiikki on tyyliltään lähempänä Tulilintua kuin Kevätuhria. Teoksen tunnelmassa onkin Rimskiltä tuttua satumaisuutta ja ainakin viitteellistä eksotismia, kun taas musiikillisesti se muistuttaa Petruškaa teatterimaisine signaaleineen, lukuisine sooloinen ja piano-osuuksineen. Sen tarinaa on tulkittu teennäisyyden kritiikkinä sekä vapaan taiteen ylistyksenä.
Kiinan keisarin loistossa kylpevä hovi vilisee elämää. Pian kuvaan ilmestyy pikkulintu, joka kutsutaan viihdyttämään keisaria – linnun laulu kuullaan huilun kadenssina, johon yhtyvät viulu, piano, harppu ja celesta. Kohta paikalle lennähtää kilpaileva lintu, Japanin keisarin lahjoittama kultainen, mekaaninen satakieli. Vaikka se pystyy toistamaan vain tylsää ja yksitoikkoista piipitystä, hovi lumoutuu siitä. Aito satakieli lentää suruissaan metsään, kalastajan luo, ja keisari nimeää mekaanisen linnun keisarillisen hovin ensimmäiseksi laulajaksi. Kun Kuolema saapuu noutamaan keisaria (matalien jousien ja puhaltimien hautajaislaulu), oikea lintu palaa hoviin ja herättää sairastuneen keisarin henkiin kauniilla laulullaan. Keisari asettaa linnun kaulaan kultaisen kengän, mutta lintupa ei haluakaan omistautua yksin keisarille vaan liihotella vapaana ilahduttaakseen kaikkia kuulijoitaan. Teos päättyy kalastajan haikeaan lauluun.
Jaani Länsiö
Bernhard Crusell: Klarinettikonsertto nro 2 f-molli op. 5
Uudessakaupungissa syntynyt, Nurmijärvellä kasvanut ja uransa Tukholmassa tehnyt Bernhard Henrik Crusell (1775–1838) lienee ensimmäinen suomalainen ammattisäveltäjä. Teininä Crusell soitti klarinettia Suomenlinnan soittokunnassa ja muutti 16-vuotiaana Tukholmaan, jossa hän toimi lopulta hovin soittokunnan johtajana. Klarinetistina Crusell oli lähes itseoppinut, ja sävellystäkin hän opiskeli vain muutamia kuukausia Ranskassa Henri Montan Bertonin ja François Joseph Gossecin johdolla.
Klarinetti oli uudehko ja nopeasti kehittyvä keksintö, joka oli vasta hiljan löytänyt paikkansa sinfoniaorkestereissa. Kasvava kysyntä klarinettiohjelmistolle piti Crusellin leivässä säveltäjänä. Yhtenä taitavimmista soittajista hän sai myös esiintymiskutsuja pitkin Eurooppaa. Crusell nautti jo elinaikanaan suosiota aina Saksassa ja Italiassa saakka. Hänen merkittävimpiä teoksiaan ovat ensimmäinen suomalaisen säveltämä ooppera Pieni orjatar (1824) sekä etenkin kolme klarinettikonserttoa ja kolme klarinettikvartettoa, jotka nykyäänkin kuuluvat soittimen kansainväliseen kantarepertuaariin.
Crusell omisti toisen klarinettikonserttonsa Venäjän keisari Aleksanteri I:lle kenties kiitoksena tältä saamaan tukeen Pietarin-vierailullaan. Konserton on täytynyt olla säveltäjälle läheinen; hän pitelee teoksen partituuria kädessään vuonna 1820 maalatussa muotokuvassaan. Teokseen on lisätty otsikko Grand Concerto, joskin teos on täsmälleen edellisen Es-duuri-konserton mittainen.
Kolmiosaisen konserton kaari nopeasta, laajasta Allegrosta tunnelmallisen Andanten kautta päättävään Rondoon noudattaa klassisia raameja, mutta sen dramaattisuudessa voi kuulla enemmän Beethovenin kuin Haydnin vaikutusta. Kauttaaltaan taiturillinen soolo-osuus esittelee klarinetin mahdollisuuksia aina laulavasta kertojasta oikuttelevaan vitsailijaan, ja – etenkin finaaliosan huipennuksessa – virtuoosimaiseen viihdyttäjään.
Jaani Länsiö
Arvo Pärt: Sinfonia nro 3
Aikamme esitetyimpiin eläviin säveltäjiin kuuluvan Arvo Pärtin (s. 1935) tunnetuimmat luomukset noudattavat niin sanotun sakraalisen minimalismin tyyliä. Sen tunnusmerkkejä ovat perinteisistä kolmisoinnuista ja hengellisyyden kaiuista syntyvä ajattomuuden illuusio, hypnoottisuus ja rauha. Pärtin tunnetuimpia teoksia ovat tyylin varhaiset edustajat, kuten Fratres (1977), Tabula Rasa (1977), Cantus in memoriam Benjamin Britten (1977) ja Spiegel im Spiegel (1978).
Ennen tyylinsä vakiintumista Pärt oli etsinyt omaa ääntään keskieurooppalaisen modernismin jalanjäljissä. Hän sävelsi Viron ensimmäisen 12-sävelteoksen Nekrolog (1960), minkä jälkeen kompleksiset järjestelmät, ankara oikeaoppisuus ja romanttisen sävelkielen täydellinen hylkääminen ajoivat häntä kohti umpikujaa kymmenen vuoden ajan. Kuoroteos Credo (1968) osoittautui onneksi onnettomuudessa: teoksen tunnustuksellisuus teki hänestä ei-toivotun henkilön neuvostososialistisessa Virossa, ja koska tilauksia ei juuri tullut, hänelle jäi aikaa tutkia itseään ja taidettaan. Vuosien ajan Pärt paneutui renessanssin ja keskiajan polyfoniaan, josta lopulta kehittyi hänen omaperäinen sävelkielensä.
Kolmas sinfonia (1971) syntyi Pärtin elämän risteyskohdassa. Pärt meni naimisiin, kääntyi luterilaisesta ortodoksiksi ja oli jo ylittänyt uuden tyylin kynnyksen, tosin vielä täysin asettumatta kodiksi. ”Tunsin vapautuneeni, aivan kuin taakka olisi pudonnut matkasta”, Pärt sanoi. ”Olin onnellinen kirjoittaessani sinfoniaa. Tuntui kuin olisi päässyt toiselle puolelle.”
Sinfoniassa kuuluu kirkollisen kuoromusiikin vaikutus vuorolauluineen, ja harmonioissa kuultaa keskiaikaisen musiikin koristelematon karuus. Pärt on verrannut sinfonian muotoa kaupungin rakentumiseen: pieniä, jatkuvasti monistuvia keskuksia syntyy sinne tänne, kunnes ne jossain vaiheessa liittyvät toisiinsa.
Jaani Länsiö
Béla Bartók: Ihmeellinen mandariini
Balettipantomiimi Ihmeellinen mandariini perustuu Menyhért Lengyelin kirjoittamaan samannimiseen tarinaan vuodelta 1917. Librettoa oli ilmeisesti kaavailtu joko Sergei Djagilevin venäläiselle baletille tai Ernö Dohnányille uutta oopperaa varten. Béla Bartók (1881–1945) ehti ensin, ja hän tarttuikin heti toimeen. Pantomiimin pianoversio valmistui vuonna 1919, orkesteriversio viisi vuotta myöhemmin.
Teos koki heti vastustusta. Saadakseen Ihmeellisen mandariinin esille oli Bartókin etsittävä myötämielisyyttä Unkarin ulkopuolelta. Katastrofaalinen kantaesitys koettiin Kölnissä marraskuun 27. päivänä 1926, mutta myös saksalaisille teoksen provokatiivinen kuvasto osoittautui sietämättömäksi. Seksuaalisesti virittynyt tarina prostituoituineen, murhineen ja ryöstöineen ja alati väkivaltaisemmaksi yltyvä musiikki järkyttivät ensi-iltayleisöä pahoin. Syttyi kärhämä aivan kuin Stravinskyn Kevätuhrin esityksessä vuonna 1913. Etenkin kirkon piirit moraalinvartijoineen ottivat pahasti nokkiinsa.
Sahaavasti alkava musiikki vie heti keskelle dekadenttia betonihelvettiä, jossa ihmishengen arvo mitataan taskurahoissa. Sutenöörin ikkunassa keikistelee lumoava nainen (notkea klarinettisoolo), johon iltakävelyllään oleva vanhus (pasuunaglissandot) himoissaan ihastuu. Houkutuslintu on ansa, johon haksahtava menettää paitsi rahansa myös henkensä. Varaton mies kuitenkin armahdetaan ja heitetään kadulle. Sama toistuu tyhjätaskun nuorukaisen kohdalla.
Sitten ovelle ilmestyy varakas kiinalainen, mandariini, joka viehtyy naisen viettelevään valssiin. Himokasta leikkiä seuraa pahoinpitelyä, puukotusta ja tukehduttamista, mutta mandariini ei ota kuollakseen. Myös hirttäminen osoittautuu turhaksi. Yhtäkkiä mandariini alkaa loistaa vihreänä ja sinisenä, mitä Bartók värittää sanattomalla kuorolla. Vasta saatuaan tyydytyksensä yhdeltä naisista mandariini saadaan lopulta hengiltä. Orkesterisarja päättyy kohtaan, jossa mandariinin pahoinpitely alkaa.
Teos hyllytettiin välittömästi eikä sitä tuotettu näyttämölle Bartókin elinaikana enää kuin kerran, Prahassa vuonna 1927. Syy ei ollut yksin sensoreiden tai oopperatalojen: Budapestin oopperan jo käyntiin pannut produktiot 1931 ja 1941 olivat niin sievisteltyjä ja kaukana alkuperäistunnelmasta, että Lengyel ja Bartók kielsivät niiden esittämisen. Näyttämöllä Ihmeellinen mandariini ei edelleenkään nauti erityistä suosioita, mutta konserttisaleissa se pysyy kestosuosikkina.
Jaani Länsiö
Osmo Linkola
Osmo Linkola (s. 1958) on Helsingin kaupunginorkesterin klarinetin äänenjohtaja. Hänen ominta alaansa ovat kamari- ja sinfoniamusiikki sekä solistiesiintymiset. Ennen Crusell 250 -konserttia Linkola on soittanut HKO:n solistina esimerkiksi Debussyn, Mendelssohnin, Mozartin, Rautavaaran, Shaw’n, Straussin ja Stravinskin teoksia. Helsingin kaupunginorkesterin riveihin Linkola tuli vuonna 1982 klarinetin varaäänenjohtajaksi, ja soitinryhmänsä äänenjohtaja hän on ollut vuodesta 1985 lähtien. Klarinetin lisäksi Linkola soittaa basettitorvea.
Linkola on esiintynyt maamme merkittävien kaupunginorkestereiden solistina sekä toiminut Ruotsissa Malmön sinfoniaorkesterin sooloklarinetistina. Taideyliopiston Sibelius-Akatemian klarinetinsoiton tuntiopettajana hän työskenteli vuosina 1984–2021.
Klarinetinsoiton Osmo Linkola aloitti vuonna 1969 Turun Musiikkiopistossa Reino Simolan ja Osmo Vänskän oppilaana. Diplomitutkinnot Linkola suoritti erinomaisin arvosanoin sekä Sibelius-Akatemiassa Reino Simolan johdolla että Wienin Musiikkikorkeakoulussa opettajanaan Alfred Prinz. Mestarikursseilla Linkolaa ovat ohjanneet muun muassa Rudolf Jettel, Karl Leister ja John McCaw.
Osmo Linkolalle Bernhard Crusellin klarinettikonserton soittaminen säveltäjän 250-vuotisjuhlavuonna on toiveiden täyttymys. Linkolan mukaan Crusell oli omana aikanaan suomalaisena säveltäjänä ja muusikkona täysin poikkeuksellinen, ja häntä voi hyvällä syyllä pitää kotimaisten klarinetistien esikuvana. ”200-vuotisjuhlan aikaan olin koululaisena vasta kuuntelijan roolissa”, Osmo Linkola kertoo. ”Sen vuoksi tätä tilaisuutta piti odottaa 50 vuotta.”
Eva Ollikainen
Eva Ollikainen (s. 1982) on Islannin sinfoniaorkesterin taiteellinen johtaja ja ylikapellimestari. Hän on työskennellyt tehtävässä vuodesta 2020, ja pesti jatkuu näillä näkymin kauden 2025–2026 loppuun saakka. Aiemmin Ollikainen on toiminut Pohjoismaisen kamariorkesterin ylikapellimestarina.
HKO:n edessä Eva Ollikainen on nähty viimeksi maaliskuussa 2023, jolloin orkesterin soittoa hänen johdollaan kuvattiin ”jäsentyneeksi, herkäksi ja liekehtiväksi” (HS 18.3.2023). Kaudella 2024–2025 Ollikaisen konserttikalenterissa ovat ensivierailut esimerkiksi Lontoon filharmonisen orkesterin, Ranskan kansallisorkesterin, Tanskan kansallisorkesterin ja sveitsiläisen Zürichin Tonhalle-orkesterin johdossa. Lisäksi hän tekee debyyttinsä maineikkaassa Musikverein-konserttitalossa Wienin sinfonikkojen kapellimestarina. Kuluvalla kaudella Ollikainen johtaa myös Berliinin valtionoopperassa Taikahuilun sekä Baltimoren, DSO-Berlinin ja Göteborgin sinfoniaorkestereita.
Eva Ollikainen on valmistunut musiikin maisteriksi Sibelius-Akatemiasta, jossa hän pianonsoiton lisäksi opiskeli orkesterinjohtoa Leif Segerstamin ja Jorma Panulan ohjauksessa. Kapellimestarinammattinsa lomassa Ollikainen on ennättänyt opiskella myös purjelaivanrakentamista ja työskennellä laivan kansimiehistössä valtamerellä.
Eva Ollikainen voitti arvostetun Jorma Panula -kapellimestarikilpailun 21-vuotiaana, ja nuorten muusikkojen ohjaaminen on lähellä hänen sydäntään. Hän vierailee säännöllisesti opettamassa Sibelius-Akatemiassa ja johtaa mestariluokkia Fiskars Summer Festival -musiikkijuhlilla, pohjoismaisella nuorten kapellimestarien Nordisk Dirigentforumilla, Johns Hopkins -yliopiston Peabody-instituutissa ja Tanskan kuninkaallisessa musiikkiakatemiassa. Ollikainen perusti Islannin sinfoniaorkesterin orkesterinjohdon akatemian vuonna 2021.
