Elämän virrat

Outi Tarkiainen: The Rapids of Life

Helsingin kaupunginorkesterin tilausteosten sarja Helsinki-variaatiot kutsuu nykysäveltäjiä kirjoittamaan uusia teoksia inspiraationaan jokin ennen vuotta 1945 valmistunut suomalainen sävellys. Outi Tarkiaisen (s. 1985) The Rapids of Life (2024) on HKO:n yhteistilaus Göteborgin sinfoniaorkesterin, BBC Scottish Symphony Orchestran ja Alankomaiden filharmonikoiden kanssa.

Kuten Tarkiaisen aiemmat orkesteriteokset Midnight sun variations (2019) ja The Ring of Fire and Love (2020), The Rapids of Life sai alkuideansa synnytyksestä ja viittaa myös luontoon. ”Sain kokea fergusonin refleksin, jossa kohtulihas työntää lapsen ulos ilman tietoista toimintaa”, Tarkiainen kertoo. ”Tämä kaksiminuuttinen on tähänastisen elämäni intensiivisin kokemus. Kontrolloimattomuudessaan se toi mieleeni Islannissa kokemani koskenlaskun, jota ei tarvitse toiste tehdä.” 

”Teos alkaa hitailla avautumisaalloilla ja kasvaa yhä kiivaammaksi. Sitten kaikki pysähtyy ja maailma on auki. Synnytyksessä tätä kutsutaan lepovaiheeksi. Yllättäen alkaa intensiivinen jakso, fergusonin refleksi, joka päättyy ihmeelliseen kohtaamiseen: ajan pysähtymiseen ja alkupisteeseen. Nythän elämä vasta alkaa. Loppuvaiheilla on suora lainaus Jean Sibeliuksen neljännen sinfonian ensimmäisestä tahdista. Se on minulle tärkeä sinfonia. Kuulen siinä sisäistynyttä elämänmysteeriä.”

Sävellystyön aikana Tarkiainen sai tiedon säveltäjä Kaija Saariahon kuolemasta. ”Tämä kanavoitui teokseen sitaatilla Kaijan sellokonsertosta sekä hänelle tärkeistä soolosoittimista, jotka kantavat elämänliekkiä eteenpäin. Omistan teoksen Kaijan muistolle.”

Jaani Länsiö

Einojuhani Rautavaara: Cantus arcticus

Akateeminen promootiokantaatti. Harva sävellystilaus lupaa niin varmaa kertakäyttökohtaloa kuin yliopistolliseen juhlatilaisuuteen valmistettava, yleensä pompöösiä tunnelmaa korostava teos, jonka ei missään nimessä tule varastaa huomiota itse päätapahtumalta. Mutta niin kävi, että Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) onnistui kääntää tulevan teoksensa lähes varmalta näyttänyt unohduskuolema menestykseksi, jollaista Suomen musiikkielämä ei ollut kokenut lähes puoleen vuosisataan. 

Oulun yliopisto oli tilannut Rautavaaralta teoksen kuorolle ja orkesterille ensimmäiseen promootiojuhlaansa. Uuden teoksen nopea opetteleminen kuitenkin pelotti valmiiksi kiireistä kuoroa, joten juhlan kapellimestari Stephen Portman pyysi säveltäjää olemaan armollinen kuorotekstuurin kanssa. Rautavaaralla oli parempi idea. ”Kuule Steve, minä en tarvitse sinun kuoroasi ollenkaan. Minä teen sen kantaatin linnuille. Minä panen sinne linnut laulamaan.”

Se oli nopea päähänpisto ilman konkreettista suunnitelmaa, mutta koska Rautavaara oli kuitenkin jo tehnyt nauhamusiikkiteoksia, ei ajatus orkesterin ja ääninauhan yhdistämisestä ollut täysin uusi. Oulun yliopisto oli aikanaan maailman pohjoisin, joten oli luonnollinen valinta hakea laulusolistit Pohjois-Suomen soilta ja metsistä. Vielä kun Rautavaara lisäsi joukkoon Yleisradion tehostearkistosta muutamia lisä-ääniä ja muokkasi niitä sopivimmiksi, syntyi Cantus arcticus ‒ konsertto linnuille ja orkesterille (1972). Teos lienee Sibeliuksen keskeisten teosten jälkeen esitetyin suomalaissävellys maailmalla.

Cantus arcticus poikkeaa perinteisestä konsertosta muutenkin kuin siivekkäine solisteineen. Siinä ei ole yhteisön ja yksilön konflikteja, vaan luonnon äänet ja orkesteri elävät täysin sovussa ja harmoniassa keskenään. Soittimet jopa imitoivat lintuja kuin rupattelisivat niiden mukana. Tunnelma on hyvin impressionistinen. Ensiosassa ollaan suolla, jossa linnut heräilevät debussymäisen huilukuvioinnin kutsuun. Toinen osa Melankolia esittelee itsekseen huhuilevan tunturikiurun, jonka ääni on muokattu kaksi oktaavia matalammaksi. Kolmas osa kuvaa muuttoon lähteviä joutsenia, jotka täyttävät taivaan valkeudellaan ja äänimaiseman laulullaan. 

Jaani Länsiö

Michael Tippett: A Lament teoksesta Divertimento on ”Sellinger’s Round”

Sir Michael Tippett (1905–1998) nautti aikanaan mainetta Ison-Britannian merkittävimpänä oopperasäveltäjänä Benjamin Brittenin ohella, mutta 2000-luvulla hänen nimeään on näkynyt lähinnä asiantuntijoiden suosikkilistoilla. Tippettin tyyliä on vaikea lokeroida; hän nousi suosioon pian toisen maailmansodan jälkeen lyyrisillä, melodisilla, lähes anti-modernistisilla teoksillaan, joihin ilmestyi myöhemmin myös jazzin ja bluesin piirteitä. Haydnin, Händelin, Bachin ja jopa varhaisbarokin vaikutus on usein ilmeinen, joskin Tippett flirttaili myös dodekafonian suuntaan. Englantilaisuutta hän koskaan kadottanut.

Viisiosainen Divertimento on ”Sellinger’s Round” (1953-54) tekee aikamatkan brittimusiikin historiaan. Se tyylittelee 1500-lukulaista englantilaissävelmää mm. William Byrdin, Orlando Gibbonsin, Thomas Arnen, John Fieldin ja W. S. Sullivanin tapaan. Sarjan toinen osa A Lament katsoo sävelmää surumielisesti ja ujuttaa sekaan lainauksen aariasta ”Ah, Belinda!” Henry Purcellin oopperasta Dido ja Aeneas (1689).

Jaani Länsiö

Philip Glass: Blood Oath jousikvartetosta nro 3 ”Mishima”

Philipp Glass (s. 1937) kuuluu amerikkalaisen minimalismin perustajiin yhdessä Terry Rileyn, Steve Reichin ja La Monte Youngin kanssa. Glassin tunnistettavia tavaramerkkejä ovat jatkuvasti vuorottelevat molli- ja duuriterssit, tasainen rytmiikka ja hypnoottisiksi äänimatoiksi levittyvät kolmisoinnut. Glassin valtavan tuotannon tunnetuimpiin kuuluvat mm. viulukonsertto nro 1 (1987), ooppera Einstein on the Beach (1975) sekä musiikit elokuviin Koyaanisqatsi (1982), Candyman (1992) ja Tunnit (2002). 

Glassin yhdeksästä jousikvartetosta ainakin viisi liittyy suoraan joko näytelmään ja elokuvaan.  Kuusiosainen jousikvartetto nro 3 ”Mishima” perustuu elokuvan Mishima: A Life in Four Chapters (ohj. Paul Schrader, 1985) musiikkiin. Elokuva kertoo japanilaisen kirjailijan ja aktivistin Yukio Mishiman (1925–1970) elämäntarinan, joka päättyy epäonnistuneeseen vallankaappaukseen ja ritualistiseen itsemurhaan Japanin puolustusvoimien päämajassa. Kvarteton viides osa Blood Oath harhailee murrettujen ja tasaisten kolmisointujen välillä harmonioita vaihdellen. Sovituksen jousiorkesterille on tehnyt Pekka Kuusisto. 

Jaani Länsiö

Hannah Kendall: Weroon Weroon

Lontoossa syntyneen, New Yorkissa asuvan Hannah Kendallin (s. 1984) musiikissa kuuluvat tyylien monimuotoisuus ja kulttuurien värikkyys, ja sen aihepiirit kiertyvät usein merkillisten ja merkittävien ihmiskohtaloiden ympärille. Kendallin tunnetuimpia teoksia ovat runoilija Lemn Sissaysta ja tulitikkutehtaan naisista kertova orkesteriteos The Spark Catchers (2017) sekä kuvataiteilija Basquiatin töistä inspiroitunut Tuxedo-sarja. Guyanalaisesta runoilijasta ja vapausaktivistista Martin Carterista (1927–1997) kertova kamariooppera The Knife at Dawn (2016) kuuluu Kendallin avainteoksiin. 

Carter tuli tunnetuksi Guyanan itsenäisyyden äänenä ja marttyyrina, jonka brittiläiset kolonialistit tuomitsivat kahdesti vankeuteen eripuran levittämisestä. Pekka Kuusistolle syntynyt Weroon Weroon (Jumalani, Jumalani, 2021) viittaa Carterin samannimiseen runoon kokoelmasta Poems of Resistance from British Guiana (1954). ”Kahlitulle viululle” sävelletty teos kuvailee synkkyyden sävyttämää toivoa kuolemanjälkeisestä elämästä sekä Martinin nälkälakon uuvuttamia vankeusaikoja. 

Jaani Länsiö

J.S.Bach: O mensch, bewein’ dein Sünde gross

Vaikka Johann Sebastian Bach (1685–1750) sävelsi kaikki teoksensa yksin Jumalan kunniaksi, iso osa hänen musiikistaan ei ole suoranaisesti uskonnollista. Etenkin Weimarin hovisäveltäjänä (1708–1717) hän tuotti maallisia sävellyksiä, kuten Brandenburgilaiset konsertot sekä sarjan Das Wohltemperierte Klavier. Niinikään Weimarissa valmistuneessa Das Orgelbüchleinissa (Pieni urkukirja) yhdistyvät maallinen ja hengellinen: se on paitsi oppikirja nuorille urkureille että Bachin uskonnollisuuden korkeimpia ilmentymiä, jonka taiteellisuus ylittää pedagogiset arvot moninkertaisesti. 

Koraalipreludi Sebald Heydenin tekstiin O mensch, bewein' dein Sünde gross (Oi ihminen, sure syntejäsi suuria) on sarjan tunteellinen sydän- ja elon suruja syväluotaava mietiskely, jota Bach käytti myöhemmin myös Johannes- ja Matteus-passioissaan. Sen ovat sovittaneet esimerkiksi Carl Tausig pianolle ja Percy Grainger puhallinorkesterille. Tunnetuimman, tänään kuultavan sovituksen jousiorkesterille on tehnyt Max Reger.

Jaani Länsiö

Erkki-Sven Tüür: Passion teoksesta Action, Passion, Illusion

Baltian tunnetuimpiin kuuluvan säveltäjän Erkki-Sven Tüürin (s. 1959) musiikki on lähes aina voimakasta ja väkevää, usein sävellajeihin pohjaavaa ja toisinaan mystisiä, hengellisiäkin ulottuvuuksia käsittelevää. Usein hän lähentelee niin sanottua ”pyhän minimalismin” tyyliä Arvo Pärtin ja Pēteris Vasksin tapaan, mutta Tüürin taivasnäyt hohtavat tummempina. Tausta rock-kitaristina tuo särmää suurten orkesteriteosten voimakohtiin ja soitinvalintoihin. Tüürin laajan tuotannon rungon muodostavat mm. 10 sinfoniaa, sekä konsertot pianolle (2006), klarinetille (2013) ja sellolle (2001).

Triptyykki Action, Passion, Illusion (1995) hämärtää musiikillisen ajan ja paikan tajua. Sen reunaosat juoksevat uusiklassisesti motoroituina voimanpesinä minimalistisia tehokeinoja kaihtamatta. Keskiosa Passion on triptyykin emotionaalinen keskus, syvältä maaperästä kohti korkeuksia kurottava surunvalittelu, joka ottaa jousiorkesterin ilmaisuasteikon täysimääräisenä käyttöön.

Jaani Länsiö

Katarina Barruk

Katarina Barruk (synt. 1994) on uumajansaamelainen, Ruotsin Västerbottenissa varttunut laulaja-lauluntekijä, ja häntä pidetään yhtenä kiinnostavimmista modernin saamelaismusiikin tekijöistä. Hänen kirkas ja tunnusomainen äänensä sekä vankkumaton lavakarismansa loihtivat ympärilleen tilan, joka yhtäaikaisessa haavoittuvaisuudessaan ja väkevyydessään hakee vertaistaan. Kuulijoilleen Barruk tarjoilee villin, mutta juurevan sekoituksen pop-musiikkia, perinteistä joikua ja improvisaatiota. 

Katarina Barruk on maailman ainoa uumajansaameksi esiintyvä ja levyttävä artisti. Laulujensa avulla hän pyrkii elvyttämään äärimmäisen uhanalaiseksi luokiteltua äidinkieltään ja tekemään sitä tunnetuksi. Vuonna 2019 Barruk esiintyi YK:n Alkuperäiskansojen kielen vuoden avajaisissa Unescon päämajassa Pariisissa, ja alkuperäiskansojen Ijahis Idja -musiikkifestivaaleilla häntä on kuultu vuosina 2019 ja 2023 Inarissa. Koska uumajansaamelainen joikutraditio on jo kertaalleen ennättänyt sammua eikä perinteen taitajia enää ole, on Barruk joikaamistaan kehittäessään ollut omillaan. Aineksia joikuunsa hän on joutunut etsimään äänitearkistojen vanhoista tallenteista, joista inspiraatio usein onkin löytynyt. 

Barruk on esiintynyt kiertueilla Euroopassa ja on aktiivinen keikkailija Ruotsin ja Norjan festivaalilavoilla. Esimerkiksi Pohjois-Norjan suurimmilla jazzjuhlilla Varangerfestivalenissa Barruk on esiintynyt vuosina 2016 ja 2018, ja viime vuonna The Line of Best Fit -verkkojulkaisu julisti hänet Norjan keskeisiin festaritapahtumiin kuuluvan, Oslossa järjestettävän vuosittaisen Øyafestivalenin ”isoimmaksi ilmestykseksi”.

Katarina Barrukilta on ilmestynyt kaksi albumia, Báruos (2015) ja Ruhttuo (2022). Vuonna 2020 hänelle myönnettiin Ruotsin tekijänoikeusjärjestö SKAP:n kulttuurinedistämispalkinto. 

Pekka Kuusisto

Pekka Kuusisto (s. 1976) on Suomen tunnetuimpia ja kansainvälisesti menestyneimpiä muusikoita. Konserttikauden 2024/25 avajaiskonsertin myötä Kuusisto aloitti toisen kautensa Helsingin kaupunginorkesterin päävierailijan tehtävässä sekä ohjelmistoa suunnittelevan taiteellisen johtotiimin jäsenenä. HKO:n konserteissa Kuusistoa kuullaan kapellimestarina, viulusolistina ja niin sanottuna liidaajana eli viulua soittavana eikä tahtipuikkoa käyttävänä orkesterinjohtajana.

”Yksi konserttikautemme tavoitteista on leikkiä Musiikkitalon entistäkin paremmalla, urkujen kypsentämällä akustiikalla”, Kuusisto kertoo. ”Uutuudenherkkä kuunteleminen tuottaa punnittua ääntä, ja näin kokemuksemme kasvavat syvemmiksi. Tarjoamme pitkää kaarta ja välähdyksiä, sekä turvaa että hulinaa. Orkesteriapparaatti on koe, jossa satakunta ihmistä haaveineen ja säröineen pyrkii saavuttamattomaan.”

Muusikkoperheessä varttunut Pekka Kuusisto aloitti viulunsoiton kolmevuotiaana. Kuusiston solistiura käynnistyi toden teolla hänen voitettuaan kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun 1995. Siitä lähtien työt ovat kutsuneet kiihtyvään tahtiin kaikille mantereille eri puolille maailmaa. Vakituiset työpaikat sijaitsevat tällä hetkellä Helsingin lisäksi Oslossa (Norjalainen kamariorkesteri), Bremenissä (Deutsche Kammerphilharmonie) ja San Franciscossa (San Franciscon sinfoniaorkesteri).

Pekka Kuusisto on tunnettu rohkeudestaan ja innovatiivisuudestaan ja hänen repertoaarinsa ulottuu kansanmusiikista klassisen kautta genrerajoja pakenevaan musiikkiin. Kuusisto yhdistää, luo uutta ja liikkuu laajasti eri taiteenaloilla uudistaen myös konserttitraditioita sekä muusikoiden ja yleisön vuorovaikutusta väheksymättä tradition kovaa ydintä, esimerkiksi instrumentalistina tai – yhä useammin – kapellimestarina.

Kuusiston käytössä oleva viulu on Antonio Stradivari ”Scotta” (1709), joka on lainassa yksityiseltä taholta Tarisio-huutokauppakamarin kautta.