Susanna Mälkki
Helsingissä syntynyt ja nuoruutensa asunut Susanna Mälkki on kasvanut Helsingin kaupunginorkesterin säestyksellä. Pienenä hän istui orkesterin konserteissa perheensä kanssa, ja nuorena musiikinopiskelijana seurasi tarkasti orkesterimuusikoiden ammattitaitoa ja nautti maailman parhaiden solistien esiintymisistä. Vuonna 2004 hän pääsi ensimmäistä kertaa johtamaan orkesteria, jonka 13. ylikapellimestarina hän aloitti syksyllä 2016.
Mälkin tie kapellimestariksi on kulkenut Sibelius-Akatemian ja Tukholman Edsberg-instituutin selloluokkien kautta. Hän voitti kansalliset Turun sellokilpailut ja nousi Göteborgin sinfoniaorkesterin soolosellistiksi, mutta jo nuorena kytemään jäänyt innostus orkesterinjohtamiseen ohjasi häntä koko ajan kohti kapellimestariopintoja.
Mälkin ensikosketus orkesterinjohtamiseen tuli Tukholmassa orkesterisoitinten opiskelijoista kootun pienyhtyeen kapellimestarina. Toisen kerran Mälkki johti koulun kamariorkesteria Ruotsin radion sinfoniaorkesterin silloisen ylikapellimestarin Esa-Pekka Salosen seuratessa vierestä. Tunne todellisen intohimon löytymisestä oli sinä hetkenä kirkas ja on sitä edelleen.
Mälkin läpimurto tapahtui vuonna 1999 Helsingin juhlaviikoilla, ja ensimmäisen vakiokiinnityksensä hän sai Stavangerin orkesterin musiikillisena johtajana. Maineikkaan nykymusiikkiorkesteri Ensemble Intercontemporainin taiteellisena johtajana (2006–2013) hän vakiinnutti nimensä aikamme musiikin syvällisenä tulkkina.
Mälkki on johtanut maailman parhaita orkestereita, kuten kaikkia USA:n Big Five -orkestereita, Amsterdamin Concertgebouw’ta, Berliinin filharmonikkoja ja Lontoon sinfoniaorkesteria sekä vieraillut oopperataloissa aina New Yorkin Metropolitanista ja Pariisin oopperasta Milanon La Scalaan ja Wienin valtionoopperaan. Syksyllä 2017 hän aloitti Los Angelesin filharmonikoiden päävierailijana. Musical America -lehti valitsi Mälkin vuoden kapellimestariksi 2017.
Paavali Jumppanen
Paavali Jumppanen (s. 1974) on tullut tunnetuksi syvällisistä tulkinnoistaan, jotka kattavat tyylikaudet Bachista Bouleziin. Hän on levyttänyt sekä esittänyt mm. Beethovenin 32 pianosonaattia konserteissa ympäri maailman ja soittanut myös säveltäjän pianokonserttoja ahkerasti. Nykymusiikkiin hän teki jäljen levytettyään kaikki Pierre Boulezin pianosonaatit vuonna 2005 Deutsche Grammophonille.
Maineensa Jumppanen on ansainnut paneutumalla musiikkiin ja säveltäjiin poikkeuksellisen syvällisesti, jopa vuosikausia ennen niiden esittämistä, ja esimerkiksi lukuvuoden 2011–2012 hän vietti vierailevana tutkijana Harvardissa perehtymällä wieniläisklassismiin. Hän onkin verrannut muusikon työtä kielenkääntäjän ammattiin; ei riitä, että osaa sanat, pitää ymmärtää myös niiden piilomerkitykset. Asiantuntijuus ei Jumppaselle silti tarkoita varmuutta, vaan tyylillistä vaistoa, vapautta tulkita ja kokeilla. Brahmsin ensimmäistä konserttoa Jumppanen on esittänyt jo Sibelius-Akatemian ja Baselin musiikkiakatemian tutkinnoista lähtien mm. Turussa ja New Yorkissa:
”Teoksen soittaminen on aina erityinen kokemus sen uskomattoman tunnelatauksen vuoksi. Konserton alku manifestoi raivokkaasti henkisen umpikujan ja piano tulee sisään jonkinlaisella valituslaululla. Toisessa teemassa tunnutaan hakevan koraalista apua edeltäneeseen umpikujaan, mikä tuntuukin toimivan hyvin, kun koraali pian avautuu upeaan laululliseen vapauteen. Toisessa osassa koraalin maailma otetaan perusteellisempaan tutkiskeluun ja kappaleen finaalissa aiheeseen vielä palataan elämäniloisen toisen teeman myötä. Konserton loppu on varmaan kaikista pianokonsertoista komein. On aina juhlahetki päästä ’ison d-mollin’ kanssa lavalle.”
Konsertoimisen ohella Jumppanen on PianoEspoo-festivaalin taiteellinen johtaja ja monitaiteisen Väyläfestivaalin taiteellisen työryhmän puheenjohtaja.
Jaani Länsiö
Paavali Jumppanen Twitterissä: @PianistPaavali
Sean Shepherd: Express Abstractionism
Kuvataiteen ja musiikin liitto on ollut pitkä ja hedelmällinen. Claude Debussyn La Mer, Henri Dutilleux’n Timbres, Espace, Mouvement ja monet Franz Lisztin sinfonisista runoista ovat vain muutama esimerkki siveltimen vedoista säveliksi muuntuneista teoksista, pysähtyneen kuvan siirtämistä aikataiteeksi ja ääniaalloiksi.
Harvinaisempaa on innoittua taiteilijoiden tyylistä tai työtavasta, kuten Sean Shepherd (s. 1979), joka neliosaisessa Express Abstractionism -teoksessaan liittää yksittäisen maalausten sijaan viisi kuvataiteen mestaria yhteen ja samaan sävellykseen. Alexander Calder, Gerhard Richter, Wassily Kandinsky, Lee Krasner ja Piet Mondrian muuttuvat soiviksi hahmoiksi nimeään kantavien osien ja jaksojen taustalle.
”Sen lisäksi, että jatkuvasti palaan heidän töihinsä, näillä taiteilijoilla ei ole varsinaista suhdetta toisiinsa, paitsi että heistä jokainen tekee pääasiassa abstraktia taidetta sanan yksinkertaistetussa merkityksessä. Oikeastaan liittäessäni heidät yhteen on monta tapaa löytää aina muista poikkeava tekijä, mutta itselleni heidän tärkein yhteytensä on 1900-luvun alkupuolen poliittiset tragediat, joista heistä jokainen joutui kärsimään”, Shepherd on sanonut.
Enemmän kuin taiteilijoiden teokset, Shepherdiä on kiehtonut ajatus pelkistetyn idean mallista, josta taideteos lopulta syntyy. Shepherd kertoo, kuinka aina ennen työnsä aloittamista hänen päänsä tulvii ideoita, mutta säveltäessään hän usein kokee lukittautuneensa yhteen ajatukseen – äänenväriin, harmoniaan tai alku- ja lopputunnelmaan – joka määrää koko teoksen suunnan. Sanaleikiksikin tulkittava Express Abstractionism kuvaa sitä vaihetta, kun ideoiden tulva pääsee ulos mahdollisimman kiivaana, paljaana ja vapaana. Tätä tunnetta Shepherd on purkanut partituuriinsa, aivan kuin ihailemansa taiteilijat luodessaan ideansa kankaalle.
”Kulttuurillamme on tapana ottaa nämä taiteilijat, heidän työnsä, ideansa ja liikkeensä kovin vakavasti, mutta haluan katsoa asiaa yksinkertaisemmin. Viiva on viiva, sininen on sininen ja kangasta koskettava pensseli sopii hyvin käteen. Minulle se vastaa nykyään totuutta.”
Jaani Länsiö
Aaron Copland: Appalakkien kevät, sarja
Kuutamosonaatti, Konsertto Erään enkelin muistolle, Sadepisarapreludi… Sävelteoksiin jälkikäteen liitetyt otsikot ovat vuosisatojen ajan antaneet yleisluonteisille teosnimille (sonaatti nro 14, konsertto viululle ja preludi Des-duurissa) muistia virkistävät mielleyhtymät ja aiheen akateemiseen saivarteluun, mutta ennen kaikkea ne ovat luoneet teoksille psykologisen viitekehyksen, jonka vaikutuksilta korvatkaan eivät voi välttyä. Vai miltä kuulostaisi amerikkalaissäveltäjistä merkittävimpiin kuuluneen Aaron Coplandin (1900–1990) teos Appalakkien kevät esitettynä alkuperäisellä nimellään: ’Baletti Marthalle’?
Appalakkien keväällä on nimenä vain vähän tekemistä baletin aihepiirin kanssa. Teos sai alkunsa, kun villin lännen baleteillaan Billy the Kid ja Rodeo mainetta luonut Copland sai vuonna 1942 tanssija Martha Grahamilta ja mesenaatti Elizabeth Sprague Coolidgelta tilauksen säveltää tanssiteos amerikkalaisiin teemoihin. Yhdeksi lähteekseen Copland valitsi Yhdysvaltain itäosista alkunsa saaneiden uskonnollisten shaker-yhteisöjen laulun Simple Gifts, mutta muuten Appalakkien vuoristoseutu tai keväinen kuvasto eivät vaikuttaneet taustalla lainkaan. Maisemallinen mielleyhtymä olikin tanssija Grahamin viime hetken keksintö, jonka säveltäjä hyväksyi. Saadessaan kehuja vuoristomaisemia vastanneesta sävelmaalailustaan Copland tyytyi vain myhäilemään itsekseen. ”Annoin äänen sille alueelle täysin tietämättäni”, hän myönsi myöhemmin. ”Teosten kohtalo on kiinnostava. Etukäteen ei voi aina tietää, mitä niille tapahtuu”.
Appalakkien kevät oli valtava menestys, joka loi tyylipohjan amerikkalaiselle musiikille pitkälle tulevaisuuteen. Teoksesta myönnettiin Coplandille musiikin Pulitzer, ja televisioyhtiö CBS:n ajankohtaisohjelma Reports käytti sen katkelmaa tunnusmusiikkinaan vuosikymmenten ajan. Appalakkien keväästä on liikkeellä neljä eri laitosta: vuonna 1945 esitettiin lyhennetty, tanssiton sarja sinfoniaorkesterille. Vuonna 1954 Copland palautti orkesterisarjaan jo kerran poistetut kohtaukset. Vuonna 1972 ilmestyi vielä lyhennetty sarja alkuperäiselle, kolmentoista hengen soittajistolle. Tänään kuullaan sarja suurelle orkesterille vuodelta 1945.
Jaani Länsiö
Johannes Brahms: Pianokonsertto nro 1
Johannes Brahmsin (1833–1897) ensimmäinen pianokonsertto vaati valmistuakseen valtavia ponnisteluja, varavirtalähteitä ja henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Vuonna 1854 alkanutta työtä väritti hänen ystävänsä Robert Schumannin itsemurhayritystä seurannut kitulias kuolema, ja samalla Brahms eli pohjattoman itsekritiikin otteessa, joka venytti ensimmäisen sinfonian valmistumista lopulta yli 20 vuotta. Valtavan kunnianhimon ja odotusten synnyttämä ristipaine ei ainakaan nopeuttanut työskentelyä. Kuvaavaa kyllä, pianokonserttoa säveltäessään yli kaksikymppinen Brahms pyysi kirjeessä äitiään lähettämään lapsuutensa tinasotilaita.
Pianokonsertto op. 15 oli Brahmsin ensimmäinen yritys säveltää orkesterille, ja teos kävi läpi monta muodonmuutosta. Ensin siitä piti tulla suuri sinfonia, mutta lajityypin osoittauduttua vielä kokemattomalle Brahmsille liian vaikeaksi hän teki siitä sonaatin kahdelle pianolle. Vasta ystäviensä Joseph Joachimin ja Julius Otto Grimmin avulla hänen onnistui muokata orkesteriosuudesta pianolle sopiva kumppani vuoden 1859 Hannoverin kantaesitystä varten. Mönkäänhän se meni. Teoksen synnytysvaikeudet eivät jääneet yleisöltä huomaamatta, ja sen vastaanotto oli parhaimmillaankin asiallisen torjuva. Toisessa, Leipzigin-esityksessä yleisö tyrmäsi teoksen sihisemällä taputtamisen sijaan.
Ongelmaksi koettiin konserton jo lähtökohtaisesti sinfoninen luonne, joka ei päästä sinänsä virtuoosista piano-osuutta teoksen ylivertaiseksi itsevaltiaaksi. Se ei vastannut ilotulituksia ja Mendelssohnin mutkattomuutta ihailleen yleisön toiveisiin: kunnon konsertossahan orkesterin tuli alistua sankarillisen sormiakrobaatin astinlaudaksi! Brahmsin orkesteriosuudet olivat liian paksuja nieltäväksi.
Vaikka kuulijapalaute oli avoimen kielteinen, Brahms osasi ottaa sen rakentavana kritiikkinä, myönsi olevansa vasta aloittelija ja jatkoi konserttonsa esittämistä. Kuten tiedetään, teoksesta tuli myöhemmin konserttokirjallisuuden kiistaton kulmakivi. Ensimmäinen osa on koko Brahmsin tuotannon dramaattisimpia. Toinen osa on ”siunatun henkilön” muotokuva, kaikesta päätellen hänen (sala)rakkaansa Clara Schumannin. Rondo-muotoisen finaalin mollimyrsky väistyy loppunousua kohti kohoavaan duurin tieltä, aivan kuin koko konserton syntytarinan musiikillisena vertauskuvana.
Jaani Länsiö
