Vasili Sinaiski
Venäläisen kapellimestariperinteen maineikkaimpiin kasvatteihin kuuluva Vasili Sinaiski (s. 1947) syntyi Komin tasavallassa, ja kasvatti soitinrepertuaariaan pitkin lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän opiskeli ensin pianon- ja viulunsoittoa ja teini-ikäisenä myös kontrabassoa. Päästyään Leningradin konservatorioon hän vastoin venäläistä opiskelusysteemiä hyppäsi suoraan kapellimestarikoulutukseen valmistumatta ensin instrumentalistiksi. Opettajanaan hänellä oli legendaarinen Ilja Musin, jonka muita tähtioppilaita ovat mm. Semyon Byškov, Juri Temirkanov, Valeri Gergiev ja Tugan Sohiev.
Sinaiskin tie orkesterinjohtajaksi alkoi Moskovan filharmonikoissa, jossa hän toimi Kirill Kondrašinin assistenttina. Omilleen hän nousi viimeistään voitettuaan vuonna 1973 Karajan-kapellimestarikilpailut, jonka jälkeen hänet nimitettiin Latvian valtion kansallisen sinfoniaorkesterin ylikapellimestariksi vuosiksi 1976–1987. Moskovan filharmonikoiden musiikillisena johtajana vuosina 1991–1996 hän loi vankan maineensa venäläisen musiikin tulkkina, ja jatkoi isoja kiinnityksiään johtamalla Venäjän valtionorkesteria 2000–2002 sekä Bolšoin orkesteria 2010–2013. Hän toimi myös BBC Philharmonicin päävierailijana ennen John Storgårdsia vuosina 1996–2012. Hän on sekä BBC:n että Malmön orkestereiden emerituskapellimestari.
Sinaiski debytoi Helsingin kaupunginorkesterissa jo vuonna 1978. Viimeksi hän johti HKO:ta kevätkaudella 2017.
Ville Hiilivirta
Ville Hiilivirran (s. 1984) taival Helsingin kaupunginorkesteriin alkoi musiikkileikkikoulusta ja jatkui pianonsoiton opettelulla, kunnes hänen muusikkovanhempansa keksivät viedä poikansa Vantaan vaskipäiville kokeilemaan uusia soittimia pianon oheen.
”Olin ajatellut trumpettia, mutta sain äänen paljon helpommin käyrätorvesta”, Hiilivirta muistelee. ”Silloin luulin, että käyrätorvi on helpoin vaskisoitin. Totuus paljastui kyllä myöhemmin.”
Opiskelut jatkuivat Länsi-Helsingin musiikkiopistossa ja Sibelius-Akatemiassa Timo Ronkaisen johdolla ja Hannoverissa Markus Maskuniityn opissa. Vuonna 2010 Hiilivirran kilpailuputki huipentui Lieksan käyrätorvikilpailun voittoon.
”Konserttikappale on todellinen käyrätorvismin ‘tour de force’. Teos on sekä raskas, että äärimmäistä ketteryyttä vaativa. Samalla neljän käyrätorven pitäisi soida kuin yhtenä soittimena.” Hiilivirta on toiminut Helsingin kaupunginorkesterin käyrätorven äänenjohtajana vuodesta 2010 lähtien.
Miska Miettunen
Syntyjään varkautelainen Miska Miettunen (s. 1971) aloitti käyrätorven 10-vuotiaana Tauno Järvisen johdolla innostuttuaan isoveljensä musisoinnista. Pian hän löysi itsensä paikallisesta soittokunnasta sekä Varkauden orkesterista, ja vuonna 1990 hän pääsi Sibelius-Akatemiaan jatkamaan jo nuoriskoulutuksessa alkanutta yhteistyötään opettajansa Timo Ronkaisen kanssa. Opintojaan hän on täydentänyt myöhemmin Lontoon Royal College of Musicissa.
Vuonna 1992 Miettunen sai valita, ottaako vastaan paikan Radion sinfoniaorkesterissa, Tapiola Sinfoniettassa vai Helsingin kaupunginorkesterissa. Omimmalta tuntunut ilmapiiri ratkaisi suunnan HKO:lle, ja päätös on pitänyt. Moneen tyyliin ja aikakauteen venyvä Miettunen on urallaan soittanut myös kamariorkesteri Avantissa, Savonlinnan oopperajuhlaorkesterissa sekä Helsingin ja Suomen barokkiorkestereissa. Schumannin Konserttikappaletta Miettunen on esittänyt useasti. ”Schumann selvästi piti soittimesta, mutta kappale on monelta osin erittäin vaativa. Ylätorvien osalta se kulkee ajoittain aivan äärimmäisen korkeassa rekisterissä ja vaatii kaikilta ketteryyttä ja näppäryyttä.”
Mika Paajanen
Heinolasta kotoisin oleva Mika Paajanen (s. 1975) aloitti käyrätorven soittamisen 11-vuotiaana kuultuaan tädiltään, että kaupungissa olisi mahdollisuus saada yksityistunteja innokkaalta harrastajalta. Heti taitojen kartuttua hän liittyi kaupungin puhallinorkesteriin, mutta Heinolan musiikkikoulun ainoana käyrätorvistina hänen piti hakea viralliset oppituntinsa naapurikaupunki Lahden konservatoriosta. Paajanen sai koesoitosta paikan HKO:ssa jo vuonna 1996, samana vuonna kun hänet hyväksyttiin Sibelius-Akatemiaan Timo Ronkaisen oppiin. Vuonna 2003 hänestä tuli käyrätorven äänenjohtaja oltuaan sitä ennen myös Kansallisoopperan orkesterin vuorotteleva äänenjohtaja. Schumannin Konserttikappaletta Paajanen ei ole aiemmin päässyt esittämään, mutta teos on tietenkin tuttu. Hän on jopa matkustanut Berliiniin filharmoniaan sitä varta vasten kuuntelemaan. ”Kyllä se on asettanut käyrätorvikvartetin vaatimukset uudelle tasolle. Ykkösstemma menee haamurajana tunnetun kolmeviivaisen C:n yli, vieläpä terssillä. Itse soitan kakkosstemmaa. Koko teos on erittäin taitavasti kirjoitettu, ja sen esittämistä voisi melkeinpä sanoa urheilusuoritukseksi.”
Joonas Seppelin
Joonas Seppelin (s. 1982) löysi käyrätorven 10-vuotiaana soitettuaan sitä ennen viulua viisi vuotta. Hän on opiskellut Sibelius-Akatemiassa Timo Ronkaisen oppilaana ja Frankfurtissa Esa Tapanin johdolla. Opiskeltuaan vuoden ajan nykymusiikkiakatemia Ensemble Modernissa, jonka orkesterin riveissä hän myös soitti, Seppelin on luonut läheisen suhteen myös aikamme musiikkiin. Schumannin Konserttikappaletta Seppelin on aiemmin soittanut Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterissa. ”Odotan Schumannin esitystä innolla. Uskon, että mahdollisuus soittaa oman orkesterin solistina tulee olemaan urani kohokohtia. Parasta on, että pääsen esittämään sen läheisimpien kollegojeni kanssa, ja soittotyylimme ja tapa tulkita musiikkia on toisillemme hyvin tuttua vuosien varrelta. Saamme varmasti erittäin yhtenäisen ja rohkean tulkinnan.” Seppelin on soittanut Helsingin kaupunginorkesterissa vakituisena vuodesta 2011 lähtien.
Jaani Länsiö
Carl Maria von Weber: Oberon, alkusoitto
Carl Maria von Weberin (1786-1826) esikuva oli Mozart ja tämän klassismi. Omalla musiikillaan hän puolestaan vaikutti voimakkaasti romanttisen aikakauden säveltäjiin. Etenkin oopperastaTaika-ampuja (1821) ja useista soolokonsertoista tuli esikuvallisia; Weberin teoksia ihailivat mm. Mendelssohn, Berlioz, Wagner ja Debussy.
Vuonna 1826 Weber matkusti Englantiin, jossa Lontoon kuninkaallinen ooppera kantaesittäisi häneltä tilaamansa uuden oopperan Oberon. Weberillä oli tuberkuloosi, ja lääkärit olivat kehottaneet häntä jäämään kotiin ja välttämään ylirasitusta. Säveltäjä ei tästä piitannut. Lontoossa hän sävelsi valmiiksi Oberonin, valvoi teoksen harjoituksia ja johti sen esitykset. Lisäksi hän osallistui vilkkaasti kaupungin sosiaaliseen elämään.
Oberon sai ensi-iltansa Covent Gardenissa 12.4.1826. Yleisö piti teoksesta, mutta arvostelijat eivät olleet aivan vakuuttuneet. Harmonicon-lehdestä saatiin lukea: ”Musiikki lienee tehty asiantuntijoille, ei suurelle massalle. Se ei toki ole vailla melodioita, mutta tavalliselle korvalle ne on ikään kuin haudattu massiivisen säestyksen alle.” Weber päätti muokata partituuria palattuaan Saksaan. Mutta lääkäreiden varoitukset olivat pitäneet paikkansa. Ylirasittunut Weber kuoli ollessaan vielä Lontoossa, 39 vuoden ikäisenä.
Oberonin libreton on kirjoittanut James R. Planché (1796-1880) saksalaisen Christoph Martin Wielandin (1733-1813) runon pohjalta. Se taas perustuu keskiaikaiseen ranskalaiseen taruun. Oberon on keijujen kuningas. Hänellä on rakkaushuolia Titanian, keijujen kuningattaren kanssa. Seuraa hyvin mutkikas tarina – säveltäjä itsekin valitti, ettei tajua kaikkia juonenkäänteitä – joka kuitenkin päättyy onnellisesti. Alkusoitto sisältää aiheita joistakin oopperan aarioista.
Robert Schumann: Konserttikappale neljälle käyrätorvelle ja orkesterille op. 86
Joulukuussa 1844 Robert Schumann (1810-1856) muutti perheineen Dresdeniin. Kausi ei alkanut kovin onnellisesti, sillä Schumann alkoi kärsiä hermostuneisuudesta ja pakkomielteistä. Sävellystuotanto keskittyi joksikin aikaa polyfonisiin teoksiin - mm. fuugiin pianolle - ikään kuin Schumann olisi yrittänyt luoda musiikissaan järjestystä, jota hänen mielessään ei aina ollut. Hitaasti kasvava henkinen kriisi saisi huipennuksensa vuonna 1854, kun Schumann yrittäisi hukuttautua Reiniin.
Kaikki näinä vuosina syntyneet teokset eivät toki ilmaise vakavia sisäisiä taisteluja. Monet harvemmin esitetyt tai tyystin laiminlyödyt sävellykset paljastavat Schumannin kyenneen luomaan korkeatasoista, tasapainoista musiikkia myös vaikeina aikoina. Tästä erinomainen esimerkki on Konserttikappale neljälle käyrätorvelle ja orkesterille (op. 86), joka syntyi vuonna 1849 ja sai kantaesityksensä Leipzigissä seuraavan vuoden helmikuussa. Soolosoitin näyttäisi kiehtoneen Schumannia erityisesti juuri tähän aikaan: samana vuonna, 1849, hän sävelsi Adagion ja allegron (op.70) käyrätorvelle ja pianolle ja sarjan Metsästyslauluja (op.137) mieskuorolle ja neljälle käyrätorvelle.
Konserttikappale on hyvin virtuoosinen teos, ja Schumann olisi voinut kutsua sitä konsertoksi. Sen on väitetty olevan musiikin historian ensimmäinen teos neljälle käyrätorvelle, mutta se kunnia kuuluu eräälle Georg Philipp Telemannin (1681-1767) sarjalle. Konserttikappaleella oli pitkään maine teoksena, jonka soolo-osuuksia oli mahdotonta esittää tyydyttävästi. Aikamme käyrätorvimuusikoille teos ei kuitenkaan asettane yli-inhimillisiä haasteita.
Konserttikappale koostuu kolmesta osasta. Niistä ensimmäinen (Lebhaft) on eloisa, sonaattimuotoon kirjoitettu osa. Toinen osa (Romanze) on lyyrinen tunnelmakuva. Se siirtyy tauotta finaaliin (Sehr lebhaft).
Edward Elgar: Sinfonia nro 2 Es-duuri op. 63
Edward Elgarin (1857-1934) ensimmäinen sinfonia (As-duuri, op. 55) oli ollut kansainvälinen jymymenestys heti kantaesityksestään vuonna 1908. Luonnollisesti Elgarilta alettiin odottaa uutta sinfonista mestariteosta. Kun pitkään luonnosteltu toinen sinfonia (Es-duuri, op. 63) sai kantaesityksensä Lontoossa 28.2.1911 säveltäjän johdolla, odotukset olivat korkealla. Musiikin päätyttyä yleisön reaktio oli kuitenkin hämmentynyt ja epävarma. Poistuttuaan konserttilavalta ymmällään oleva Elgar törmäsi kapellimestari Henry Woodiin ja tokaisi: ”Henry, he eivät pidä siitä, he eivät pidä siitä”. Arvostelut olivat kylläkin valtaosin positiiviset, mutta tämä ei säveltäjää lohduttanut.
Yleisön reaktiolle on yritetty keksiä useita selityksiä. Uskottavinta on, että sinfonian odotettiin loppuvan suuren triumfin tunnelmissa, ja että sen hiljainen ja jotenkin unenomainen päätös tuli täydellisenä yllätyksenä. Kokonaisuutena teos erosi edeltäjästään myös siten, ettei perussävy tässä ollut kauttaaltaan optimistinen ja valoisa. Musiikissa soivat hetkittäin rajut kontrastit, jotka tuntuisivat heijastavan luonteeltaan hyvin henkilökohtaisia ajatuksia. Julkisesti Elgar kertoi sinfonian kuvaavan sielun intohimoista matkaa ja liitti partituuriin rivin eräästä Shelleyn runosta: ”Rarely, rarely, comest thou, Spirit of Delight!” (Harvoin, harvoin sinä tulet, ilonaiheen henki!) Eräässä yksityiskirjeessä hän kertoi avoimesti paljastaneensa tässä teoksessa itsestään enemmän kuin monissa muissa sävellyksissä. Ei ihme, että toisen sinfonian innoton vastaanotto ajoi hänet masennuksen partaalle.
Ensimmäinen osa (Allegro vivace e noblimente) on Elgarin mukaan täynnä ”valtavaa energiaa”. Suurien purkauksien ohella kuullaan kuitenkin useita mystisen sisäänpäin kääntyneitä jaksoja. Toinen osa (Larghetto) on surumarssi. Kolmas osa (Rondo) on scherzo joka ei ole pelkkää leikinlaskua. Finaali (Moderato e maestoso) on sekä ylevän rauhallinen että dramaattisen myrskyisä.
Christian Holmqvist
