Tšaikovski matkusti veljensä Modestin kanssa Roomaan vuonna 1880 ja inspiroitui kaupungin äänimaailmasta. Ottorino Respighi sovitti Rooman suihkulähteiden värikimalluksen sävelrunoksi muutamia vuosikymmeniä myöhemmin.
Tšaikovski matkusti veljensä Modestin kanssa Roomaan vuonna 1880 ja inspiroitui kaupungin äänimaailmasta: karnevaaleista, hoilaavista italialaisista, hotellihuoneen ikkunaan aamuisin kantautuvasta ratsuväen fanfaarista. Säveltäjä on hyvinkin saattanut ihastella samaisia suihkulähteitä, joiden värikimalluksen ja säihkeen Ottorino Respighi sovitti sävelrunoksi muutamia vuosikymmeniä myöhemmin.
Alan Buribajev
Kazakstanilaisella Alan Buribajevilla (s. 1979) on musiikilliset juuret syvällä suvussaan. Jo hänen isoisoisänsä ja isotätinsä olivat säveltäjiä, ja hänen isänsä on sellisti ja äitinsä pianisti. Musiikki ei silti ollut itsestään selvä uravalinta, vaikka hän opiskeli musiikkia 7-vuotiaasta lähtien. Nuorena Buribajev kuunteli mieluiten rockia, erityisesti Queeniä, mutta hänen 11-vuotiaana kuulemansa Wagnerin Tannhäuser vei täydellisesti mukanaan. Hän otti Wagnerin omakseen, lauloi aarioita saksaksi ja säesti itseään pianolla. Isä ehdotti kapellimestarin uraa, jotta Buribajev pääsisi parhaiten sisälle löytämäänsä musiikinlajiin
Valmistuttuaan Kazakstanin valtionkonservatoriosta pääaineinaan sekä viulu että orkesterinjohto Buribajev muutti Wieniin maineikkaan Uros Lajovicin kapellimestariluokalle. Kilpailumenestystä tuli paljon ja nopeasti: ensimmäinen palkinto Zagrebin Lovro von Matacic -kilpailussa raivasi tietä eurooppalaisten orkestereiden vieraaksi, ja vuonna 2001 saavutettu ykkössija Antonio Pedrotti -kilpailussa ja finaalipaikka sekä erikoispalkinto Malko-kilpailussa sinetöivät Buribajevin paikan aikamme lahjakkaimpien kapellimestarien joukossa.
Poikkeuksellisen energisenä ja valovoimaisena johtajana tunnettu Buribajev on urallaan johtanut jo mm. Leipzigin Gewandhausin orkesteria, Oslon filharmonikoita, Tokion Metropolitan-orkesteria ja BBC:n sinfonikoita sekä Bolšoin oopperan orkesteria. Buribajevin debyytti HKO:n kapellimestarina keväällä 2013 teki suuren vaikutuksen niin orkesterilaisiin kuin yleisöönkin. Buribajev on kutsuttu HKO:n vieraaksi myös keväällä 2016 ja 2018.
Kiinnityksiä Buribajevilla on ollut sekä Astanan sinfoniaorkesterin pääkapellimestarina, Meiningenin teatterin musiikkijohtajana, Norrköpingin sinfoniaorkesterin ja Brabantin orkesterin ylikapellimestarina. Irlannin RTÉ:n kansallisorkesterin pääkapellimestarina hän toimi vuodet 2010–2016. Nykyään hän on Japan Century Orchestran päävierailija ja Astanan oopperatalon pääkapellimestari.
Jaani Länsiö
Andreas Brantelid
Tanskalais-ruotsalainen Andreas Brantelid (s. 1987) aloitti sellonsoiton jo kolmevuotiaana. Soitinvalinta ei kuitenkaan ollut heti selvä, vaan hänen oli ensin aneltava omaa selloa isältään, joka olisi mieluummin nähnyt poikansa viulistina, pianistina tai vaikka jalkapalloilijana. Lopulta isä myöntyi ja hankki pojalleen noin alttoviulun kokoisen sellon ja alkoi itse opettaa häntä. Harjoittelu oli rajattu tuntiin päivässä, ja sitä periaatetta he noudattivat kymmenen vuoden ajan. Brantelid opiskeli myös Malmön selloprofessori Mats Rondinin yksityistunneilla 11-vuotiaasta lähtien.
Brantelidin ilmiömäinen lahjakkuus oli selvää pienestä pitäen, konserttodebyytti Tanskan kuninkaallisen orkesterin solistina tapahtui jo 14-vuotiaana. Seuraavina vuosina hän suoritti viralliset opintonsa Edsbergin musiikkikorkeakoulussa Torleif Thedéenin johdolla ja legendaarisen Frans Helmersonin johdolla Kronbergin akatemiassa. Brantelidin opettajien ketju on poikkeuksellinen, sillä Helmerson oli opettanut myös jokaista Brantelidin edellistä opettajaa.
2000-luvun puolivälin jälkeen Brantelid nousi kohinan saattelemana konserttilavoille ympäri Euroopan voittamalla Eurovision nuorten muusikkojen kilpailun 2006 Wienissä, Paulon sellokilpailun vuonna 2007 Helsingissä ja Borletti-Buitoni Trustin stipendin vuonna 2008. Levy-yhtiö EMIlle äänitetty debyyttilevy, jolla hän soittaa mm. Tšaikovskin Rokokoo-muunnelmat, keräsi kriitikoilta suurta kiitosta
Esiintyessään Brantelid tavoittelee intuition ja vapauden tunteita eikä arvosta perfektionismia tai muottiin sulautumista. Muusikkoihanteekseen hän onkin maininnut viulisti Pekka Kuusiston, jonka vapautuneisuutta ja eräänlaista systeemin ulkopuolisuutta hän on ihaillut. ”Esiintymisessä on tärkeää, että sitä tekee koska haluaa, eikä pidä pelätä luovuutta ja heittäytymistä tunteisiin, joita musiikki juuri sillä hetkellä herättää”, Brantelid on sanonut. Hän soittaa Stradivariusta vuodelta 1707, lisänimeltään Boni-Hegar, jonka hänelle on lainannut norjalainen keräilijä Christen Sveaas.
Jaani Länsiö
Gioachino Rossini: Tuhkimo, alkusoitto
Joulukuussa 1816 Gioachino Rossini (1792-1868) oli Roomassa. Hän oli jo kuuluisa – kiitos oopperansa Sevillan parturi, josta oli tullut valtava menestys. Mutta nyt Rossini oli huonolla tuulella. Teatro Vallo oli tilannut häneltä oopperan. Hanke oli yllättäen joutunut vastatuuleen, kun paavillinen sensuuri oli iskenyt hampaansa librettoon. Sitä ei saisi käyttää, ellei tekstiin tehtäisi suuria muutoksia, eikä siihen ollut aikaa. Jostakin piti nopeasti keksiä uusi libretto.
Kirjailija Jacopo Ferretti hälytettiin paikalle. Hänen ja säveltäjän tapaaminen ei aluksi sujunut hyvin, sillä Rossini oli uupunut hermopaineesta, eikä hänelle kelvannut yksikään Ferrettin ehdottamista aiheista. Yli kahdenkymmenen hylätyn ehdotuksen jälkeen Rossini alkoi torkahdella. Juuri silloin Ferretti mainitsi tunnetun sadun. Rossini valpastui. ”Onko teillä jotakin materiaalia valmiina”, hän kysyi. ”Huomenna aamulla on”, Ferretti vastasi. Säveltäjä meni tyytyväisenä nukkumaan ja kirjailija ahkeroi läpi koko yön. Aamulla uuden libreton alku oli valmis. Rossini hyväksyi sen ja ryhtyi sävellystyöhön. Tuhkimo (La Cenerentola) sai ensi-iltansa Roomassa 25.1.1817.
Rossini oli varma, että Tuhkimosta tulisi menestys, ja oli oikeassa. 1900-luvulla ooppera katosi joksikin aikaa ohjelmistoista, mutta nykyään se on jälleen suosittu. Esimerkiksi Cecilia Bartoli ja Joyce DiDonato ovat säihkyneet lavalla pääroolissa.
Rossini kuului niihin säveltäjiin, jotka aikaa säästääkseen sumeilematta käyttivät jaksoja jo valmiista teoksistaan. Tuhkimo sisältää katkelman eräästä Sevillan parturin aariasta, ja alkusoiton Rossini otti aiemmasta oopperastaan La Gazzetta (Sanomalehti; 1816). Alkusoitto avaa hämäävän rauhallisesti, mutta pian tempo kiihtyy ja tunnelma vain hilpenee hilpenemistään.
Christian Holmqvist
Pjotr Tšaikovski: Rokokoo-muunnelmat sellolle ja orkesterille op. 33
Pjotr Tšaikovskille (1840–1893) Wolfgang Amadeus Mozart oli esimerkki täydellisestä säveltäjästä. Tämä voi äkkiseltään tuntua merkilliseltä. Mozartin klassismi ja kirkkaus ei voisi olla kauempana Tšaikovskin musiikista, joka on täynnä suuria tunnepurkauksia ja romanttista paatosta. Mutta ehkä temperamenttien välinen ero oli aivan riittävä syy ihastua Taikahuilun säveltäjään.
Tšaikovski kirjoitti kerran veljelleen: ”Mozart ei tee musertavaa vaikutusta, hän ei yllätä – mutta hän herättää mielenkiintoni, hän tekee oloni onnelliseksi, hän antaa lämpimän mielen.” Ei ole yllätys, että masennuksesta ja hermostuneisuudesta usein kärsinyt Tšaikovski löysi Mozartin musiikista lohtua. Toisinaan hän innostui säveltämään teoksia, joissa pyrki imitoimaan esikuvan ilmaisua. Tällaisia teoksia ovat mm. neljäs orkesterisarja Mozartiana (1887), pastoraalikohtaus oopperassa Patarouva (1890) ja sellolle ja orkesterille sävelletty Rokokoo-muunnelmat (1876).
Muunnelmat syntyivät saksalaiselle Wilhelm Fitzenhagenille, joka vuonna 1870 oli aloittanut työnsä Moskovan konservatorion selloprofessorina js siten oli samassa opinahjossa työskentelevän Tšaikovskin kollega. Teos sai kantaesityksensä Moskovassa marraskuussa vuonna 1877, minkä jälkeen sävellyksestä suuresti innostunut Fitzenhagen esitti teosta ympäri Eurooppaa. Paha kyllä hän samalla muokkasi soolostemman itselleen sopivammaksi ja virtuoosisemmaksi. Hän myös muutti muunnelmien järjestystä. Tšaikovski oli tästä kaikesta täysin tietoinen muttei jaksanut riidellä asiasta – semminkin kun teos Fitzenhagenin tohtoroimana oli niin valtaisia menestys. Franz Liszt kuuli sen Wiesbadenissa ja huudahti: ”Tämä se on oikeaa musiikkia!”
Rokokoo-muunnelmien alkuperäistä versiota on vaihtelevalla menestyksellä yritetty tuoda konsertteihin sitten ainakin 1970-luvun. Oli versio mikä tahansa, itse teos on yksi Tšaikovskin viehättävimmistä.
Christian Holmqvist
Ottorino Respighi: Rooman suihkulähteet, sinfoninen runo
Ottorino Respighi (1879–1936) loi useita orkesterisävellyksiä, jotka liittyvät Italian historiaan ja kulttuuriin. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat orkesterille sävelletyt, ns. Rooma-trilogian muodostavat sinfoniset runot: Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet, 1916), Pini di Roma (Rooman pinjoja 1924) ja Feste Romane (Rooman juhlia, 1928).
Rooman suihkulähteet valmistui vuonna 1916 ja se oli määrä kantaesittää Arturo Toscaninin johdolla. Tämä oli kuitenkin äsken aiheuttanut skandaalin johtamalla Wagnerin musiikkia samalla kun Saksa ja Italia olivat vihollisväleissä ensimmäisessä maailmansodassa. Kun Rooman suihkulähteet sai kantaesityksensä Roomassa 11.3.1917 kapellimestari olikin Antonio Guarnieri. Toscanini tarttui teokseen vuotta myöhemmin ja ihastui siihen niin paljon, että otti sen oitis ohjelmistoonsa. Sinfonisesta runosta tuli Respighin ensimmäinen menestysteos ja toi hänen nimensä kansainvälisen yleisön tietoisuuteen.
Kuten Rooma-trilogian muissakin osissa säveltäjä käyttää suurta orkesteria kekseliäästi ja värikkäästi. Rooman pinjat-teoksen lailla myös Rooman suihkulähteet noudattaa yhden päivän dramaturgista kaarta: teos alkaa aamun hämärällä ja loppuu illan liukuessa kohti yötä.
Respighin mukaan hän halusi ilmaista tunteita ja visioita, joiden inspiraationa oli toiminut neljä Rooman suihkulähdettä. Ensimmäinen osa Valle Giulian suihkulähde aamun sarastaessa on tunnelmallinen pastoraalikohtaus. Rauhan katkaisee vaskien voimallinen kutsu ja toinen osa Fontana del Tritone aamulla alkaa. Tämä suihkulähde on Berninin barokkinen lumous, jossa meren jumala istuu delfiinien kannattelemalla simpukalla. Kolmas osa Fontana di Trevi keskipäivällä on saanut innoituksensa Rooman suurimmasta, vuonna 1762 valmistuneesta suihkulähteestä. Musiikki ajautuu valtaisiin huipennuksiin. Neljäs osa Villa Medicin suihkulähde auringonlaskun aikaan vie sävellyksen runolliseen päätökseen.
Christian Holmqvist
Pjotr Tšaikovski: Italialainen kapriisi op. 45
Joulukuussa vuonna 1879 Pjotr Tšaikovski (1840–1893) saapui Roomaan. Hän suunnitteli viettävänsä suurimman osan ajastaan hotellihuoneessaan, jotta voisi työstää toisen sinfoniansa uutta versiota. Vuonna 1873 kantaesitetty teos oli saanut erinomaisen vastaanoton, mutta Tšaikovski oli hyvin tyytymätön ensimmäiseen osaan ja halusi muokata sitä. Roomassa oli kuitenkin karnevaaliaika ja Tšaikovski tempautui nopeasti mukaan iloiseen tunnelmaan. Toisen sinfonian ensimmäisen osan uusi versio kyllä valmistui, mutta samaan aikaan säveltäjä ihastui ikuiseen kaupunkiin niin perusteellisesti, että hän alkoi suunnitella teosta jossa olisi italialaisia kansansävelmiä.
Tammikuun lopulla vuonna 1880 uusi sävellys orkesterille oli jo hyvässä vauhdissa. Mesenaatilleen Nadežda von Meckille Tšaikovski kirjoitti innostuneesti: ”Siitä tule tosi tehokas kappale, kiitos mainioiden sävelmien – jotkut ovat peräisin nuottikokoelmista, toiset olen itse kuullut soivan kaduilla.” Aluksi Tšaikovski suunnitteli antavansa teokselleen otsikon Italialainen fantasia, mutta lopulliseksi nimeksi tuli Italialainen kapriisi (Capriccio Italien, op. 45). Teos valmistui toukokuussa ja sai kantaesityksensä Moskovassa saman vuoden joulukuussa Nikolai Rubinsteinin johdolla. Vastaanotto oli suuri menestys, aivan kuten säveltäjä oli ennustanut.
Italialaisen kapriisin avaa fanfaari, jonka Tšaikovski hänen veljensä antaman tiedon mukaan kuuli joka aamu Roomassa hotellinsa ikkunan alla ratsuväkirykmentin trumpetistin soittamana. Fanfaaria seuraa alakuloinen melodia, jonka jälkeen kuullaan kaksi paljon aurinkoisempaa sävelmää. Alakuloinen melodia palaa hetkeksi näyttämölle. Mutta sitten alkaa vauhdikas tarantella, joka vie kappaleen riemukkaaseen päätökseen.
Christian Holmqvist
