Käsillä ovat viimeiset hetket, jos haluaa kuulla ilmiömäisen lyömäsoittajan Martin Grubingerin esiintyvän. 39-vuotias itävaltalainen perkussiovelho on ilmoittanut saavuttaneensa urallaan kaiken ja lopettavansa esiintymisen tämän konserttikauden jälkeen.
Schumannin neljännessä sinfoniassa on elämäniloa ja vapaana virtaavan vuoripuron kirkkautta, Helix taas on Esa-Pekka Salosen tiivis konserttikiihtymä, lenseästi alkava spiraali, joka päättyy yhdeksän minuutin jälkeen lähes maanisiin tunnelmiin. Daníel Bjarnason on yksi niistä nuorista säveltäjistä, jotka ovat saaneet aikaansa seuraavan musiikkiväen korvat uteliaasti hörölleen kohti Islantia.
Tomas Djupsjöbacka
Kapellimestari Tomas Djupsjöbacka (s. 1978) tuli alunperin tunnetuksi sellistinä, kun hän voitti toisen palkinnon Turun sellokilpailussa vuonna 1998 ja sai vuosiksi kutsuja solistiksi kaikkialle Suomeen. Sen lisäksi hän on jo yli 20 vuoden ajan soittanut Suomen kansainvälisesti menestyneimmän jousikvartetin Meta4:n riveissä ja soittaa myös maineikkaassa Chamber Orchestra of Europessa.
Viime vuosina Djupsjöbacka on esiintynyt yhä toistuvammin orkesterin johtajana. Debytoituaan Radion sinfoniaorkesterin vierailijana valmistujaiskonsertissaan syksyllä 2016 hän on johtanut useimpia suomalaisorkestereita, kuten Helsingin kaupunginorkesteria, Turun kaupunginorkesteria, Sinfonia Lahtea ja Oulu Sinfoniaa. Kausina 2019–22 hän toimi muusikoiden aloitteesta Lapin Kamariorkesterin historian ensimmäisenä päävierailijana. Tammikuussa 2021 hän aloitti Vaasan kaupunginorkesterin ylikapellimestarina. Tämän illan ohjelmaan Djupsjöbacka on valinnut omia suosikkejaan, ja etenkin Schumannin musiikkia hän on soittanut paljon mm. Chamber Orchestra of Europessa.
”Schumannin neljättä sinfoniaa esitetään paljon, mutta sen alkuperäisversiota verrattain harvoin. Niiden välillä on yllättävän isot erot. Alkuperäinen on notkeampi ja sijoittaa Schumannin lähemmäksi Mendelssohnin lennokasta perinnettä kuin Brahmsia ennustavaa, leveämpää otetta. Esa-Pekka Salosen Helix taas on positiivista hedonismia, käsittämättömän hieno sointikylpy, joka tuntuu fyysisesti kehossa”, Djupsjöbacka kertoo.
Tomas Djupsjöbacka johti HKO:ta viimeksi keväällä 2021.
Martin Grubinger
Lyömäsoitinten taikuriksikin tituleerattu Martin Grubinger (s. 1983) on instrumenttinsa poikkeusyksilöitä. Hän on yksi vain muutamasta lyömäsoittajasta, jotka esiintyvät solistina maailman kaikissa huippuorkestereissa, ja joille nykysäveltäjät kilvan omistavat teoksiaan. Viime vuosina hän on esiintynyt esimerkiksi Tokion NHK Symphonyssa, Oslon, Wienin, Los Angelesin ja New Yorkin filharmonikoissa ja toiminut residenssitaiteilijana Wienin sinfoniaorkesterissa ja Hampurin Elbphilharmoniessa. Helsingin kaupunginorkesterin solistina Grubinger debytoi syksyllä 2013 Friedrich Cerhan lyömäsoitinkonsertolla, joka on hänelle omistettu. Myös mm. Peter Eötvös, Fazil Say, Tan Dun ja Avner Dorman ovat räätälöineet konserttonsa varta vasten Grubingerille.
Salzburgissa syntynyt Grubinger vietti lapsuutensa musiikin ja soitinten ympäröimänä. Hänen isänsä opetti kotona rumpujensoittoa, ja pieni Martin oli aina kuunteluoppilaana. Hän itse opetteli kaikkia käsillä olleita soittimia, kuten nokkahuilua, pianoa ja kontrabassoa, mutta lyömäsoittimet kiehtoivat aina eniten. Myös hänen aikuisuutensa kodissa on satoja erilaisia rumpuja, joita hän käyttää esimerkiksi salsan, samban, tangon, funkin tai jazzin soittamiseen. Jokaiselle on käyttöä: solistikonserttien ohella Grubinger soittaa omissa projekteissaan The Percussive Planet, Century of Percussion sekä Caribbean Showdown. Grubingerilla on myös opettajan virka Zürichin musiikkiyliopistossa sekä Salzburgin Mozarteumin lyömäsoitinten professuuri.
Grubinger on jo vuosia sitten ilmoittanut lopettavansa uransa 40-vuotiaana – siis ensi keväänä – ja toistanut lausuntonsa useasti. Hänen unelmanaan on ollut tuoda lyömäsoittimet osaksi suurten orkesterien ohjelmia ja esimerkiksi Wienin Musikvereinin lavalle, ja nyt kun haave on toteutunut, hän on valmis siirtymään yleisön puolelle ja toteuttamaan toista unelmaansa: historian opiskelemista.
Jaani Länsiö
Robert Schumann: Sinfonia nro 4 (alkuperäisversio)
Robert Schumann (1809–1856) sai ensimmäisen sinfoniansa valmiiksi vuonna 1841 vain parissa viikossa. Se oli jättimenestys, uskomaton onnistuminen nuorelta mieheltä, joka ei siihen mennessä ollut säveltänyt orkesterille nuottiakaan. Heti perään Schumann alkoi luonnostella toista sinfoniaa, joka tulisi mullistamaan koko muodon käsitteen. Enää hän ei tyytyisi toisintamaan Beethovenin perintöä saati omaa, konventionaalisen sinfonian reseptiään. Hän halusi olla sinfoninen tutkija, keksijä – uudistaja.
Schumann kehitteli muotoa, jossa minimaalisen pienestä alkuidusta versovat muunnokset riittäisivät kannattelemaan koko puolituntista kokonaisuutta. Hän kutsuikin uutta teosta sinfonian sijasta ’sinfoniseksi fantasiaksi’, koska se olisi muodoltaan vapaampi. Se vei Beethovenin Kohtalonsinfoniassa esitellyn ykseyden astetta pidemmälle, vielä paljon kauemmaksi kuin Hector Berlioz oli mennyt Fantasisessa sinfoniassaan.
Hartaasti odotettu kantaesitys meni täysin mönkään. Teoksen pikkutarkat merkinnät ja soittimelta toiselle vaihdelleet melodiat veivät orkesterin äärirajoille, eikä kapellimestarina toiminut konserttimestari Ferdinand David pysynyt tehtäviensä tasalla. Täydellisen yhtenäisyyden sijasta kuultiin kaoottisen pirstaleisia katkelmia. Teos katosi kantaesityksen jälkeen nopeasti pöytälaatikkoon. Kun Schumann kymmenen vuotta myöhemmin pestattiin Düsseldorfin orkesterin kapellimestariksi, hän antoi teokselle uuden mahdollisuuden. Korjausten jälkeen teos näki päivänvalon sinfoniana nro 4 d-mollissa (1851).
Vaikka sinfoniaa esitetään nykyään lähes poikkeuksetta myöhempänä versiona, alkuperäisversiolla on vankka tukijakuntansa. Niiden erot löytyvät lähinnä orkestraatiosta, idea ja muoto ovat kummassakin samat. Ilman osien välisiä taukoja soitettavan sinfonian käytännössä kaikki teemat ja melodiat perustuvat johdannossa kuultuun aiheiseen ja sen muunnelmiin. Puolituntisesta, neljä perinteistä sinfonian osaa kattavasta teoksesta nivoutuu näin kuin yksiosainen, alati tuttuja aiheita tulviva, täydellisen saumaton kokonaisuus.
Esa-Pekka Salonen: Helix
Esa-Pekka Salosen (s.1958) poikkeuksellisen menestyksekäs ura kapellimestarina on kaikessa loistossaan jättänyt varjoonsa hänen kykynsä vähintään yhtä taitavana ja näkemyksellisenä säveltäjänä. Salosen säveltäjänjuuret ulottuvat aina 1970-luvulle ja Korvat auki -yhdistykseen, jossa hän mm. Kaija Saariahon, Magnus Lindbergin ja Jukka Tiensuun kanssa ravisteli kotimaista musiikkikenttää radikaalilla modernismilla. Yhdysvaltain-vuodet ovat silottaneet Salosen terävimmät särmät. Tilalle on tullut amerikkalaisen nykymusiikin loistokkuutta ja ilmavaa orkestraalisuutta.
Salosen tunnetuimpia teoksia ovat Yo-Yo Malle sävelletty sellokonsertto (2017), Yefim Bronfmanille räätälöity pianokonsertto (2007) ja Leila Josefowiczille omistettu viulukonsertto (2009), joka myös voitti vuoden 2012 Grawemeyer-palkinnon. Salosen kokemus kapellimestarina kuuluu yhä voimakkaammin hänen teostensa virtuoosisuudessa, eikä Helix (2005) ole poikkeus. Kuten BBC Music Magazine on arvioinut: ”vauhdikas ja häikäisevän värikäs Helix tarjoaa vain kolmasosan kestollaan kaiken saman kuin [piano]konsertto.”
Helix syntyi BBC Proms -festivaalille ja Valeri Gergijevin johtamalle World Orchestra for Peacelle. ”Päätin säveltää juhlavan ja suoraviivaisen alkusoittokappaleen, joka on silti rakenteeltaan selkeä ja perustuu yhdelle, jatkuvalle prosessille”, Salonen on sanonut. Yhdeksän minuutin aikana Helix, eli suoraan käännettynä kierukka tai kierre hakeutuukin vääjäämättä, alati kiihtyvänä pyörteenä kohti yhtä, aina vain intensiivisemmäksi kasvavaa pistettä, jonka takana on suuri tyhjyys.
Daníel Bjarnason
Säveltäjä, kapellimestari Daníel Bjarnason (s. 1979) on nopeasti noussut yhdeksi uuden musiikin kiinnostavimmista ja esitetyimmistä säveltäjistä. Hän kuuluu yhdessä mm. Anna Þorvaldsdóttirin ja Hildur Guðnadóttirin kanssa islantilaisen musiikin suurimpiin vientituotteisiin, joiden pohjoismaista ominaisäänimaisemaa kuullaan nyt kaikkialla maailmassa Hollywoodin suurtuotannoista intiimeihin kamarimusiikkipyhättöihin. Bjarnasonin teoksia on esitetty esimerkiksi Los Angelesin filharmonikoissa, Cincinnatin sinfoniaorkesterissa ja Tanskan kansallisoopperassa. Tällä hetkellä hän on Islannin sinfoniaorkesterin yhteistyötaiteilija.
Bjarnasonin musiikilla on kyky puhutella laajoja kuulijakuntia genrerajoista piittaamatta. Teoksista voi löytää ripauksen konemusiikkia, häivähdyksen modernismia, hyppysellisen eteeristä ambientia ja iskevää pop-tyyliä – silti niistä kuultaa läpi oma, tunnistettava tyyli. Bjarnasonin menestysalbumeihin kuuluvat Over Light Earth, joka voitti vuoden parhaan säveltäjän ja klassisen albumin palkinnot Islannin musiikkigaalassa sekä vuonna 2020 Islannin sinfoniaorkesterin julkaisu Concurrence, joka sai parhaan orkesterilevyn Grammy-ehdokkuuden.
Bjarnason säveltää aina solisti mielessään. Kumpikin pianokonsertto on räätälöity Víkingur Ólafssonille, viulukonsertto Pekka Kuusistolle. Tänään kantaesitettävä, kolmeosainen lyömäsoitinkonsertto (2021) syntyi Martin Grubingerin tekniikan ja persoonallisuuden ympärille. ”Moni asia syntyy toki tiedostamatta, mutta minulle oli tärkeää tutustua Martiniin, hänen tyyliinsä ja hahmoonsa ennen kuin aloin säveltää”, Bjarnason sanoo. ”Hän on ilmiselvästi virtuoosi, ja elää reunalla. Hän on hyvin itävaltalainen ja ihailee Bruckneria, mutta samalla hyvin nykyaikainen lyömäsoittaja. Teoksessa on merkittävä osa marimballa ja wieniläisellä patarummulla.”
Jaani Länsiö
