Hiljainen metsä

Richard Wagner: Lohengrinin I näytöksen alkusoitto

Lohengrin (1848) oli monella tavalla Richard Wagnerin (1813–1883) elämän ja uran kulminaatiopiste. Yhtäältä se tiivisti ja huipensi Wagnerin ihanteet saksalaisen oopperan romantiikasta, jota hän oli tavoitellut aiemmin Rienzissä, Lentävässä hollantilaisessa ja Tannhäuserissa. Toisaalta sen kantaesitys Weimarissa 1850 meni niin pahasti pieleen sekä ohjauksen, laulajavalintojen että orkesterin suhteen, että Wagner päätti jatkossa pitää langat omissa käsissään ja rakennuttaa oman oopperatalonsa vastaavien varalta. Vaikka Bayreuthin Wagner-pyhättö valmistui vasta 26 vuotta myöhemmin, sen alkuidea syntyi Lohengrinin aiheuttamasta pettymyksestä. 

Lohengrinissa on useita Wagnerin tunnetuimpia numeroita. Esimerkiksi kolmannen näytöksen alkusoitto vaskifanfaareineen on soinut uskollisesti Helsingin kaupunginorkesterin vappumatineoissa vuosikymmenten ajan, ja miljoonat parit on vihitty avioliittoon Elsan häämarssin tahtiin. Ensimmäinen kerran näin kävi jo vuonna 1858 englannin prinsessa Viktorian ja Saksan tulevan keisarin Fredrik III:n häissä. 

Ensimmäisen näytöksen alkusoitto avaa näyttämön 900-luvun Antwerpeniin ja Graalin ritari Lohengrinin maailmaan teemalla, joka toistuu halki koko oopperan. Korkeuksissa kimaltelevat viulut heijastelevat taivaallisesti pyhän Graalin maljan taivaallista hohdetta. Enkelten kannattelema reliikki leijailee hitaasti ja hartaasti kohti maan kamaraa ja koko orkesterin ilmoittamaa huippukohtaa sekä rauhallista paluuta yläilmoihin, herkkien jousten kimallukseen.

Jaani Länsiö

Frank Bridge: Oration – Concerto Elegiaco

Frank Bridge (1879–1941) kuuluu niihin lukuisiin brittisäveltäjiin, joiden elinaikainaan nauttima suosio ei ole kestänyt vuosikymmenten kulutusta. Omana aikanaan Bridgea arvostettiin samassa sarjassa Edward Elgarin, Frederick Deliuksen, Ralph Vaughan-Williamsin ja Gustav Holstin kanssa, mutta kuolemansa jälkeen hänet on muistettu lähinnä oppilaansa Benjamin Brittenin jousiorkesteriteoksesta Muunnelmia Frank Bridgen teemasta (1937).

Bridge teki merkittävimmät työnsä orkesterikoloristina. Nuorena hän suosi paksua saksalaistyyliä, joka orkesteriruno The Sean (1911) myötä muuttui raikkaasti hengittäväksi impressionismiksi. Hän kultivoi tyyliä yhä kokeellisemmaksi ja utuisammaksi Dande Poemessa (1913) ja Summerissa (1914), kunnes ensimmäisen maailmansota muutti suunnan jälleen. Bridge ei itse sotinut rintamalla, mutta hän menetti useita ystäviään ja oppilaitaan. Hänen musiikkinsa vakavoitui ja  kääntyi kohti modernismia ja toisinaan jopa 12-säveltekniikkaa; ennen niin kirkkaasti loistaneet sointivärit haalistuivat harmaan ja mustan sävyttämäksi pessimismiksi.

Oration – Concerto Elegiaco (1930) huipentaa Bridgen synkän kauden teokset tulisesti kipinöivään sellokonserttoon. Sen symboliikkaa ei tarvitse etsiä maailmansotaa kauempaa; vaimennettua rukoustaan tapaileva solisti vastaan ylivoimainen orkesteri, yksilö sotakoneiston keskellä, valonpilkahdus pimeyden ytimessä. Samaan tapaan kuin Elgar vuoden 1919 sellokonsertossaan Bridge muistelee mennyttä maailmaa repimällä sodan raatelemia avohaavoja, jotka eivät lohduttamalla parane. Enemmän kuin konsertto, Oration on kahdeksanosainen, keskeytyksettä soitettava rapsodia, jossa solistin ja orkesterin välinen jännite pysyy tiukalla alusta loppuun. Vaikka teoksessa ei ole tippaakaan sankarillisuutta, se ei ole täysin vailla optimismia; seitsemäs osa päättyy sellon korkeaan huhuiluun, johon kahdeksas osa epilogi vastaa kohoamalla kirkkauksiin.

Jaani Länsiö

Antonín Dvořák: Waldesruhe

Tšekkiläisen Antonín Dvořákin (1841–1904) tahmeasti alkanut ura sai kansainvälistä nostetta hänen vaihdettuaan sävellystyylinsä saksalaisesta yleisromantiikasta böömiläiseen kansallisromantiikkaan. Dvořákin ensimmäiset, Johannes Brahmsin tyyliä imitoineet sinfoniat, oopperat ja kamariteokset olivat tietenkin kelvollista musiikkia ja sinänsä ammattimaista säveltaidetta, mutta jo kerran koetun tyylin imitointi ei kiinnostanut suurta yleisöä Prahan ulkopuolella. 

Saksalaistyylin taitaminen osoittuautui silti arvokkaaksi, kun Dvořák 1870-luvulla voitti wieniläisen, vähävaraisille säveltänaluille tarkoitetun kilpailun lopulta kolmasti. Etenkin tuomaristossa istunut Brahms ihaili nuoremman kollegansa harvinaisen sofistikoitunutta, luonnollisesti kovin tutun kuuloista makua. Tämä oli käänteentekevää. Brahms saattoi böömiläisen tulokkaan kustantajansa Fritz Simrockin talliin, jossa brändi- ja vientityöhön suhtauduttiin vakavasti. Simrock ymmärsi, että Dvořákin ei kannata kilpailla saksalaisten kanssa heidän omassa lajissaan, vaan hänen on ruokittava yleisöä eksotiikalla, josta kuultaa läpi säveltäjän autenttinen ääni. Onkin pitkälti Simrockin ansiota, että Dvořák löysi paikkansa böömiläistunnelmien musiikillisena maalarina. Slaavilaiset tanssit (1878) nelikätisesti pianolle oli kaksikon ensimmäinen ja suurin täysosuma. 

Kuuden nelikätisen pianokappaleen sarja op. 68 Ze Šumavy (1883) syntyi niin ikään Simrockin ehdotuksesta. Inspiraation Dvořák hankki Šumavan metsästä nykyisen Tšekin ja Saksan rajalta, joskin sävelet syntyivät vasta libretisti Marie Červinková-Riegrován keksittyä kappaleille mielikuvitusta ruokkivat otsikot. Lyyrinen, hämyistä kuvastoa tulviva viides osa Klid (Waldesruhe, Metsän hiljaisuus) oli niin suosittu, että Dvořák sovitti sen myös sellolle ja pianolle ja myöhemmin myös sellolle ja orkesterille. 

Jaani Länsiö

Richard Wagner: Tannhäuser-alkusoitto

Alkukesänä vuonna 1842 kirjailija, filosofi, säveltäjä Richard Wagner (1813–1883) vietti työntäyteistä lomaa Böömissä Teplitzin kaupungissa, jossa hän jälleen tutki saksalaismytologiaa Grimmin veljesten, Heinen ja Hoffmannin hengessä; ritaritarinoita, jumalvoimia, uskonnollisuutta. Aineiston keruu ja tarinointituokiot tuottivat tulosta, ja kotimatkan koittaessa Wagner oli jo luonnostellut ritari Tannhäuserin, Venus-jumalattaren ja Wartburgin linnan laulukilpailun tarinat yhdistävän libreton. 

Ooppera kulki aluksi työnimellä Venuksen vuori, jonka Wagner kuitenkin muutti Tannhäuseriksi päähenkilön mukaan sekä kenties välttääkseen alkuperäisnimen kiusalliset eroottiset vivahteet. Kantaesityksessä vuonna 1845 Tannhäuser otettiin vastaan nuivasti, ja Wagner joutui korjailemaan teosta useasti. Lopulta hän teki Tannhäuserista version myös Pariisiin, jossa oli tapana lisätä jokaiseen oopperaan balettikohtaus. Ponnisteluista huolimatta Tannhäuser ei ottanut menestyäkseen, mistä Wagner jaksoi purnata vielä lähes 40 vuotta myöhemmin.

Oopperan juoni pyörittelee ritari Tannhäuseria himon, uskonnollisuuden ja tosirakkauden karusellissa. Paettuaan viettelysten täyteiseltä Venuksen vuorelta Tannhäuser tapaa pyhiinvaeltajia ja kuulee rakastettunsa Elisabethin edelleen haikailevan hänen peräänsä. Tannhäuser koettaa vakuuttaa Elisabethin menestymällä Wartburgin laulukilpailuissa, mutta hänen Venusta ylistävä kappalevalintansa osoittautuu virhearvioinniksi. Hylättynä ja synnintuntoisena Tannhäuser liittyy pyhiinvaeltajiin etsimään anteeksiantoa. Palatessaan vaellukseltaan hän huomaa Elisabethin kuolleen ja kuolee itsekin surusta musertuneena. Vasta kuoltuaan Tannhäuser saa synninpäästön.           

Tannhäuserin tärkeimpiä teemoja esittelevä alkusoitto on eräs Wagnerin komeimmista. Pyhiinvaeltajien kuoro kajahtaa ilmoille bachmaisena koraalina, joka antaa tietä Venuksen vuoren lemmekkäille leikeille ja Tannhäuserin Venukselle osoittamalle ylistyslaululle. Teemojen yhteenotot kiihtyvät alati, kunnes pyhiinvaeltajien kuoro saa viimeisen sanan yhdessä Venus-musiikin kanssa.

Jaani Länsiö

Senja Rummukainen

Sellisti Senja Rummukainen (s. 1994) nousi suomalaissellistien kärkikaartiin vietyään voiton Turun sellokilpailussa vuonna 2014. Seuraavana vuonna hänet palkittiin finalistina Guilhermina Suggia Awards -kilpailussa Portugalin Portossa. Rummukaisen kilpailumenestys huipentui komeasti vuonna 2019, kun hän saavutti finaalipaikan legendaarisessa Tšaikovski-kilpailussa Moskovassa. Rummukainen valittiin Helsingin kaupunginorkesterin toiseksi soolosellistiksi vuonna 2017. Hän jatkoi toimessa vuoteen 2021 asti, jolloin päätti keskittyä solistin ja kamarimuusikon uraan.

Senja Rummukainen esiintyy säännöllisesti merkittävien kapellimestarien kutsumana solistivierailijana. Kapellimestarikumppaneita ovat olleet muun muassa Jukka-Pekka Saraste, Nicholas Collon, Leif Segerstam, Dima Slobodeniouk, Tarmo Peltokoski ja Emilia Hoving. Muun muassa Göteborgin ja Islannin sinfoniaorkesterit, Helsingin kaupunginorkesteri, Turun filharmoninen orkesteri, Sinfonia Lahti sekä Tampere filharmonia ovat saaneet Rummukaisen solistikseen. Rummukainen on myös kysytty kamarimuusikko sekä kotimaassa että kansainvälisillä festivaaleilla.

Kaudella 2024/25 Rummukainen debytoi Clevelandin orkesterin, Skotlannin kuninkaallisen kansallisorkesterin, Bogotan filharmonisen orkesterin ja BBC:n Walesin kansallisen orkesterin solistina. Muita kohokohtia ovat esiintyminen BBC:n Proms-festivaalilla Sakari Oramon johtamassa konsertissa sekä Salzburgin Pääsiäisfestivaalilla Radion sinfoniaorkesterin ja Esa-Pekka Salosen kanssa.

Rummukainen aloitti sellotunnit 6-vuotiaana Itä-Helsingin musiikkiopistossa. Ammattiopinnot käynnistyivät Marko Ylösen johdolla Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa ja jatkuivat Truls Mørkin luokalla Norjan musiikkikorkeakoulussa sekäEssenin Folkwang-yliopistossa Young-Chang Chon johdolla. Senja Rummukainen viimeistelee Konzertexamen-jatkotutkintoa Berliinin taideyliopistossa Jens Peter Maintzin johdolla.                  

Susanna Mälkki

Susanna Mälkki (s. 1969) kuuluu kansainvälisen musiikkimaailman arvostetuimpiin kapellimestareihin. Hän on kysytty vieras huippuluokan orkesterien ja oopperatalojen parissa sekä Euroopassa että Pohjois-Amerikassa. Mälkki on esiintynyt esimerkiksi Baijerin radion sinfoniaorkesterin, Berliinin filharmonikkojen, Chicagon ja Bostonin sinfoniaorkestereiden, Clevelandin orkesterin, Lontoon sinfoniaorkesterin, Münchenin filharmonikkojen, New Yorkin filharmonikkojen, Philadelphia-orkesterin ja Wienin sinfonikkojen johtajana.

Susanna Mälkki toimi Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina vuodesta 2016 vuoteen 2023, ja vuosina 2017–2022 hän oli Los Angelesin filharmonikkojen päävierailija. Vuosina 2006–2013 Mälkki työskenteli säveltäjä Pierre Boulezin kutsusta Ensemble intercontemporainin taiteellisena johtajana Pariisissa.

Merkittäviä suuria oopperataloja Mälkin viime kausien vierailukohteiden joukossa ovat Pariisin kansallisooppera, Milanon La Scala, Wienin valtionooppera, New Yorkin Metropolitan-ooppera, Barcelonan Gran Teatre del Liceu sekä Lontoon kuninkaallinen ooppera. Mälkin ohjelmiston laajuus kertoo hänen monipuolisuudestaan oopperataiteen alalla: Stravinskin Hulttion tie, Mozartin Figaron häät, Beethovenin Fidelio, Faurén Pénélope, Verdin Falstaff, Wagnerin Tristan ja Isolde ja Kaija Saariahon Innocence.

Susanna Mälkki on palkittu useilla tunnustuksilla korkeatasoisesta työstään musiikin alalla: hänelle on myönnetty Pro Finlandia -mitali (2011), Ranskan Arts et lettres -kunniaritarikunnan upseerimerkki (2014) ja komentajamerkki (2022) sekä Kunnialegioonan ritarimerkki (2016). Mälkki on Lontoon ja Tukholman kuninkaallisten musiikkiakatemioiden jäsen. Vuonna 2017 arvostettu klassisen musiikin aikakauslehti Musical America valitsi Mälkin Vuoden kapellimestariksi. Samaisena vuonna hänelle myönnettiin Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto. Vuonna 2024 Helsingin Taideyliopisto myönsi Mälkille kunniatohtorin arvonimen.