HKO Screen -verkkokonsertti Helsinki-kanavalla ja HKO Screen -mobiilisovelluksessa.
Teheranissa syntynyt säveltäjä Behzad Ranjbaran on kotiutunut New Yorkiin ja opettaa musiikinteoriaa Juilliard School of Musicissa. Häntä inspiroivat persialaisen musiikin, kirjallisuuden ja historian rikkaat kerrostumat. Ikuisuuden laulut on koristeltu vokaaliornamentein ja -spiraalein. Kapellimestari John Storgårds johtaa konsertin Miguel Harth-Bedoyan tilalla.
Jean Sibelius: Autrefois op. 96b
Uusien teosten säveltäminen vaati Sibeliukselta ponnistuksia, eikä niiden esittäminenkään aina helppoa ollut. Vuonna 1919 Sibelius oli paininut viidennen sinfonian kolmannen ja viimeisen kerran valmiiksi, ja kypsytteli kuudetta säveltämällä ja sovittamalla pikkukappaleita, tuskin tiedostaen niiden arvoa jälkipolville.
Yksi näistä oli Scène pastorale orkesterille ja kuorolle taidekauppias Gösta Stenmanin Taidepalatsin avajaisiin. Ruotsalaista teatteria vastapäätä, nykyiseen osoitteeseen Mannerheimintie 6 olivat saapuneet kaupungin kaikki silmäätekevät presidentti Ståhlbergiä myöten. Sibeliuksen oli itseoikeutetusti määrä johtaa kantaattinsa kantaesitys.
Läheltä piti, että koko komeutta ei peruttu. Sibelius oli nimittäin kadonnut omille teilleen kesken juhlien. Sinnikkäiden etsintöjen päätteeksi maestro vihdoin löydettiin lähikuppila Angleterresta, jonne hän oli hakeutunut silmin nähden janoisena ja asennosta päätellen univajeen väsyttämänä. Puolikkaalla pullolla samppanjaa mestari saatiin virkoamaan, jotta juhlat saivat arvoisensa huipentuman.
Sibelius muokkasi nykyään nimellä Autrefois (suom. 'entisaikaan') tunnetun teoksen kuoro-osuuden kahdelle sopraanolle, mutta antoi luvan esittää sitä myös klarineteilla. Runoilija Hjalmar Procopén tekstissä metsän eläimet iloitsevat rauhasta. Luonto kukkii, aurinko paistaa ja purot solisevat metsästyksen jumalatar Dianan nukkuessa päiväuniaan. Musiikki on nostalgista ja levollista, jopa naivistisen kevyttä, mutta tarkoin kohdistetut kirpeän sävyt tuovat siihen omat, pikantit särmänsä.
Behzad Ranjbaran: Songs of Eternity (ekS)
Iranilaissyntyinen Behzad Ranjbaran (s. 1955) aloitti opintonsa 9-vuotiaana Teheranin konservatoriossa, jossa länsimaista musiikkia oli mahdotonta opiskella. Täysi-ikäistyttyään ja itsenäisesti sekä muista kouluista hankitun tietotaidon avulla hän pääsi opiskelemaan Yhdysvaltoihin, valmistui säveltäjäksi Indianan yliopistosta ja tohtoroitui New Yorkin Juilliardista. Hän on kuulunut sen vakituiseen opettajakuntaan yli 20 vuoden ajan.
Musiikissaan Ranjbaran yhdistelee persialaista kulttuurihistoriaa länsimaiseen, uusromanttiseen sävelkieleen. Esimerkiksi Joshua Bellille kirjoitetussa viulukonsertossa vilisee viittauksia persialaiseen kamancheh-jousisoittimeen ja Yo-Yo Malle sävelletyssä Elegyssä sellolle ja orkesterille kuuluu persialaisia laulumelodioita. Jean-Yves Thibaudet’lle omistettu pianokonsertto taas kuvaa Persepoliksen mahtipontisia juhlamenoja. Ranjbaranin tunnetuin teos Persian Trilogy pohjautuu Iranin kansalliseepokseen, runoilija Ferdowsin Kuninkaiden kirjaan noin vuodelta 1000.
Persialaiseen kirjallisuuteen nojaa myös Songs of Eternity (1998), jonka teksti on Omar Khayyamin Ruba’iyatista noin vuodelta 1100 – joskin useat tutkijat ovat johtaneet tekstit aivan muihin lähteisiin kuin paremmin matemaatikkona ja astronomina tunnetun Khayyamin kynään. Elämän, kuoleman ja rakkauden kolminaisuutta käsittelevän teoksen kantaesityksen Seattlen Sinfoniaorkesterin konsertissa lauloi sopraano Renée Fleming syyskuussa 2002 kapellimestari Gérard Schwarzin johdolla.
Linkki laulutekstiin.
Jean Sibelius: Bardi op. 64
Vuoden 1910 tienoilla Jean Sibeliuksen musiikki muuttui. Kurkkuleikkausta seurannut raittiuden kausi, sikarinpolton lopettaminen ja vähentynyt ulkomaanmatkailu käänsivät hänen katseensa kohti sisäisiä maailmoja. Vuosien 1910 ja 1915 välillä syntyneet neljäs sinfonia, jousikvartetto Voces Intimae ja orkesterilaulu Luonnotar kuuluvat aivan omaan kastiinsa Sibeliuksen tuotannossa, josta oli yhtäkkiä kadonnut kaikki ulkokohtainen näyttävyys psykologisen tarkastelun tieltä.
Sävelrunosta Bardi (1913/1914) Sibelius kaavaili ensin suurta kokonaisuutta, mahdollisesti jopa kolmiosaista orkesteriteosta, mutta useiden sävellystensä tapaan päätyi lopulta karsimaan sitä rankalla kädellä ja hyödyntämään ylijäämät toisaalla. Osa alkuperäisestä musiikista saattoi päätyä Aallottarien (1914) luonnoksiin ja lopulta kadoksiin. Helsingin Filharmonisen orkesterin konsertissa vuonna 1913 johtamaansa versioon Sibelius oli tyytymätön. Lopullisessa muodossaan Bardi kuultiin vuonna 1916, niinikään säveltäjän johdolla.
Bardi jatkaa neljännen sinfonian pidättyväistä tyyliä. Kappaleen tunnelma heijastelee muinaisskandinaavista mystisyyttä, kuviteltua keskiaikaisuutta, arkaaista karuutta. Arvellaan, että musiikki mukailisi Runebergin samannimistä runoa, minkä Sibelius tosin jyrkästi kiisti. Karkeasti kolmeen jaksoon jakautuva teos alkaa hämärissä olosuhteissa jousten ja solistisen harpun vuoropuhelulla. Keskivaiheilla rummut ja puhaltimet nousevat pääosaan, kunnes lopussa harppu ottaa viimeisen sanan alkutahtien hengessä.
Philip Glass: Offering based on a theme by Ravi Shankar
Intialainen Ravi Shankar (1920–2012) tapasi Philip Glassin (s. 1937) Pariisissa 1960-luvun puolivälissä. Tämä oli vuosia ennen kuin Shankarista tuli poptähden kaltainen ilmiö, jonka inspiroimana muusikot The Beatlesista alkaen löysivät itsensä uudestaan. Tuohon aikaan Glass oli opettajansa Nadia Boulangerin johdolla ajautunut oikeaoppisen säveltämisen umpikujaan. Shankar taas oli tekemässä musiikkia elokuvaan Chappaqua, ja tarvitsi avustajan, joka puhuisi sekä ranskaa että englantia ja osaisi kirjoittaa länsimaisia nuotteja – juuri sellaisen kuin Glass.
Intialainen musiikki pakotti Glassin havahtumaan nuottikirjoituksen rajallisuuteen. Länsimaiselle tyylille käännettynä Shankarin rytmit menettivät elinvoimansa. Sitten hän havahtui: ”Otin kirjoittamani musiikin ja poistin siitä kaikki tahtiviivat täysin intuitiivisesti. Yhtäkkiä näin siinä jotain, jota en koskaan ennen ollut nähnyt”, Glass muisteli. ”Näin rytmin virtaavan.” Tästä lännen ja idän kohtaamisesta muodostui Glassin minimalistisesti vellova tyyli, jonka tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluvat musiikit elokuviin Koyaanisqatsi, Truman show ja Tunnit, ooppera Einstein on the Beach sekä varta vasten c-kasettilevitykseen suunniteltu kamarimusiikkialbumi Glassworks.
Glassin ja Shankarin ystävyydestä kasvoi yhteisalbumi Passages (1990), jossa he versioivat toistensa sävellyksiä omalla tyylillään. Lopputulos on hypnoottinen sekoitus intialaista ja amerikkalaista äänimaailmaa. Albumin avausraita, kymmenenminuuttinen Offering on Glassin myllyn läpi kulkenut minimalismijaloste Shankarin teemasta, joka perustuu hindustanilaiseen ragaan saksofonilla soitettuna.
Jean Sibelius: Luonnotar op. 70
Jean Sibeliuksen tärkeimmät teokset syntyivät usein vasta vuosien katkonaisen uurastuksen tuloksena, sekalaisista luonnoksista kasattuna ja kauas alkuperäisestä ideastaan muuntuneena. Esimerkiksi Lemminkäinen (1895) rakentui mahdottomuuteensa kaatuneen oopperaprojektin raunioille ja kolmas sinfonia (1907) valmistui kesken jääneeseen Marjatta-oratorioon ja sävelruno Pohjolan tyttäreen (1906) tarkoitetuista teemoista.
Orkesterilaulun Luonnotar op. 70 (1913) Sibelius teki näennäisesti pikavauhdilla, mutta todellisuudessa vasta 20 vuotta asiaa haudottuaan. Vuonna 1884 hän haaveili oopperasta, joka kertoisi Väinämöisestä ja Luonnottaresta. Vuonna 1902 hän pyöritteli ajatusta “loitsumaisesta” teoksesta sopraanolle ja orkesterille. Pohjolan tytärkin kantoi aluksi työnimeä Luonnotar. Ensimmäiset Luonnottareen päätyneet nuotit syntyivät vuonna 1909 berliiniläisessä kuppilassa, jossa Sibelius piirsi inspiraation puuskasta syntyneen melodian paperille. Tämä pätkä kuullaan lähes sellaisenaan Luonnottaren lauluosuuden ensitahdeissa.
Teos syntyi varta vasten Aino Acktélle, joka kantaesitti sen syyskuussa 1913 Gloucesterissa. Vaikka Luonnotar kuuluu Sibeliuksen parhaisiin ja arvostetuimpiin teoksiin, sen vaativa lauluosuus ja hankalasti lausuttava teksti rajaavat sen vain parhaiden suomalaissopraanojen ja rohkeimpien ulkomaalaislaulajien ohjelmistoihin.
Luonnotar on luomiskertomus kalevalaisittain. Sotka munii Luonnottaren polvelle munan, jonka rikkouduttua syntyvät kuu, taivas ja tähdet. Musiikillisesti teos kuuluu Sibeliuksen 1910-luvun alun riisuttuun tyyliin, joka vähäisistä keinovaroistaan huolimatta – tai juuri siksi – puhuttelee kuulijoitaan poikkeuksellisen syvältä.
Jaani Länsiö
