Risto Joost luotsaa kuulijat keskieurooppalaisen musiikkitradition ytimeen.
Kun heräsin, korviini kantautui yhä täyteläisempi sointi; en voinut kuvitella näkeväni unta: kuulin musiikkia, ja millaista musiikkia!”, kirjoitti Richard Wagnerin vaimo Cosima päiväkirjaansa, kuultuaan sinfonisen syntymäpäivälahjansa ensiesityksen joulupäivänä 1870. Risto Joost luotsaa kuulijat keskieurooppalaisen musiikkitradition ytimeen. Konsertin avaa genrerajat ylittävän amerikkalaissäveltäjä Nico Muhlyn Etude 3, jonka tulkitsevat HKO:n alttoviulun äänenjohtaja Atte Kilpeläinen ja tanssija Auri Ahola.
Syys-lokakuun konserteissa koetaan sarja ensiesityksiä, joissa muusikko ja tanssija luovat yhteisen duetto-teoksen.
Konsertti kestää reilun tunnin, ei väliaikaa.
Risto Joost
Virolainen Risto Joost (s. 1980) on taivaltanut määrätietoisesti kohti kaikki taidemusiikin tyylilajit suvereenisti hallitsevaksi orkesterinjohtajaksi. Hänen barokista uuteen musiikkiin venyvän repertuaarinsa erityisosaaminen on painottunut orkesterinjohdon ohella opiskeltuun laulumusiikkiin. Viron musiikkiakatemiassa alkaneita opintojaan hän jatkoi Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopistossa, jonka jälkeen hän hakeutui legendaarisen Jorma Panulan luokalle Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun. Maisteriksi hän valmistui vuonna 2008.
Joost on voittanut Jorma Panula -kapellimestarikilpailun vuonna 2012 ja ylsi finalistien joukkoon Malko-kilpailussa vuonna 2015. Jo vuodesta 2009 alkaneen Viron kansallisoopperan residenssikapellimestarin pestin lisäksi Joost on nykyään Tallinnan kamariorkesterin ylikapellimestari ja Tallinnan filharmonisen seuran taiteellinen johtaja. Vuodesta 2015 lähtien hän on luotsannut Saksan maineikkaimpiin kuuluvaa kuoroa, MDR:n Leipzigin sinfoniakuoroa, joka Joostin harjoittamana esiintyy mm. Berliinin filharmonikoiden kanssa. Vuonna 2018 kuoro ja Joost voittivat Diapason d’Or -palkinnon Rahmaninovin Vespereiden levytyksestä.
Viime vuosina Joost on kasvattanut kapellimestarivierailujensa listaa Berliinin saksalaisella sinfoniaorkesterilla, Tanskan kansallisella sinfoniaorkesterilla, Mariinskin orkesterilla sekä arvostetuilla oopperataloilla, kuten Teatro La Fenicellä. Kevään 2019 Helsingin kaupunginorkesterin -debyyttinsä lisäksi Joostin Suomen-vierailuja on koettu Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa, Turun filharmonisessa orkesterissa, Oulu Sinfoniassa, Jyväskylä Sinfoniassa sekä Tapiola Sinfoniettassa, jonka konsertin arvostelussa Helsingin Sanomat ylisti Joostia mestariksi myös nykymusiikissa.
Jaani Länsiö
Janne Mertanen
Janne Mertanen opiskeli Sibelius-Akatemiassa pianonsoittoa Erik T. Tawaststjernan oppilaana vuosina 1986–1992 sekä vuosina 1990-1991 Dmitri Bashkirovin oppilaana. Hän viimeisteli opintonsa vuosina 1993-1995 Accademica Pianisticassa, Imolassa, Italiassa. Hän voitti kansainvälisen Chopin-kilpailun Darmstadtissa vuonna 1992. Kilpailussa ei jaettu tuolloin toista palkintoa lainkaan. Mertanen voitti Nyborgin pohjoismaisen pianokilpailun Tanskassa niin ikään vuonna 1992. Hän on esiintynyt useimpien suomalaisten orkestereiden solistina, ja hänellä on ollut kiinnityksiä useiden pohjoismaisten orkestereiden solistina. Lisäksi hän on esiintynyt soolokonserteissa ja orkestereiden solistina eri puolilla Eurooppaa sekä Etelä-Amerikassa, Aasiassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa sekä useilla musiikkijuhlilla. Kaksi hänen Chopin-levyään on saanut arvostetun Grand Prix du Disque Frédéric Chopin -palkinnon.
Mertanen on edellisen kerran esiintynyt HKO:n solistina vuosina 1993 ja 2010.
Atte Kilpeläinen
Atte Kilpeläisen tie Helsingin kaupunginorkesterin alttoviuluryhmän äänenjohtajaksi ja Meta4-jousikvartetin jäseneksi on ollut monivaiheinen. Aloittaessaan musiikkiopintonsa Länsi-Uudenmaan musiikkiopistosta Kilpeläisen instrumentti oli viulu, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin hän vaihtoi soittimekseen alttoviulun. Helsingin Konservatorion kautta opinnot veivät Sibelius-Akatemiaan ja sieltä Kölnin musiikkikorkeakouluun, ja vuonna 2004 Kilpeläinen suoritti diplomitutkintonsa parhain mahdollisin arvosanoin. Opinnoissa Kilpeläistä ovat ohjanneet Pirjo Suonio, Lauri Poijärvi, Sari Aalto, Jouko Mansnerus ja Rainer Moog.
Auri Ahola
Auri Ahola (s. 1984) on monipuolinen tanssitaiteilija, joka on tehnyt laaja-alaisen uran klassisesta baletista nykytanssiin ja poikkitaiteellisiin teoksiin.
Auri Ahola valmistui Suomen Kansallisoopperan Balettioppilaitoksesta 2004. Hän tanssi kymmenen vuoden ajan Suomen Kansallisbaletissa esiintyen kaikissa klassisen baletin merkkiteoksissa sekä kansainvälisten huippukoreografien kuten Ohad Naharinin, Jiří Kyliánin ja Tero Saarisen nykytanssiteoksissa. Kansallisbaletista lähdettyään Ahola on työskennellyt mm. Tero Saarinen Companyn, Raekallio Corp.:n, Compañía Kaari & Roni Martinin ja Helsinki Dance Companyn kanssa. Ahola on esiintynyt lukuisilla tanssinäyttämöillä ja festivaaleilla niin Suomessa kuin kansainvälisesti.
Omissa teoksissaan Auri Ahola yhdistää nykytanssia ja saamelaiskulttuuria. Teoksessa Jotteeh (2017) Ahola käsitteli kulkemista luonnon rytmin mukaan, inspiraationaan inarinsaamelaisten perinteinen vuotuismuutto. Auri Aholan työskentelylle leimallista on vahva fyysinen liikekieli yhdistettynä omaäänisyyteen. Hän on toteuttanut myös poikkitaiteellisia teoksia ja projekteja yhdistäen tanssia niin kirjallisuuteen, sirkustaiteeseen kuin joikaamiseen.
Richard Wagner: Siegfried-idylli
Syksyllä 1870 Wagner (1813–1883) avioitui Cosiman, Franz Lisztin tyttären, kanssa. Suhde oli jo pari vuotta vanha ja skandaalinkäryinen. Heidän tavatessaan Wagner oli naimisissa Minna Planerin kanssa, muttei enää asunut tämän kanssa. Cosiman aviopuoliso oli kapellimestari Hans von Bülow, joka joutui nielemään tosiasian, että hänen vaimonsa synnytti Wagnerille kaksi lasta. Minna ja von Bülow eivät silti suostuneet avioeroihin. Wagnerin kohdalla tilanne muuttui Minnan kuoltua vuonna 1866, ja lopulta von Bülowkin antoi periksi.
Wagnerin uusi perheonni soi kappaleessa, joka syntyi syksyllä 1870 juhlistamaan Cosiman syntymäpäivää ja sai kantaesityksensä 25.12.1870 perheen huvilan rappukäytävässä Tribschenissä, Sveitsissä. Wagner itse johti Tonhalle-Orchester Zürich -orkesterin muusikoista koottua yhtyettä. Cosima – joka oli syntynyt 24.12. mutta vietti syntymäpäivänsä joulupäivänä – kirjoitti päiväkirjaansa: ”Kun heräsin korviini kantautui yhä täyteläisempi sointi; en voinut kuvitella näkeväni unta: kuulin musiikkia, ja millaista musiikkia! Sen kuoltua pois Richard tuli huoneeseen lasten kanssa ja antoi minulle sinfonisen syntymäpäivälahjansa partituurin. Minulla oli kyyneleet silmissä ja niin oli myös kaikilla muilla.”
Kappaleen piti jäädä perheen yksityiskäyttöön, mutta rahapulan takia Wagner myi sen vuonna 1878 kustantajalle. Painetussa versiossa Wagner muutti alkuperäisen otsikon Tribschen-idylli Siegfried-idylliksi; Siegfried oli perheen poika.
Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto nro 23 A-duuri KV488
Vuosina 1784–86 W. A. Mozart (1756–1791) sävelsi kaksitoista pianokonserttoa, jotka lukeutuvat hänen merkittävimpiin sävellyksiinsä. Aiemmissa soolokonsertoissaan Mozart käyttää lähtökohtaisesti ”galanttia” ja viihdyttävää tyyliä. Kypsissä konsertoissa hän kehittelee pianon ja orkesterin suhdetta dialogisempaan suuntaan ja antaa samalla musiikilliselle sanonnalle suurempaa painoarvoa.
Pianokonsertto A-duuri KV488 valmistui maaliskuussa vuonna 1786. Sävellys sai ehkä kantaesityksensä Wienissä jo samana keväänä, joskaan tästä ei ole varmaa tietoa. Sen sijaan tiedetään Mozartin saman vuoden syksyllä lähettäneen sen Donaueschingenin hovin orkesterille. Saatekirjeessä Mozart kertoi pianokonserton kuuluvan niihin teoksiinsa, joille hän toivoi julkisuutta Wienin ulkopuolella. Hän siis piti sitä suuressa arvossa, ja lisäsi pragmaattisesti: ”Orkesteriin kuuluu kaksi klarinettia. Ellei Teillä hovissa niitä ole, niin hyvä kopisti voi varmasti transponoida osuudet siten, että viulu soittaa ensimmäisen klarinetin ja alttoviulu toisen klarinetin stemman”. Mutta hoviorkesteria teos ei näytä lainkaan kiinnostaneen, ja monen muun Mozartin konserton tavoin myös KV488 sai asemansa ohjelmistoissa vasta 1900-luvulla.
A-duuri-pianokonsertto on runollinen ja hieman sisäänpäin kääntynyt teos. Ensimmäinen osa on selkeäpiirteinen Allegro, johon on säilynyt säveltäjän oma soolokadenssi. Toinen osa on surumielinen Adagio, jonka pääsävellajiksi Mozart on valinnut itselleen poikkeuksellisen fis-mollin. Finaali Allegro assai on reipas rondo.
Christian Holmqvist
Nico Muhly: Étude 3
Yhdysvaltalainen säveltäjä ja sovittaja Nico Muhly (s. 1981) on opiskellut mm. Columbian yliopistossa ja Juilliardissa ja työskentelee sekä taide- että pop- ja rock-musiikin parissa. Muhly on tehnyt yhteistyötä mm. Philip Glassin, Björkin, The National -yhtyeen, Antony and the Johnsons -yhtyeen, lauluntekijä Glen Hansardin ja viulisti Pekka Kuusiston kanssa. Hän on islantilaisen Bedroom Community -musiikkikollektiivin jäsen.
Sävellystä Muhly on opiskellut John Coriglianon ja Christopher Rousen johdolla. Hän on kirjoittanut tilausteoksia mm. Philadelphian orkesterille, Britten Sinfonialle, Cincinnatin sinfoniaorkesterille ja Hilary Hahnille. Laajaan tuotantoon kuuluu etenkin vokaali- ja orkesterimusiikkia sekä kolme oopperaa, joista tuorein on Metropolitanin tilaama Marnie (2017). Muhly on kirjoittanut musikkia myös elokuviin, joista tunnetui lienee draama The Reader (Lukija, 2008).
Muhly on säveltänyt sooloteoksen Kolme etydiä (2008–2013) alttoviulisti Nadia Sirotalle, jolle on syntynyt myös konsertto (2014). Etydit, joissa soolo-alttoviulua säestää ääninauha, on mahdollista esittää itsenäisinä kappaleina. Konsertissa esitettävä etydi no 3 on samalla sekä rytminen että ilmeikäs.
Maurice Ravel: Couperinin hauta, orkesterisarja
Vuonna 1914 Maurice Ravel (1875–1937) alkoi suunnitella pianosarjaa, jossa inspiraationa toimisi barokin ajan musiikki, etenkin François Couperinin (1668–1733) cembalokappaleet. Sarjan työnimi oli Ranskalainen sarja. Sävellystyö keskeytyi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Ravel oli sen verran hintelä, ettei häntä aluksi huolittu sotapalvelukseen, mutta lopulta hän sai työskennellä ambulanssinkuljettajana ja sairaanhoitajana.
Vuonna 1917 Ravel palasi Ranskalaisen sarjan pariin. Otsikoksi vaihtui Le Tombeau de Couperin, Couperinin hauta. Tämä viittaa barokin tombeau-perinteeseen: tombeau on tietyn henkilön soivaksi hautamuistomerkiksi sävelletty teos. Kukin osista on omistettu Ravelin sodassa kuolleen ystävän muistolle. Couperinin haudan (1914–17) kantaesitti Marguerite Long Pariisissa huhtikuussa vuonna 1919. Orkesteriversio (1919) sai kantaesityksensä Pariisissa vuoden 1920 helmikuussa. Pasdeloup’n orkesteria johti Rhené-Baton. Pianoversiossa osia on kuusi, mutta orkesteriversiossa Ravel on jättänyt pois osat Fuuga ja Toccata. Säveltäjää moitittiin siitä, että surumusiikiksi teos on sävyltään sangen valoisa. Tähän hän vastasi: ”Kuolleet ovat, ikuisessa hiljaisuudessaan, jo tarpeeksi surullisia”.
Sarjan osat ovat vuolaasti virtaava Preludi (omistettu luutnantti Jacques Charlotin muistolle), kepeä Forlane (omistettu luutnantti Gabriel Delucin muistolle), nostalginen Menuetti (omistettu Jean Dreyfusin muistolle) ja vilkas Rigaudon (omistettu Pierre ja Pascal Gaudinin muistolle).
Christian Holmqvist
