Pietari Inkinen johdattaa konserttisaliin Sibeliuksen viidennen sinfonian kuusitoista joutsenta.
Kit Armstrong löysi omat kutsumuksensa – musiikin ja matematiikan – jo alle viisivuotiaana. Molemmilla aloilla ihmelapsen polkua kulkenut nuorukainen sai 13-vuotiaana mentorikseen itsensä Alfred Brendelin, joka kuvailee Armstrongin soittoa yhdistelmäksi älyä, tunnetta, hienovaraisuutta ja tuoreutta. Pietari Inkinen johdattaa konserttisaliin Sibeliuksen viidennen sinfonian kuusitoista joutsenta, joiden Ainolan-ylilennon säveltäjä tallensi päiväkirjaansa: ”Yksi elämäni suurista kokemuksista! Herrajumala sitä kauneutta!”
Unsuk Chin: subito con forza
Korealainen Unsuk Chin on yksi arvostetuimmista ja palkituimmista nykysäveltäjistä. Maineensa hän on luonut ennen kaikkea konsertoillaan, joista sellokonserttoa (2009) pidetään yhtenä 2000-luvun tärkeimmistä konserttokappaleista. Teoksistaan hänelle on myönnetty kolme säveltaiteen kenties merkittävintä palkintoa, kuten Grawemeyer-palkinto (2004), Wihurin Sibelius-palkinto (2017) ja Leonié Sonning -palkinto (2021).
Chinin musiikissa kuuluu hänen opettajansa György Ligetin vaikutus. Chinin sävellykset vilisevät usein hetken tapahtumia, mikrotason kuhinaa ja pinnan alle piilotettuja kehityskaaria, jotka luovat musiikille hahmoa. Royal Concertgebouw’n konsertissa Klaus Mäkelän johdolla kantaesitetty subito con forza (2020) on oppikirjaesimerkki Chinin tavasta tehdä kavalkadimusiikkia, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja äkkiarvaamattomat kohtaukset hyökkäävät sarjana teoksen halki.
Viisiminuuttinen konserttialkusoitto syntyi Ludwig van Beethovenin 250-vuotisjuhlallisuuksiin. Nimi tarkoittaa suomeksi ‘äkkiä voimakkaasti’. Siinä on sekä ilmiselviä, kätkettyjä että musiikin virtaan sulautuvia lainauksia Beethovenin musiikista, varsinkin Coriolanus-alkusoitosta. Chiniä ovat innoittaneet ennen kaikkea Beethovenin keskusteluvihkot, joilla kuuroutunut säveltäjä on kommunikoinut ystäviensä kanssa: ”Etenkin minua kiinnostavat hänen valtavat vastakohtaisuutensa vulkaanisista purkauksista äärimmäiseen herkkyyteen.”
Jaani Länsiö
Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 2 B-duuri
Vielä Bonnissa asuessaan nuori Ludwig van Beethoven (1770–1827) oli lupaava muusikko, viulisti, urkuri ja ennen kaikkea virtuoosimainen pianisti, joka vasta aloitteli säveltäjänuraansa. Bonn kävi kuitenkin Beethovenille pieneksi, ja saatuaan paikan itsensä Joseph Haydnin oppilaana vuonna 1792, oli edessä lopullinen muutto Wieniin.
Moiselle monitaiturille Euroopan musiikkipääkaupunki oli tietenkin paras paikka etsiä omaa ääntään, mutta kilpailu toimeentulosta oli kova. Ei riittänyt, että oli hyvä; piti olla vähintään paras ja mieluiten ennenkuulumattoman taitava. Mozart oli juuri kuollut ja jättänyt aukon kaupungin musiikkielämään. ”Uudelle Mozartille”, säveltävälle pianovirtuoosille oli tilausta. Ja sitä Beethoven totisesti oli. Tämän osoittaakseen hän sävelsi pianomusiikkia omiin konsertteihinsa, joilla hän saattoi tehdä itsensä tunnetuksi muutoinkin kuin vallattomalla hiustyylillään ja mustalla kaapuasullaan.
Pianokonsertot olivat omiaan tähän tarkoitukseen, ja luultavasti Beethoven toi Wieniin mukanaan juuri konserton B-duurissa (1790) esitelläkseen sorminäppäryyttään. Teos eli koko 1790-luvun: ensimmäinen osa lienee Bonnissa sävelletty, nykyinen toinen osa syntyi Wienissä ja finaali juuri ennen kantaesitystä, kun taas ensimmäisen osan soolokadenssin Beethoven kirjoitti ylös mahdollisesti vasta vuonna 1809. Teos julkaistiin painettuna 1801 ‒ pianokonserttona nro 2, vaikka valmistumisjärjestyksessä se on konsertoista ensimmäinen.
Beethovenin viidestä pianokonsertosta kaksi ensimmäistä ovat aivan eri maailmasta kuin kolme viimeistä. Varhaisissa konsertoissa pääosan saavat ilmava wieniläisklassinen kepeys ja aristokraattinen arvokkuus, mikä kuuluu etenkin B-duurikonserton ensiosassa Allegro con Brio muodon sovinnaisuutena ja teemojen perinteisinä suhteina. Piano-osuudessa Beethovenin tunnusmerkki, vasaramaisesti iskeytyvät tai murretut oktaavit, nykäisevät näyttävyydellään kuitenkin selvän kaulan Mozartiin ja Haydniin.
Toisen osan Beethoven tuntuu tehneen kuin wieniläisten mieliksi ‒ orkesterin ja solistin lempeäksi rupatteluksi Mozartin hengessä. Finaali-rondoa leimaavat onnahteleva synkooppirytmi ja show-pianismin elkeet klassismin rosottomissa raameissa.
Jaani Länsiö
Jean Sibelius: Sinfonia 5 Es-duuri opus 82
Jean Sibeliuksen (1865-1957) ikuisena taakkana oli vahva itsekritiikki, mutta hänenkin mittapuussaan viidennen sinfonian syntyprosessi oli harvinaisen mutkikas. Hän alkoi pohtia teoksen säveltämistä vuonna 1912, mutta hanke alkoi saada tuulta purjeisiin vasta kaksi vuotta myöhemmin. Luonnosvihko täyttyi sävelaiheista, joiden kanssa Sibelius painiskeli.
Huhtikuussa 1915 säveltäjä totesi päiväkirjassaan: ”Illalla sinfonian parissa. Tämä tärkeä puuha, joka kiehtoo minua salaperäisesti. Kuin Isä Jumala olisi heittänyt alas mosaiikin palasia taivaan permannosta ja pyytänyt minua selvittämään, millainen kuvio on ollut”.
Viidennen sinfonian ensimmäinen versio sai kantaesityksensä 8.12.1915. Teos oli suuri menestys, mutta Sibelius itse ei ollut tyytyväinen. Hän teki uuden, vuotta myöhemmin kantaesitetyn version. Teos ei vieläkään kelvannut. Lopullinen versio sai kantaesityksensä 24.11.1919 HKO:n konsertissa. Esityksen johti, kuten edellisilläkin kerroilla, säveltäjä itse.
Viides sinfonia on yksi Sibeliuksen kaikkein suosituimmista teoksista ja siihen nähden voisi ehkä kuvitella sen olevan ”helppo”. Mikään ei voisi olla harhaanjohtavampaa. Musiikintutkijalle viides sinfonia on unelmakohde, koska se on niin ankaran loogisesti rakennettu kokonaisuus. Tämä oli kuitenkin, kuten todettua, pitkän kamppailun lopputulos.
Samaten Sibelius keksi vasta vähitellen voivansa fuusioida sinfonian alkuperäisen neliosaisen version kaksi ensimmäistä osaa yhdeksi ainoaksi osaksi. Ensimmäisen osan avaava pastoraalinen Tempo molto moderato muuttuu yhtäkkiä aivan saumattomasti energiseksi Allegro moderatoksi. Hidas osa Andante mosso, quasi allegretto palaa sinfonian alun pastoraalitunnelmiin. Finaalin Allegro molto avaa jousien humina. Pian seuraa kuuluisa, uljas ”joutsenteema” vaskissa. Mahtavan loppunousun jälkeen teoksen päättää kuusi lakonista orkesteriräjähdystä.
Christian Holmqvist
