Helsingin kaupunginorkesteri pakkaa mukaan kiertueelle Sibeliuksen ensimmäisen sinfonian, jolla se hurmasi Euroopan jo 125 vuotta sitten.
Sähkösanoma Hampurista heinäkuussa 1900: ”Päivän konsertti oli suurenmoinen menestys. Ohjelman päätyttyä suosionosoitukset Kajanukselle ja Sibeliukselle, heidät kutsuttiin esiin toistuvasti, huudettiin bravota, aplodeerattiin, heilutettiin hattuja ja nenäliinoja. Kajanus sai laakeriseppeleen.” (Vasa Nyheter, 21.7.1900).
”Mutta enhän minä ole viulisti!”, parahti Igor Stravinsky, kun nuottikustantaja ehdotti hänelle viulukonserton säveltämistä. Säveltäjä kuitenkin tarttui toimeen itsevarmoin ottein: ”Konserttoni ei inspiroitunut eikä ottanut mallia mistään esikuvasta. En pidä standardiviulukonsertoista – en Mozartin, Beethovenin enkä Brahmsin.”
Igor Stravinsky: Viulukonsertto
Kun Igor Stravinskylta (1882-1971) 1930-luvun alussa tilattiin viulukonsertto hän ei ollut varma mitä tehdä, koska hänellä ei ollut soittimeen mitään aiempaa suhdetta. Säveltäjäkollega Paul Hindemithin mukaan tämä olisi ainoastaan etu: Stravinsky lähestyisi viulua tuoreesti. Stravinsky suostui kuitenkin säveltämään konserton vasta kun Puolassa syntynyt, Yhdysvaltoihin muuttanut viulisti Samuel Dushkin lupasi auttaa soolo-osuuteen liittyvissä haasteissa.
Sävellystyö alkoi Pariisissa alkuvuodesta 1931, ja teos sai kantaesityksensä 23.10. samana vuonna Berliinissä. Berliinin radion sinfoniaorkesteria johti säveltäjä itse ja solistina oli Dushkin.
Viulukonsertto kuuluu Stravinskyn uusklassisen kauteen, joka haki inspiraationsa barokin musiikista.
Viulukonsertto kuuluu Stravinskyn uusklassisen kauteen, joka haki inspiraationsa barokin musiikista. Osilla on barokkiin viittaavat otsikot – mutta lienee syytä huomauttaa, että Stravinsky keksi ne vasta sävellyksen valmistuttua.
Teos on lähinnä musisoiva eikä korostetun virtuoosinen. 1930-luvun kuulijoille se erosi niin rajusti vaikkapa Beethovenin ja Brahmsin konsertoista, että jotkut arvelivat sen olevan kyyninen vitsi. Stravinsky itse totesi, ettei häntä kiinnostanut niinkään soolo kuin soolon ja orkesterin soittimien välinen suhde. Soitinnus on kamarimusiikillinen ja antaa monelle muusikolle tilaisuuden loistaa. Finaalissa jopa konserttimestari saa hetkeksi mahdollisuuden kilpailla solistin asemasta.
Viulukonserton erikoinen piirre on että jokaisen osan avaa viulun esittämä sointu jossa on samat sävelet (D-E-A). Stravinsky oli keksinyt soinnun aivan sävellystyön alkuvaiheessa ja oli helpottunut kun Dushkin kokeili sitä ja totesi sen olevan mahdollinen soittaa. Ääriosat (Toccata ja Capriccio) pursuavat huumoria ja rytmistä vitaalisuutta, Molemmat keskiosat ovat saaneet otsikon Aaria. Niistä ensimmäinen on sävyltään tumman lyyrinen. Toinen aaria on säveltäjälleen poikkeuksellisen surumielinen.
Christian Holmqvist
Jean Sibelius: Sinfonia nro 1 e-molli op. 39
1890-luku oli kriittinen ja tärkeä vaihe Jean Sibeliuksen säveltäjäkehityksessä. Hän opiskeli Berliinissä ja Wienissä ja imi itseensä kansainvälisiä vaikutteita mutta löysi samalla Kalevalan ja alkoi tutkia suomalaista runonlaulantaa. Sibelius alkoi myös kiinnostua yhä enemmän orkesterin tarjoamista mahdollisuuksista. Aiemmin hän oli säveltänyt etenkin kamari- ja soitinmusiikkia, mutta nyt syntyi sarja orkesteriteoksia, joista tärkeimmät ovat Satu, Lemminkäissarja ja ensimmäinen sinfonia. 1890-luvulla syntyi myös Sibeliuksen ensimmäinen suuri menestysteos, kuorolle ja orkesterille sävelletty Kullervo-sinfonia.
Sibelius ryhtyi pohtimaan ensimmäisen sinfonian säveltämistä kevättalvella 1898. Alun perin tähtäimessä näyttäisi olleen ohjelmasinfonia, etenkin Berliozin Fantastisen sinfonian innoittaman esimerkin mukaisesti. Syntyi kuitenkin ei-ohjelmallinen teos, joka sai kantaesityksensä Sibeliuksen sävellyskonsertissa Helsingissä seuraavan vuoden huhtikuussa: säveltäjä johti Helsingin filharmonista orkesteria eli nykyistä kaupunginorkesteria.
Kun Robert Kajanuksen johtama Helsingin filharmoninen orkesteri kesällä 1900 matkusti ensimmäiselle ulkomaankiertueelleen Pariisin maailmannäyttelyyn, sinfonia oli ohjelmiston päänumero.
Teoksen vastaanotto oli hyvin innostunut, ja se saavutti oitis suuren suosion myös ulkomailla. Kun Robert Kajanuksen johtama Helsingin filharmoninen orkesteri kesällä 1900 matkusti ensimmäiselle ulkomaankiertueelleen Pariisin maailmannäyttelyyn, sinfonia oli ohjelmiston päänumero.
E-mollisinfonia on Sibeliuksen sinfonioista perinteisin. Sävelkieli on romanttista ja suureleistä, taustalla häämöttää etenkin Tšaikovskin vaikutus. Klassiset piirteet viittaavat kuitenkin Beethovenin suuntaan, ja onpa teoksessa havaittavissa myös kalevalais-kansallista tyyliä. Eri tekijöiden synteesi ei ehkä ole aivan onnistunut, mutta teos on tästä huolimatta hyvin persoonallinen ja taidokkaasti sävelletty.
Sinfonia on klassiseen tapaan neliosainen. Ensimmäisen osan avaa alakuloinen klarinettisoolo, jota seuraa kiihkeä, sonaattimuotoinen pääosa. Toinen osa sisältää niin idylliä kuin synkkiä pilviä. Kolmas osa on dynaaminen scherzo.
Finaali alkaa ensimmäisen osan johdantoteemalla, joka nyt soi syvän pateettisena. Tämän jälkeen musiikissa vuorottelevat nopea allegro ja jousien hieno espressivo-teema. Sinfonia päättyy dramaattisesti, ehkä jopa traagisesti.
Christian Holmqvist
