Anna Thorvaldsdottir: Aeriality
Eurooppalaisen taidemusiikin keskus on kuluneen 20 vuoden aikana kulkeutunut kohti Islantia. Väkiluvultaan Helsinkiäkin pienempi valtio on tuottanut hämmästyttävän määrän musiikillisia menestystarinoita; taidepopin, esimerkiksi Björkin ja Sigur Rósin rinnalle on ilmestynyt ennakkoluulottomia, äänitaidetta ja sinfonisuutta yhdisteleviä visionäärejä, kuten Jóhann Jóhannssonin (1969–2018), Daníel Bjarnasonin (s. 1979) ja Oscar-palkitun Hildur Guðnadóttirin (s. 1982). Orkesterimusiikin alalla tunnetuin lienee Anna Thorvaldsdottir (s. 1977), Helsingin kaupunginorkesterin kauden 2025–26 residenssisäveltäjä.
Islannin sinfoniaorkesterin tilaama ja marraskuussa 2011 kantaesittämä Aeriality on matkustanut jo seitsemässä eri maassa yli 40 orkesterin konsertissa – tänään se kuullaan ensi kertaa Suomessa. Teos on malliesimerkki Thorvaldsdottirin tavaramerkkityylistä, joka lähentelee György Ligetin (1923–2006) kenttätekniikalla sävellettyjä orkesteriteoksia: valtavat, laavamaisella järkähtämättömyydellä etenevät sointipatsaat luovat valheellisen staattisen kuulokuvan. Todellisuudessa sävellyksen sisällä kuhisee elävä kudos täynnä mikroskooppisia tapahtumia. Musiikillinen massa velloo hitaasti mutta vääjäämättömästi.
Harmoniamatto hakeutuu verkkaisesti kohti kliimaksiaan, jossa kymmenet toisiaan kohti pyrkivät pirstaleet yhtyvät jättimäiseksi melodiakatkelmaksi.
Aerialityn nimi on sanaleikki, jossa yhdistyvät ilma (aerial) ja todellisuus (reality). Thorvaldsdottir on selittänyt näitä myös tavoittamattoman taivaan tai konkreettisen maan vertauskuvina. Aerialityssä Thorvaldsdottir kertoo ilmentävänsä täydellisen vapauden tuomaa keveyttä, johon liittyy myös ahdistavaa ajelehtimista vailla turvallista kiinnityskohtaa. Harmoniamatto hakeutuu verkkaisesti kohti kliimaksiaan, jossa kymmenet toisiaan kohti pyrkivät pirstaleet yhtyvät jättimäiseksi melodiakatkelmaksi. Huippuhetki kiitää ohi lähes huomaamatta – elementit erkaantuvat taas omikseen, harmoniat murenevat ja soiva todellisuus haihtuu horisonttiin.
Jaani Länsiö
Samy Moussa: Stasis for eight spatialised French horns with gongs
Montrealissa syntynyt ja Berliiniin asettunut Samy Moussa (s. 1984) tunnetaan paikoin uusromantiikkaa lähentelevistä teoksista, jotka yhdistelevät eri musiikkikulttuureja ja muinaisia myyttejä. Hänen merkittävimpiä töitään ovat sinfonia Concordia (2017), viulukonsertto Adrano (2019), oratorio Antigone (2020) ja pasuunakonsertto Yericho (2023). Stasis for eight spatialised French horns with gongs (2018) syntyi Baijerin Valtionoopperan käyrätorvisektiolle ja kantaesitettiin Münchenin Mikaelin kirkossa Moussan johdolla. Suomen ensiesitys kuullaan tänään. Stasiksessa Moussa pyrkii näyttämään ”tilan vailla ajallisia ulottuvuuksia – tilan, joka suo mahdollisuuden tuntea, mitä maailmassa tapahtuu globaalilla tasolla.”
Stasis tuo yhteen kaksi muinaista musiikkitraditiota: juutalaisen shofarin ja tiibetiläiset lyömäsoittimet.
Stasis tuo yhteen kaksi muinaista musiikkitraditiota: juutalaisen shofarin ja tiibetiläiset lyömäsoittimet. Shofar on ikiaikainen, pässin sarvesta kairattu puhallinsoitin, jota käytetään uskonnollisissa tilaisuuksissa, etenkin Yom kippurin päättävässä Rosh Hashanah’ssa. Tiibetiläisyys ilmenee teoksessa pikemminkin ajatuksen tasolla; Moussa oli jo aloittanut sävellystyön, kun hän törmäsi ajan hapertamaan nuottikuvaan, jonka tarkka merkitys on kauan sitten kadonnut. ”Saan harvoin inspiraatiota musiikin ulkopuolelta, mutta tuo partituuri vaikutti minuun konkreettisesti ja kosketti minua syvästi kauneudellaan”, Moussa on sanonut. ”Vaikka en ymmärtänyt käsikirjoitusta, enkä ollut lainkaan selvillä soivasta lopputuloksesta, se puhutteli.”
Stasis jakautuu kolmeen, saumatta toisiinsa yhdistyvään jaksoon. Ensimmäisessä ilma väreilee paikalleen jämähtäneistä, äärimmäisen jännittyneistä harmonioista, jotka eivät odotuksista huolimatta koskaan löydä täydellistä lepotilaa. Sen sijaan ne peittyvät toisen jakson aloittavaan, voimalla vyöryvään tam-tamin pauhuun, jonka vaiettua esiin nousee yksinäisten fanfaarien ilmoituksia. Päätösjakso tuo torvet taas yhteen, mutta nyt itsenäisempinä ja terävöityneinä, satunnaisen gongin kumahduksen tukemina huudahduksina.
Jaani Länsiö
Anna Clyne: Prince of Clouds
Englantilainen, New Yorkissa asuva Anna Clyne (s. 1980) singahti jo nuorena kiinnostavimpien nykysäveltäjien joukkoon elektroakustisilla kamariteoksillaan. Lopullinen läpimurto tapahtui Chicagon sinfoniaorkesterille syntyneellä Night Ferrylla (2012), jonka jälkeen Clyne vankisti asemiaan orkesteriteoksella This Midnight Hour (2015) ja etenkin sellokonsertolla Dance (2019). Parhaiten Clyne tunnetaankin solistisista konsertoistaan, joita ovat kantaesittäneet esimerkiksi viulisti Pekka Kuusisto, klarinetisti Martin Fröst, sellisti Yo-Yo Ma ja saksofonisti Jess Gillam.
Clynen ensimmäinen solistinen teos, Prince of Clouds (2012) kahdelle viululle ja jousiorkesterille kantaesitettiin Michael Sternin johtaman IRIS Orchestran konsertissa Tennesseen Germantownissa. Teoksen levytys toi Clynelle vuoden 2015 Grammy-ehdokkuuden parhaasta nykymusiikkiteoksesta.
Yksiosaisessa, noin 15-minuuttisessa Prince of Cloudsissa Clyne hahmottelee musiikillista sukupolvien lankaa, joka siirtää tietoa, taitoa ja inspiraatiota ajasta ja ihmisestä toiseen. Musiikki punoutuu repliikeiksi solistien välillä; he imitoivat toisiaan, lisäävät omia kommenttejaan väliin ja jatkavat siitä, mihin toinen jäi. Orkesteri esittää huomioita taustakuorona ja välihuudoin.
Prince of Clouds syntyi varta vasten Jennifer Kohille ja hänen mentorilleen Jaime Laredolle. He myös kantaesittivät teoksen. ”Sukupolvien ketju levittäytyi mieleeni solistien ja orkesterin välisenä vuoropuheluna”, Clyne kirjoittaa. ”Työskenteleminen näin virtuoosisten, intohimoisten ja ainutlaatuisten muusikoiden kanssa on niin ikään osa tätä musiikillista ketjua.”
Jaani Länsiö
Johannes Brahms: Sinfonia nro 2
Johannes Brahmsin (1833–1897) sinfonikontaival muuttui tarpeettoman tahmeaksi Robert Schumannin julkaistua musiikkilehdessään varmasti hyvää tarkoittavan ylistysartikkelin 20-vuotiaasta säveltäjälupauksesta, jolta oli lupa odottaa itse Beethovenin veroisia mainetekoja. Jo valmiiksi itsekritiikissä piehtaroinut Brahms koki nyt velvollisuudekseen täyttää kollegojen ja yleisön korkeat odotukset. Taivaisiin nostettua tähtäintä oli mahdotonta saavuttaa. Selässään painaneista ”jättiläisen askelista” puhunut Brahms kulutti kaksi vuosikymmentä luonnostelun, korjailun ja kaiken muun työn merkeissä ennen kuin hän sai puserrettua ensimmäisen sinfoniansa ulos vuonna 1876. Kun tulvaportit oli vihdoin kammettu auki, syntyi toinen sinfonia op. 73 D-duurissa jo seuraavan kesän aikana.
Siinä missä ensimmäisen sinfonian jokaisesta tahdista huokuu luomisen raskaus ja odotuksia kohtaan käyty kamppailu Beethovenin rusentaessa hartioita, on toinen sinfonia kuin kevyen elämän korkeaveisu. On ilmeistä, että sinfoniaa tehdessään Brahmsin inspiraation ravintona olivat Itävallan Pörtschachin Wörtherseen järvimaisemat, jotka hänen kesäasumuksestaan avautuivat. Seuraavana kesänä syntyi samasta näkymästä ammentanut viulukonsertto D-duurissa.
Toinen sinfonia hengittää niin raikasta ja seesteistä ilmaa verrattuna mihinkään aikaisempaan, että Brahms jopa yltyi laskemaan leikkiä kustantajansa Fritz Simrockin kustannuksella: ”Sinfoniani on niin surumielinen, ettet tule kestämään sitä. En ole koskaan säveltänyt mitään niin surullista. Partituuri on julkaistava suruväreissä.” Melkoinen lausunto mieheltä, jonka kynästä olivat lähteneet sellaiset melankolian manifestit kuin Saksalainen sielunmessu (1868) ja Alttorapsodia (1870).
Joulukuun 30. päivänä 1877 kantaesitetty toinen sinfonia sai hullaantuneen vastaanoton. Konsertin ylimääräisenä numerona esitettiin yleisön pyynnöstä sinfonian kolmas osa. Perinteiseen tapaan neljäosaista sinfoniaa on toisinaan kritisoitu etupainoiseksi; kaksi ensimmäistä osaa kun haukkaavat noin 30 minuuttia yhteensä 45-minuuttisesta teoksesta. Vaikka niin onkin, maalaistanssillinen kolmas osa ja juhlavaan loppunousuun huipentuva neljäs osa eivät voisi paremmin istua hartaan ensiosan ja kromatiikassaan hetkeksi vakavoituvaan toisen osan tunnelmiin.
Jaani Länsiö
Anna Thorvaldsdottir
Islantilainen Anna Thorvaldsdottir (s. 1977) on Helsingin kaupunginorkesterin kauden 2025–2026 residenssisäveltäjä. Thorvaldsdottirin ”yksityiskohtaiset ja voimakkaat” (Guardian) orkesterisävellykset ovat tuoneet hänelle palkintoja New Yorkin filharmonikoilta, Lincoln Centeriltä, Pohjoismaiden neuvostolta ja brittiläiseltä Ivors Academyltä sekä tilauksia monilta maailman huippuorkestereilta, kuten Berliinin, New Yorkin ja Los Angelesin filharmonikot, San Franciscon sinfoniaorkesteri, Orchestre de Paris sekä Ensemble InterContemporain. Hänen musiikkiaan ovat esittäneet myös muun muassa Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri, Lontoon filharmoninen orkesteri, NDR Elbphilharmonie, Avanti, Radion sinfoniaorkesteri ja Danish String Quartet.
Thorvaldsdottir opettaa sävellystä ja esitelmöi säännöllisesti muun muassa Stanfordin, Columbian, Cornellin ja Chicagon yliopistossa sekä Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa ja Lontoon Royal Academy of Musicissa.
Helsingin kaupunginorkesterin kaudella 2025/26 kuullaan Thorvaldsdottirin sävellyksistä AION-sinfonia, sellokonsertto Before we fall sekä orkesteriteokset Aeriality ja Catamorphosis.
”On suuri ilo toimia Helsingin kaupunginorkesterin residenssisäveltäjänä ja yhdessä orkesterin kanssa tuoda yleisölle huolella valikoitu yhdistelmä uutta sekä vanhempaa ohjelmistoa. Orkesterille säveltäminen on minulle syvä intohimo, joka heijastaa tapaani kuulla musiikkia ja työstää erilaisia materiaaleja ja niiden yhdistelmiä”, Thorvaldsdottir kertoo.
Pekka Kuusisto
Pekka Kuusisto (s. 1976) on Suomen tunnetuimpia ja kansainvälisesti menestyneimpiä muusikoita. Kauden 2025/26 avajaiskonsertti aloittaa Kuusiston kolmannen kauden Helsingin kaupunginorkesterin päävierailijan tehtävässä sekä ohjelmistoa suunnittelevan taiteellisen johtotiimin jäsenenä. HKO:n konserteissa Kuusistoa kuullaan kapellimestarina, viulusolistina ja niin sanottuna liidaajana eli viulua soittavana eikä tahtipuikkoa käyttävänä orkesterinjohtajana.
”Kolmivuotinen pestini päävierailijana päättyy tähän kauteen, ja haluankin kiittää orkesteria, sen kuulijoita ynnä organisaatiota valtavan opettavaisesta jaksosta”, Kuusisto sanoo.
Muusikkoperheessä varttunut Pekka Kuusisto aloitti viulunsoiton kolmevuotiaana. Kuusiston solistiura käynnistyi toden teolla hänen voitettuaan kansainvälisen Jean Sibelius -viulukilpailun 1995. Siitä lähtien työt ovat kutsuneet kiihtyvään tahtiin kaikille mantereille eri puolille maailmaa. Vakituiset työpaikat sijaitsevat tällä hetkellä Helsingin lisäksi Oslossa (Norjalainen kamariorkesteri), Göteborgissa (Göteborgin sinfoniaorkesteri) ja Bremenissä (Deutsche Kammerphilharmonie).
Pekka Kuusisto on tunnettu rohkeudestaan ja innovatiivisuudestaan, ja hänen repertuaarinsa ulottuu kansanmusiikista klassisen kautta genrerajoja pakenevaan musiikkiin. Kuusisto yhdistää, luo uutta ja liikkuu laajasti eri taiteenaloilla uudistaen myös konserttitraditioita sekä muusikoiden ja yleisön vuorovaikutusta väheksymättä tradition kovaa ydintä, esimerkiksi instrumentalistina tai – yhä useammin – kapellimestarina.
Kuusiston käytössä oleva viulu on Antonio Stradivari ”Scotta” (1709), joka on lainassa yksityiseltä taholta Tarisio-huutokauppakamarin kautta.
Kreeta-Julia Heikkilä
Viulisti Kreeta-Julia Heikkilä on esiintynyt kamarimuusikkona ja solistina useilla kansainvälisillä festivaaleilla Euroopassa, Etelä-Koreassa, Amerikassa ja Venäjällä. Hän on soittanut lukuisten suomalaisorkestereiden lisäksi ulkomailla muun muassa Tanskalaisen kamariorkesterin, iPalpiti Orchestran ja Fairbanksin sinfoniaorkesterin solistina. Vuonna 2022 Heikkilä debytoi Helsingin Musiikkitalossa EU:n nuoriso-orkesterin solistina.
Heikkilä on toiminut konserttimestarina Vaasan kaupunginorkesterissa, Tanskan radion kamariorkesterissa ja Oulu Sinfoniassa sekä vieraillut konserttimestarina Suomessa ja ulkomailla muun muassa Lontoon BBC:n sinfoniaorkesterissa. Viime vuonna hänet kiinnitettiin Helsingin kaupunginorkesterin 2. konserttimestariksi. Konserttitoiminnan lisäksi Heikkilä toimii perustamiensa Helsinki Chamber Music Festivalin ja Minimalia-konserttisarjan taiteellisena johtajana ja viulistina. Yhdessä sellisti Jaani Helanderin ja pianisti Jaan Otsin kanssa hän soittaa pianotrio Teoksessa.
Heikkilä työskentelee viulunsoiton ja kamarimusiikin tuntiopettajana Sibelius-Akatemiassa. Hän opettaa kesäisin myös viulun mestarikursseilla mm. Raudaskylässä ja Joutsenossa. Omat viuluopintonsa Heikkilä aloitti 5-vuotiaana Géza Szilvayn oppilaana Itä-Helsingin musiikkiopistossa. Sittemmin hänen opettajiaan ovat olleet muun muassa Tuomas Haapanen, Mi-kyung Lee, Päivyt Meller ja Tero Latvala, Jan Repko sekä Tim Frederiksen. Heikkilällä on käytössään Helsingin kaupunginorkesterin ystäväyhdistyksen Pro Filharmonian omistama Michele Deconet -viulu.
Jukka-Pekka Saraste
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.
Helsingin kaupunginorkesterin taiteellisen johtoryhmän vetäjänä Saraste korostaa musiikin kulttuurista ja yhteisöllistä merkitystä: ”Sinfoniaorkesteri jaettujen elämysten tuottajana on arvokas ja hieno kokoonpano, jonka laadusta me jokainen orkesterissa haluamme pitää huolta.”
Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.
Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.
Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.
www.jukkapekkasaraste.com
