Nykymusiikin islantilainen supertähti Anna Thorvaldsdottir on kauden residenssisäveltäjä. Taiteellinen johtotiimi avaa ovet inspiroivaan konserttisyksyyn.
Nyt onnisti! Helsinkiläisen musiikinystävän ei tarvitse matkustaa New Yorkiin, Berliiniin tai Pariisiin, kun aikamme kiinnostavimpiin lukeutuvan säveltäjän musiikkia voi kipaista kuuntelemaan live-esityksinä kotikulmille. Aeriality on Thorvaldsdottirin soiva käyntikortti. ”Teos, jonka kuullakseni matkustaisin pitkän matkan.” (Ateş Orga, Classical Source)
Johannes Brahmsin toinen sinfonia on ollut Helsingin kaupunginorkesterin ohjelmistossa jo yli sadan vuoden ajan. Miten soi Brahmsin sinfonioista aurinkoisin HKO:n muusikoiden ja ylikapellimestari Jukka-Pekka Sarasteen yhteisesti kokemana ja tulkitsemana?
Johannes Brahms: Sinfonia nro 2
Johannes Brahmsin (1833–1897) sinfonikontaival muuttui tarpeettoman tahmeaksi Robert Schumannin julkaistua musiikkilehdessään varmasti hyvää tarkoittavan ylistysartikkelin 20-vuotiaasta säveltäjälupauksesta, jolta oli lupa odottaa itse Beethovenin veroisia mainetekoja. Jo valmiiksi itsekritiikissä piehtaroinut Brahms koki nyt velvollisuudekseen täyttää kollegojen ja yleisön korkeat odotukset. Taivaisiin nostettua tähtäintä oli mahdotonta saavuttaa. Selässään painaneista ”jättiläisen askelista” puhunut Brahms kulutti kaksi vuosikymmentä luonnostelun, korjailun ja kaiken muun työn merkeissä ennen kuin hän sai puserrettua ensimmäisen sinfoniansa ulos vuonna 1876. Kun tulvaportit oli vihdoin kammettu auki, syntyi toinen sinfonia op. 73 D-duurissa jo seuraavan kesän aikana.
Siinä missä ensimmäisen sinfonian jokaisesta tahdista huokuu luomisen raskaus ja odotuksia kohtaan käyty kamppailu Beethovenin rusentaessa hartioita, on toinen sinfonia kuin kevyen elämän korkeaveisu. On ilmeistä, että sinfoniaa tehdessään Brahmsin inspiraation ravintona olivat Itävallan Pörtschachin Wörtherseen järvimaisemat, jotka hänen kesäasumuksestaan avautuivat. Seuraavana kesänä syntyi samasta näkymästä ammentanut viulukonsertto D-duurissa.
Toinen sinfonia hengittää niin raikasta ja seesteistä ilmaa verrattuna mihinkään aikaisempaan, että Brahms jopa yltyi laskemaan leikkiä kustantajansa Fritz Simrockin kustannuksella: ”Sinfoniani on niin surumielinen, ettet tule kestämään sitä. En ole koskaan säveltänyt mitään niin surullista. Partituuri on julkaistava suruväreissä.” Melkoinen lausunto mieheltä, jonka kynästä olivat lähteneet sellaiset melankolian manifestit kuin Saksalainen sielunmessu (1868) ja Alttorapsodia (1870).
Joulukuun 30. päivänä 1877 kantaesitetty toinen sinfonia sai hullaantuneen vastaanoton. Konsertin ylimääräisenä numerona esitettiin yleisön pyynnöstä sinfonian kolmas osa. Perinteiseen tapaan neljäosaista sinfoniaa on toisinaan kritisoitu etupainoiseksi; kaksi ensimmäistä osaa kun haukkaavat noin 30 minuuttia yhteensä 45-minuuttisesta teoksesta. Vaikka niin onkin, maalaistanssillinen kolmas osa ja juhlavaan loppunousuun huipentuva neljäs osa eivät voisi paremmin istua hartaan ensiosan ja kromatiikassaan hetkeksi vakavoituvaan toisen osan tunnelmiin.
Jaani Länsiö
