”En voi soittaa Rahmaninovia tuntematta ihmetystä ja kiitollisuutta siitä, että sellaista kauneutta on olemassa”, kertoo illan solisti Boris Giltburg.
Sergei Rahmaninovin musiikin merkittävänä tulkitsijana tunnetun Boris Giltburgin mielestä säveltäjän ensimmäisestä pianokonsertosta ei puutu mitään. ”Siinä on sydäntä särkevää kaipausta ja nostalgiaa, ylellistä kesäpäivän joutilaisuutta, ainutlaatuista lempeyttä ja rakkautta.”
Musiikkia jousi- ja lyömäsoittimille sekä celestalle kuuluu Béla Bartókin tunnetuimpiin teoksiin. Vuonna 1936 valmistunut sävellys lumoaa kontrasteilla, jotka tekevät Bartókin musiikista yhtä aikaa villiä ja hallittua, tyyntä ja kauhistuttavaa.
Sergei Rahmaninov: Pianokonsertto nro 1 fis-molli op. 1
”Olen venäläinen säveltäjä, ja synnyinmaani on väistämättä vaikuttanut luonteenlaatuuni. Musiikkini on siis venäläistä, mutta en ole koskaan yrittänyt tietoisesti säveltää kansallista musiikkia enkä muutakaan tiettyä tyyliä.” Venäläisyydestään huolimatta Rahmaninov otti etäisyyttä maansa nationalistisiin tendensseihin ja pysytteli kautta koko uransa lähellä yleiseurooppalaista romantiikkaa Tšaikovskin esikuvan mukaan.
Musiikki oli voimakkaassa murrostilassa ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina. Rahmaninov oli vasta 27-vuotias vuonna 1900, ja olisi ikänsä puolesta hyvin ehtinyt testata ajan uusimpia virtauksia, impressionismia ja ekspressionismia. Musiikillisesti Rahmaninov vaelsi kuitenkin omalla kiertoradallaan erillään muoti-ilmiöistä ja tukeutui koko tuotannossaan 1800-luvun valtatyyliin, romantiikkaan.
Ensimmäinen pianokonsertto oli melkoinen kypsyyden osoitus hyvin nuorelta säveltäjältä. Avausosa valmistui 1890 Rahmaninovin ollessa vasta 17-vuotias. Kaksi muuta osaa hän sävelsi 18-vuotiaana. Konserton pariin Rahmaninov palasi 1917. Hän kertoi eräälle ystävälleen kirjoittaneensa konserton uudelleen ja kehui sen olevan todella hyvä: ”Kaikki nuoruuden raikkaus on tallella, ja kuitenkin konsertto on nyt paljon paremmin soiva. Kun kerron tilaajille Amerikassa soittavani ensimmäisen konserton, he eivät protestoi, mutta ilmeestä näkee, että he haluaisivat silti mieluummin toisen tai kolmannen konserton.”
Punakynä viuhui vuoden 1917 revisiossa ennen muuta kohdissa, joiden Rahmaninov katsoi olevan liiaksi velkaa Edvard Griegin erittäin suositulle pianokonsertolle. Ensiosan orkesterivälikkeen ja kadenssin alkupuoliskon hän sävelsi kokonaan uudelleen. Yhtä rankan käsittelyn koki finaali.
Konserton avaa käyrätorvien dramaattinen julistus ja pianoakordien ryöppy. Varsinainen pääteema on lyyrinen ja melankolinen, sivuteema puolestaan eläväinen. Ensiosan mittava kadenssi on koko teoksen ydin. Andante tarjoaa hengähdystauon ennen totutun virtuoosista päätösosaa. Kuten yleensä Rahmaninovilla, rakenteen mestarillisuus perustuu pettämättömään keksintäkykyyn eikä niinkään ennalta kaavailtuihin syvärakenteisiin.
Pekka Miettinen
Béla Bartók: Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle
Vuonna 1929 sveitsiläinen kapellimestari ja mesenaatti Paul Sacher kuuli Béla Bartókin (1881–1945) esittävän omia teoksiaan. Sacher piti suuresti kuulemastaan. Kun hänen johtamansa Baselin kamariorkesterin 10-vuotisjuhlakonsertti lähestyi, hän tilasi Bartókilta teoksen. Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle (1936) sai kantaesityksensä Baselissa 21.1.1937. Yleisö reagoi innostuneesti ja finaali oli soitettava da capo. Myöhemmin Bartók sävelsi Sacherin tilauksesta myös sonaatin kahdelle pianolle ja lyömäsoittimille (1937) ja Divertimenton jousille (1939).
Musiikkia kieli- ja lyömäsoittimille sekä celestalle on yksi Bartókin tuotannon klassikoista ja monen mielestä eräs 1900-luvun merkittävimmistä sävellyksistä. Teos on kirjoitettu kahdelle lavalla vastakkain asetellulle jousiryhmälle sekä harpulle, lyömäsoittimille, pianolle ja celestalle. Musiikki sisältää unkarilaiseen kansanmusiikkiin selkeästi viittaavia, mutta lähtökohdasta täysin irtaantuneita melodisia eleitä ja rytmejä. Sacher oli erikseen toivonut, ettei teos saisi olla orkesterille liian vaikea. Tähän säveltäjä oli todennut, ettei toki pyri tekemään musiikkia jota ei voisi soittaa. Tästä huolimatta teos kyllä vaatii muusikoilta täyttä keskittymistä.
Teoksesta puhuttaessa korostetaan yleensä sen älyllisiä piirteitä. Partituurista löytää kultaisen leikkauksen periaatteen, symmetrisiä sointuratkaisuja ja muita hienouksia. Bartók itsekin puhui yleensä teoksestaan täysin analyyttisesti. Mutta kun hän kerran kuunteli sen esitystä, hän kesken kolmannen osan kuiskasi viulisti André Gertlerille: ”Kuuletteko? Tuossa on meri ja sen aallot!”
Hidas kolmas osa (Adagio) on tunnelmiltaan eleginen ja mystinen; monet muistavat sen Stanley Kubrickin kauhuelokuvasta Hohto (1980).
Ensimmäinen osa (Andante tranquillo) on hidas fuuga, joka kasvaa huipennukseen ja sitten vajoaa takaisin hiljaisuuteen. Toinen osa (Allegro) on rytmikäs scherzo. Hidas kolmas osa (Adagio) on tunnelmiltaan eleginen ja mystinen; monet muistavat sen Stanley Kubrickin kauhuelokuvasta Hohto (1980). Teoksen päättää energinen finaali (Allegro molto).
Christian Holmqvist
