Schubertin aikaansa edellä oleva sävelkieli, tietään etsivät, vaeltelevat, alituisesti eksyvät ja silti etenevät melodiat olivat innoittajina Jörg Widmannille. Lied jatkaa tässä konsertissa siitä, mihin Schubertin tuntemattomasta syystä keskeneräiseksi jäänyt sinfonia lopettaa.
Sergei Rahmaninovin musiikin juuret olivat syvästi ja lujasti 1800-luvun Venäjällä, niin kuin myös hänen sydämensä. Säveltäjän kolmannen sinfonian melodiat ovat kylläisenään koti-ikävää.
Dima Slobodeniouk
Moskovassa syntynyt, mutta jo vuonna 1992 Suomeen muuttanut Dima Slobodeniouk (s. 1975) on kuluneen kymmenen vuoden aikana noussut yhdeksi menestyneimmistä suomalaiskapellimestareista maailmalla. Myös hän opiskeli ammatin Jorma Panulan, Leif Segerstamin ja Atso Almilan opastuksella Sibelius-Akatemiassa, mutta monista kollegoistaan poiketen Slobodeniouk on noussut kirkkaimpaan tähtiluokkaan astetta verkkaisemmin, joskin sitäkin perusteellisemmin. Slobodeniouk tutustui musiikkiin ankaran venäläisen viulukoulun oppilaana. Vuonna 1994 intohimo vaihtui orkesterin johtamiseen, kun hän kävi ensimmäisen kapellimestarikurssinsa Jyväskylän konservatoriossa.
Vuonna 2013 alkoi yhä jatkuva pesti Galician sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina, viime vuonna päättyi viisivuotinen kausi Sinfonia Lahden ylikapellimestarina. Viime vuosina Slobodeniouk on vieraillut useissa maailman parhaista orkestereista, esimerkiksi Lontoon, Berliinin ja New Yorkin filharmonikoissa, Leipzigin Gewandhausissa, Baijerin radion sinfoniaorkesterissa sekä Bostonin, Chicagon ja Houstonin sinfoniaorkestereissa. Helsingin kaupunginorkesterissa Slobodeniouk debytoi jo vuonna 2001 lastenkonsertin johtajana. Sittemmin hän on kuulunut orkesterin lähes jokavuotisiin vakiovieraisiin. Illan teokset ovat Slobodenioukille hyvin tuttuja, ja hän luonnehtii ohjelmaa omannäköisekseen.
”Schubertin Keskeneräinen on orkesterikirjallisuuden käytännössä ensimmäinen romanttinen sinfonia, ja Rahmaninovin kolmas jo puskee romantiikan rajoja saapuessaan tyylikauden päätepysäkille”, Slobodeniouk kuvailee. ”Widmannin Lied kunnioittaa Schubertin nerokasta kykyä säveltää musiikkia, joka 'aina laulaa'. Tämä on selvä linkki Keskeneräiseen sinfoniaan. Liedin alulla on myös hieno yhtäläisyys Rahmaninovin kolmannen sinfonian alkuun. Siitä tulee silta koko ohjelman yli, ja se jää yleisön löydettäväksi.”
Franz Schubert: Sinfonia nro 7 h-molli ”Keskeneräinen”
Yksi musiikinhistorian suurista mysteereistä sai alkunsa vuonna 1865, kun grazilaisen kapellimestarin Anselm Hüttenbrennerin pöytälaatikosta löytyi selvästi Franz Schubertin (1797–1828) käsialalla kirjoitettuja partituurinsivuja. Paljastunut kätkö herätti tuoreeltaan liudan aiheellisia kysymyksiä. Miksi Schubert jätti näin upean teoksen puolitiehen? Miksi teos löytyi Grazista ja lähes 40 vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen?
Virallisen selityksen mukaan Schubert oli nimitetty vuonna 1822 Grazin Musiikkiyhdistyksen kunniajäseneksi. Tittelistä kiitollisena hän olisi säveltänyt yhdistyksen johtohahmoihin kuuluneelle Hüttenbrennerille sinfonian h-mollissa. Tämä olisi outoa. Schubert oli tuolloin jättänyt jo useita sinfonioita kesken, ja edellisen valmistumisesta oli kulunut jo neljä vuotta. Hän tuskin olisi ryhtynyt niin valtavaan urakkaan melko vähäpätöisen kunnianimen vastineeksi, saati lahjoittanut sinfoniaa Graziin keskeneräisenä.
Varmaa on, että partituurista puuttui löydettäessä ainakin puolet kolmannesta osasta, eikä finaalista ollut jäljellä tahtiakaan. Voi olla, että Schubert oli lamaantunut saamastaan syfilisdiagnoosista ja lakkasi työskentelemästä toipuakseen. Toisaalta hän eli vielä kuusi vuotta ja sai valmiiksi esimerkiksi Suuren C-duuri-sinfonian, mikä todistaa hänen sitkeydestään. Romantikot kuvittelevat Schubertin luovuttaneen, koska ei pystynyt ylittämään kahden valmiin osan täydellisyyttä.
Pätevää syytä jättää sinfonia kesken ei ollut. Onkin todennäköistä, että sinfonia tuli valmiiksi, mutta sivut ovat joko kadonneet tai Schubert näki parhaaksi käyttää sen musiikkia sellaisessa teoksessa, josta hän saisi kunnon korvauksen. Esimerkiksi samoihin aikoihin valmistuneessa Rosamunde-näytelmässä, jonka Entr’actea h-mollissa toisinaan soitetaan Keskeneräisen finaalina.
Puolikkaanakin sinfonia on Schubertin kuuluisin teos. Allegro moderato alkaa pahaenteisellä, matalien jousten kahdeksan tahdin teemalla, joka kummittelee halki osan huipentuen myrskyisään kehittelyjaksoon. Pääteema lankeaa klarinetille ja oboelle, kun taas levollinen sivuteema soi selloilla. Toinen osa Andante con moto antaa traagiselle ensiosalle vastapainon E-duurissa – mutta vain hetkeksi. Pinnan alla pulputtavat alati synkkenevät näkymät.
Jörg Widmann: Lied
Saksalainen Jörg Widmann (s. 1973) on nykymusiikin tunnetuimpia hahmoja. Paitsi että hän on kysytty kapellimestari ympäri maailmaa, hän on yksi aikamme parhaista klarinetisteista. Tätäkin laajemmin hänet tunnetaan ehkä säveltäjänä, ja esimerkiksi vuonna 2018 hänet tilastoitiin kolmanneksi esitetymmäksi nykysäveltäjäksi edellään vain John Williams ja Arvo Pärt.
Widmannin musiikki on tunnistettavaa. Siinä kuuluu lähes aina vahva side menneisyyteen, ja sen nöyrä suhde edeltäneiden sukupolvien saavutuksiin kuuluu tyylikkäinä viittauksina. Historian hahmot eivät erotu vain räikeinä efekteinä kokonaisuuden kustannuksella, päin vastoin. Widmannin lainat Beethovenin, Bergin, Brahmsin, Haydnin, Mahlerin, Mozartin ja Schumannin teoksista sulautuvat aina luonnollisesti osaksi tekstuuria. Toisaalta hän pitää yhtä lailla tunnistettavien opettajiensa Helmut Lachenmanniin ja Wolfgang Rihmin tyylejä esillä.
Historiatietoisuus kuuluu myös vuosina 2002–2005 Widmann säveltämässä trilogiassa Lied–Chor-Messe, joka esittää laulumusiikin eri tyylejä puhtaasti instrumentaalisina teoksina. Sarjan ensimmäinen teos Lied (2003) on osa Bambergin sinfonikkojen ja kapellimestari Jonathan Nottin tilaamaa sarjaa, jossa Franz Schubertin sinfonioiden rinnalla kuultiin yhdeksän nykysäveltäjän teokset. Liedin lähtökohtana ovat Schubertin 600 laulua, jossa virtailevat melodiat johdattelevat intiimeihin tuokiokuviin, katkeamattomiin säkeisiin. Läpi teoksen Widmann vihjaa myös Schubertin kamariteoksiin jopa mahlerilaisilla sävyillä. Kuusi vuotta kantaesityksen jälkeen Widmann uudisti teosta muun muassa lyhentämällä sitä merkittävästi. Uuden version kantaesitys kuultiin Lontoossa Lawrence Renesin johdolla BBC Symphony Orchestran konsertissa.
Sergei Rahmaninov: Sinfonia nro 3 op. 44
Sergei Rahmaninovia (1873–1943) on ansaitusti kutsuttu venäläisistä säveltäjistä venäläisimmäksi. Vallankumous ja pako länteen koituikin hänen elämän ja uran suureksi tragediaksi, aikakauden lopuksi, jonka arvet jäivät pysyviksi. ”Jätin taakseni intoni säveltää. Kadottaessani kotimaani kadotin myös itseni”, hän totesi. Toisin hänen kollegansa ikätoverinsa Sergei Prokofjev ja Igor Stravinsky, Rahmaninov elätti perhettään yksinomaan pianistina, lopetti säveltämisen käytännössä kokonaan, eikä kyennyt koti-ikävältään tuottamaan kuin muutaman pikkukappaleen pianolle ja kourallisen orkesteriteoksia, merkittävimpinä Sinfoniset tanssit (1940) ja Paganini-muunnelmat (1934).
Kolmas sinfonia (1936) syntyi luovan jakson päätteeksi pian Paganini-muunnelmien jälkeen Rahmaninovin lomapaikassa Sveitsissä. Kantaesitys oli syyskuussa 1936 Philadelphian orkesterin konsertissa Leopold Stokowskin johdolla, minkä jälkeen teosta ei juuri kuultu kymmeniin vuosiin. Sitä pidettiin pettymyksenä, epäonnisena muistutuksena säveltäjän vuosisadan vaihteeseen jääneistä taidoista, etenkin toisesta ja kolmannesta pianokonsertosta. Rahmaninov oli tuomiosta hämillään; hän piti teosta onnistuneimpanaan. Vaikka sinfonia ei vieläkään nauti samanveroista suosiota kuin kuuluisat pianokonsertot ja toinen sinfonia, sitä näkee yhä useammin ohjelmistoissa.
Kolmatta sinfoniaa on ymmärrettävästi verrattu edeltäjäänsä, vaikka teoksilla on ikäeroa lähes 30 vuotta. Kun toinen sinfonia kuuluu ajallisesti romantiikkaan, kolmas syntyi keskelle varhaista musiikin modernismia, johon Rahmaninov piti tietoisesti etäisyyttä. Kolmas on 40 minuutin kestossaan paljon edellistä tiiviimpi, tunneilmaisultaan etäisempi, jopa amerikkalaisempi, ja sen orkestraatio huomattavasti ilmavampi. Rahmaninov oli uudistunut. Kolmannen sinfonian paisutukset tuntuvat harkitun hillityiltä ja suvantokohdat 1900-lukulaisen järkeilyprosessin läpikäyneiltä, aivan kuin säveltäjä vielä kerran pyrkisi herättämään sammuneeksi luullun kipinänsä – ja kohtaisi nykyaikaiset vaatimukset pystyssä päin, romanttisia juuriaan unohtamatta.
Jaani Länsiö
