Tabea Zimmermannin laatiman ohjelman aluksi hänen alttoviulunsa liittyy oman heimonsa pariin Benjamin Dalen vuonna 1911 kuudelle alttoviululle säveltämässä hienossa sekstetossa.
Johannes Brahms haudutteli ensimmäistä sinfoniaansa huolella ja aloitti sinfonikon uransa vasta yli 40-vuotiaana. Säveltäjän kaksi serenadia antavat mielikuvitusmaistiaisia siitä, millaisia sinfonioita parikymppinen Brahms olisi kenties säveltänyt. Serenadi nro 2 tuo orkesterin matalat jousisoittimet, puupuhaltimet ja käyrätorvet muhkeasti esiin.
***********
Pahoitellen joudumme kertomaan, että Helsingin kaupunginorkesterin yleisökonsertit ja kenraaliharjoitukset on peruttu viranomaismääräysten mukaisesti 15.2.2022 saakka.
Konsertit to 3.2. ja pe 11.2. nähdään ja kuullaan Yle Radio 1:ssä, Yle Areenassa, HKO:n Youtube-kanavalla ja HKO Screen sovelluksessa.
Lunastetut konserttiliput maksetaan takaisin, alla ohjeet lipunhinnan hyvityksen hakemiseksi. Lippuhyvityslomake tulee lähettää 28.2.2022 mennessä.
LINKKI PALAUTUSLOMAKKEESEEN
Tabea Zimmermann
Monista kollegoistaan poiketen Tabea Zimmermann aloitti soittoharrastuksensa kolmevuotiaana suoraan alttoviululla eikä viululla. Näin hän saattoi muodostaa viulua ja selloa soittaneiden sisarustensa kanssa kamariyhtyeen. Vain 11-vuotiaana hän hämmästytti valtion nuoriso-orkesterissa nopealla nuotinlukutaidollaan. ”Olin käytännössä syntynyt kamarimusiikkiin. Soitin osia Kunst der Fugesta ensimmäisessa jousikvartetissani neljävuotiaana”, Zimmermann on muistellut. Vuonna 2002 hän perusti Arcanto Quartetin yhdessä viulistien Antje Weithaasin ja Daniel Sepecin sekä sellisti Jean-Guihen Queyrasin kanssa.
Tabea Zimmermann on vieraillut useasti esimerkiksi Berliinin filharmonikoiden, Leipzigin Gewandhausin ja BBC Philharmonicin solistina ja tehnyt yhteistyötä legendaaristen kapellimestarien kanssa aina Kurt Masurista ja Nikolaus Harnoncourtista alkaen. Helsingin kaupunginorkesterissa hän vieraili viimeksi vuonna 2018 soittamalla Paul Hindemithin Der Schwanendreher -konserton.
Zimmermann on omistautunut nykymusiikille, ja esimerkiksi György Ligeti, Heinz Holliger ja Wolfgang Rihm ovat kirjoittaneet teoksiaan varta vasten hänelle. Aktiivisen solisti- ja kamarimusiikkiuransa ohella hän on toiminut myös opettajana jo 35 vuoden ajan. Viimeiset 20 vuotta hän on työskennellyt Berliinin Hanns Eisler -akatamian professorina. ”Uran ei koskaan tulisi kehittyä sisäistä kasvua nopeammin”, hän on sanonut. ”Sellaiset asiat kuin äänensävy ja -voimakkuus ottavat oman aikansa kehittyäkseen. Kyse ei ole vain käden lihaksista tai tekniikasta; myös mielikuvituksen tulee kasvaa.”
Vuonna 2020 Zimmermannille myönnettiin Ernst von Siemens -palkinto, jonka aiempia voittajia ovat mm. Leonard Bernstein, Luciano Berio, György Kurtág ja Herbert von Karajan. Hän soittaa Étienne Vatelot’n modernilla alttoviululla, jonka hän sai palkinnoksi vuonna 1983 Pariisin Maurice Vieux’n kilpailun voitosta.
Jaani Länsiö
Benjamin Dale: Introduction and Andante kuudelle alttoviululle
Tabea Zimmermann, Torsten Tiebout, Lotta Poijärvi, Carmen Moggach, Hajnalka Standi-Pulakka & Olga Reskalenko
Claude Debussy: Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle (Niamh McKenna, huilu, Tabea Zimmermann, alttoviulu, ja Anni Kuusimäki, harppu).
Englantilainen Benjamin Dale (1885–1943) oli aikoinaan kotimaassaan hyvinkin tunnettu säveltäjä. Opiskellessaan Royal Academy of Musicissa pianoa ja sävellystä hän alkoi kirjoittaa pianosonaattia, joka valmistuttuaan vuonna 1905 herätti suurta huomiota. Dale ryhtyi esiintymään alttoviulisti Lionel Tertisin kanssa ja sävelsi hänelle useita teoksia. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Dale oli sattumalta Saksassa. Hän joutui internointileirille, josta vapautui vasta vuonna 1918. Sotavuosien jälkeen hän työskenteli harmonian opettajana Royal Academy of Musicissa sekä BBC:n musiikkiosastolla. Hän laajensi tuotantoaan muun muassa orkesterikappaleilla ja viulusonaatilla. Dalen kuoltua hänen musiikkinsa vajosi unohduksiin, osittain varmasti siksi ettei sen perinteisen myöhäisromanttinen ilmaisu enää tuntunut ajankohtaiselta. Nykyään hänen teoksensa ovat hitaasti palaamassa ohjelmistoihin.
Introduction and Andante kuudelle alttoviululle syntyi vuonna 1911 Lionel Tertisin tilauksesta. Tertis luennoi soittimensa mahdollisuuksista ja tarvitsi uuden kappaleen, jonka hän voisi esittää viiden oppilaansa kanssa. Kantaesitys oli suuri menestys ja teoksesta tuli klassikko. Dale uudisti partituurin vuonna 1913. Pari vuotta myöhemmin Dalen entinen sävellyksen opettaja Frederick Corder hehkutti The Musical Times -aikakauslehdessä: ”… ainutlaatuisen kaunis teos, täynnä voimaa ja omaperäisyyttä… soittimet tekevät mitä kukaan ei olisi uskonut niiden voivan tehdä…”. Tähän voi vain lisätä musiikin olevan romanttisen hehkuva tavalla, joka vertautuu esimerkiksi Schönbergin sekstettoon Kirkastettu yö tai Richardin Straussin varhaisiin oopperoihin.
Claude Debussy: Sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle
Niamh McKenna, Tabea Zimmermann & Anni Kuusimäki
Vuonna 1914 Claude Debussy (1862–1918) alkoi kustantajansa Jacques Durandin kannustamana suunnitella kuuden kamarisonaatin sarjaa. Jokainen sonaatti olisi eri soittimille, ja viimeinen sisältäisi viiden edeltävän sonaatin kaikki soittimet. Debussy oli kuitenkin jo vakavasti sairas eikä kyennyt työskentelemään entiseen tahtiin. Hänen kuollessaan maaliskuussa vuonna 1918 sarjasta oli ehtinyt valmistua ainoastaan sellosonaatti (1915), sonaatti huilulle, alttoviululle ja harpulle (1915) ja viulusonaatti (1917).
Kolmesta sonaatista numero kaksi on monen mielestä paras ja säveltäjälleen kaikkein luonteenomaisin. Teos oli alunperin kirjoitettu huilulle, oboelle ja harpulle, kunnes Debussy korvasi oboen alttoviululla. Musiikki on tunnistettavan impressionistista: painopiste on tunnelmissa, sointuväreissä ja pienissä eleissä aivan yhtä suuressa määrin kuin esimerkiksi teoksissa Nocturnes ja La Mer. Myöhemmin, jo sairautensa masentamana, Debussy pohti kirjeessä ystävälleen Robert Godetille: ”Se ei kuulosta huonolta… Musiikista en tosin voi sanoa mitään, sen on säveltänyt Debussy jota en enää tunne. Se on todella alakuloinen enkä tiedä pitäisikö nauraa tai itkeä – ehkä molempia?” Sonaatti sai kantaesityksensä Jacques Durandin kotona Pariisissa joulukuussa vuonna 1916, ja sen julkinen kantaesitys oli maaliskuussa 1917.
Teos on klassiseen tapaan kolmiosainen. Toteutus on kuitenkin kaikkea muuta kuin klassinen. Ensimmäinen osa (Pastoraali) sisältää peräti viisi sävelaihetta, joita ei lainkaan kehitellä vaan ainoastaan toistetaan eri tavoin soitinnettuina. Toinen osa (Välisoitto) on menuetti, jossa haikeus ja elämänilo vuorottelevat. Päätösosa (Finaali) vie sonaatin energiseen ja valoisaan päätökseen.
Johannes Brahms: Serenadi no 2 A -duuri op.16
Kun 20-vuotias, suurelle yleisölle vielä tuntematon Johannes Brahms (1833–1897) ensi kertaa tapasi Robert Schumannin, hänen elämänsä muuttui. Schumann innostui nuoren miehen sävellyksistä ja pianismista. Hän julkaisi artikkelin, jossa ylisti Brahmsia ja ennusti musiikin suunnan muuttuvan kunhan Brahms alkaisi säveltää myös orkesterimusiikkia.
Schumann tarkoitti hyvää, mutta psykologisesti artikkeli oli virhearvio. Brahms sai valtavat suorituspaineet. Etenkin orkesterimusiikin kirjoittaminen osoittautui vaikeaksi, ja esimerkiksi ensimmäinen sinfonia syntyisi vasta melkein viidentoista vuoden jälkeen. Brahms murahti kerran: ”Te ette tajua miltä tuntuu kuulla takanaan jättiläisen askeleet.” Jättiläinen oli Beethoven.
Brahmsin ensimmäiset orkesterikappaleet olivat kaksi serenadia, jotka välttävät sinfonisia kamppailuja. Ne eivät viittaa niinkään Beethoveniin kuin Mozartin ja Haydnin viihteellisiin teoksiin. Molemmat serenadit syntyivät kautena jolloin Brahms työskenteli Detmoldin hovin palveluksessa. Ensimmäistä serenadia (D-duuri, op.11, 1858) voi pitää hieman epäpersoonallisena. Toinen serenadi (A-duuri, op.16, 1859) on sen sijaan täysin tunnistettavaa Brahmsia. Se sai kantaesityksensä Hampurissa helmikuussa vuonna 1860 säveltäjän johdolla. Pari kuukautta myöhemmin Brahms teki partituuriin korjauksia. Teoksen lopullinen versio syntyi vuonna 1875.
Clara Schumannille omistettu A-duuri-serenadi sisältää viisi osaa: Allegro moderato, Scherzo (Vivace), Adagio non troppo, Quasi menuetto ja Rondo (Allegro). Orkesterista Brahms on jättänyt pois viulut, vasket ja lyömäsoittimet. Sointiväriltään teos on siis jokseenkin tumma. Musiikiltaan A-duuri-serenadi on kuitenkin, kuten serenadin kuuluukin olla, charmikas ja helposti lähestyttävä.
Christian Holmqvist
