Koko kaupungin orkesteri

Felix Mendelssohn: Hebridit, konserttialkusoitto op. 26

Vuonna 1829 Felix Mendelssohn (1809–1847) matkusti Englantiin konsertoimaan urkurina, pianistina ja kapellimestarina. Menestyksekkään esiintymisrupeaman päätteeksi hän suuntasi pohjoiseen patikkaretkelle. Mendelssohnin matka Skotlantiin jäi musiikinhistoriaan kahdella merkkiteoksella. Silmänkantamattomiin ulottuvat, vihreään kietoutuneet nummet ja Edinburghin idylliset maisemat linnoineen tekivät Mendelssohniin lähtemättömän vaikutuksen. Tämä konkretisoitui Skottilaiseksi sinfoniaksi vasta vuonna 1842. Mutta matkallaan hän ihastui toisenkin kerran. 

Välitön inspiraatio syntyi Mendelssohnin käytyä jäähtyneestä kiviaineksesta muovautuneessa luolassa, joka sijaitsee osittain meren yllä autiolla Staffan saarella Hebridien saaristossa. Ainutlaatuinen kokemus hiveli Mendelssohnin aisteja niin, että hänen oli pakko jakaa tunnelmansa saman tien kirjeessään sisarelleen Fannylle: ”Jotta saisin sinut ymmärtämään kuinka suuren vaikutuksen Hebridit tekivät minuun, lähetän sinulle jotain, mikä tuli siellä mieleeni.” Mukaan oli liitetty nuottikatkelma Hebridit-alkusoiton avausteemasta.

Mendelssohninin hullaantuminen luonnonmuodostelman äärellä ei yllätä. Jopa yli 10 metriä korkean ja 60 metriä syvän luolan akustiikkaa on nimittäin kuvattu kuin soivaksi katedraaliksi. Gaelin kielellä se tunnetaan nimellä ”melodinen luola”. Fingal’s Cavena se opittiin tuntemaan vasta runoilija James Macphersonin sankaritarinoiden jälkeen 1700-luvun lopulla.

Hebridit-alkusoitto valmistui vuonna 1830 nimellä Yksinäinen saari, mutta Mendelssohn muokkasi sitä ja nimesi sen uudelleen maantieteellisesti tarkemmalla kuvauksella. Teos kantaesitettiin Lontoossa vuonna 1832 samassa konsertissa kuin alkusoitto Kesäyön unelmaan. Varsinaista tarinallista ohjelmaa teoksessa ei ole. Sen sijaan Hebridit-konserttialkusoitto maalailee niitä tunnelmia ja kuulokuvia, joita aaltojen pauhu loputtomasti kaikuvia, ainutlaatuisia kiviseiniä vasten voi luoda.

Jaani Länsiö

Jean Sibelius: Pelléas ja Mélisande -sarja op. 46

Belgialaisen Maurice Maeterlinckin (1862–1947) näytelmä Pelléas ja Mélisande (1893) tunnustetaan yhtenä teatterihistorian merkkiteoksista ja symbolistisen tyylisuuntauksen toteemeista. Teatteriversiona se sai aluksi nuivan vastaanoton. Usvan ja hämärän peittämä, huomaamattomilla eleillä kuorrutettu kolmiodraama oli kriitikoille liian korkealentoinen. Alleviivaamaton, psykologiseen jännitteeseen perustuva staattisuus jätti tilaa tulkinnoille. Sen sijaan säveltäjät kokivat yhteyttä tekstiin, jossa järki ja logiikka katoavat tunteiden tiedostomattomiin kerroksiin. Kuuluisimman version näytelmästä sävelsi Claude Debussy vuoden 1902 oopperallaan, mutta myös Gabriel Fauré (1898), William Wallace (1903) ja Arnold Schönberg (1903) ovat pukeneet Maeterlinckin utuisat tunnelmat säveliksi. 

Jean Sibelius (1865–1957) tutustui symbolismiin 1890-luvun alkuvuosina Saksassa. Hän oli vaikuttunut etenkin Arnold Böcklinin maalauksista, joskin niistä uupui sitä särmää, sumua ja synkkyyttä, joilla Gallen-Kallelan siveltimenvedot tunkeutuivat sieluun saakka. Sibeliuksen symbolismi versoi varhaisista orkesterirunoista Satu (1893), Tuonelan joutsen (1895) ja Metsänhaltija (1895) ja puhkesi kukoistukseen näyttämömusiikeissa Kuolema (1903), Ödlan (1909) ja Joutsikki (1908), joka jatkaa lähes suoraan symbolistisen kauden huipentaneen Pelléas ja Mélisande -näytelmän musiikista.

Pelléas ja Mélisande sai Suomen ensiesityksensä Ruotsalaisessa teatterissa 17.3.1905, ja jo samana vuonna Sibelius koosti siitä konserttisarjan vain vähäisin muutoksin – ainoastaan toisen näytöksen neljännen kohtauksen alkusoitto jäi pois, ja Mélisanden laulu Kolme sokeaa sisarta kuullaan instrumentaalisovituksena. Sarja on seesteisintä Sibeliusta, sen aiheet ja melodiat soljuvat rivien välissä ja vaivihkaa kuin kaikkea huomiota välttääkseen. Enemmän kuin tarttuviin teemoihin, musiikki perustuu hämärille tunnelmille, joiden jäljet nousevat tajuntaan vasta sävelten sammuttua – jos silloinkaan. 

Jaani Länsiö

W.A. Mozart: Sinfonia concertante neljälle puhaltajalle K. 297b

W.A. Mozartin (1756–1791) Sinfonia concertante neljälle puhaltajalle on mysteeri. Sen uskottiin syntyneen vuonna 1778 Pariisissa, missä Mozart vietti elämänsä surkeimmat puoli vuotta. Inspiraatio katosi kaupungin ”likaisiin, mutaisiin katuihin” eikä ”ilkeistä, ylimielisistä” pariisilaisista ollut seuran pitimiksi. Paikallinen musiikkikin oli kelvotonta. Lisäksi Mozartin matkalla sairastellut äiti kuoli, minkä hän aluksi salasi Salzburgiin jääneeltä isältään. Pariisin-aikana syntyi vain yksi merkittävä teos, D-duuri sinfonia nro 31 ”Pariisi”.

Kirjeessään isälleen Mozart väittää säveltäneensä konserton, jonka mannheimilaiset puhallinmuusikot aikoisivat esittää Concert Spirituel -sarjassa. ”Muusikot rakastivat teosta”, Mozart kirjoitti, ”ja [konserttisarjan johtaja] Le Gros otti sen kopioitavaksi, mutta viimeiset neljä päivää näin sen vain lojuvan hänen pöydällään.” Teosta ei koskaan esitetty, vaan Mozartin sijasta mannheimilaiset soittivat vastaavanlaisen teoksen Giuseppe Cambinolta. Teoksen käsikirjoitus katosi Le Grosin käsistä, eikä siitä sen koommin nähty jälkeäkään. Mozart kirjoitti isälleen, että Cambino todennäköisesti sabotoi koko jupakan.

Sinfonia concertante (alun perin huilulle, oboelle, käyrätorvelle ja fagotille) ei silti välttämättä ole Mozartin. Mozart-elämäkerturi Otto Jahnin arkistosta vuonna 1869 löytynyt kolmeosainen Sinfonia concertante oboelle, klarinetille, käyrätorvelle ja fagotille jakaa tutkijakunnan mielipiteet. Osalle se edustaa aitoa Mozartia sillä erotuksella, että orkesteriosuutta olisi peukaloitu jälkikäteen. Jotkut taas arvelevat, että Pariisin-teosta ei olisi koskaan ollutkaan, ja että Mozart olisi vain sepittänyt tarinan isälleen – pimittihän hän äitinsä kuolemankin. On myös mahdollista, että tänään kuultava teos on todella Mozartin, mutta ei se, joka katosi Pariisissa. Joka tapauksessa vuonna 1964 Sinfonia concertante neljälle puhaltajalle vaihtoi paikkaa Mozartin teosten virallisessa Köchel-katalogissa epäilysten alaisten teosten listalle.

Jaani Länsiö

Nils Rõõmussaar

Oboisti Nils Rõõmussaar (s. 1974) on toinen Helsingin kaupunginorkesterin oboen äänenjohtajista. Hän aloitti oboeopinnot vuonna 1988 Tallinnan musiikkilukiossa ja jatkoi niitä Viron musiikkiakatemiassa ja Norjan musiikkikorkeakoulussa. Vuosina 2001–2014 Rõõmussaar toimi Viron kansallisen sinfoniaorkesterin oboen äänenjohtajana, ja hän on esiintynyt useasti myös NDR Elbphilharmonie -orkesterin riveissä Hampurissa. Rõõmussaar on opettanut Viron musiikkiakatemiassa. HKO:ssa hän aloitti vuonna 2015.

Harri Mäki

Klarinetisti Harri Mäki (s. 1963) on Sibelius-Akatemian puupuhallinmusiikin professori. Hän on opettanut lukuisilla mestarikursseilla sekä Suomessa että ulkomailla. Vuosina 1988–2018 Mäki toimi Tapiola Sinfoniettan klarinetin äänenjohtajana. Mäki opiskeli Sveitsissä Geneven konservatoriossa Thomas Friedlin johdolla, ja tärkeitä opettajia ovat olleet myös Reijo Koskinen ja Kari Kriikku. Mäelle on myönnetty Pro Musica -säätiön tunnustus ansioistaan taiteilijana ja pedagogina (2012).

Markus Tuukkanen

Fagotisti Markus Tuukkanen (s. 1964) on Helsingin kaupunginorkesterin fagotin äänenjohtaja. Hän aloitti fagotinsoiton 1970-luvulla puhallinmusiikkiperinteistään tunnetulla Pohjanmaan Haapavedellä ja opiskeli sittemmin Kokkolassa, Helsingissä, Saksassa ja Itävallassa. HKO:n riveissä Tuukkanen aloitti vuonna 1987, ja hänen tärkeimpiin opettajiinsa on kuulunut orkesterin aiempi fagotin varaäänenjohtaja Matti Tossavainen. Vuosina 2004–2006 Tuukkanen soitti Suomen kansallisoopperan orkesterissa.

Ville Hiilivirta

Käyrätorvensoittaja Ville Hiilivirta (s.1984) on toiminut Helsingin kaupunginorkesterin käyrätorviryhmän äänenjohtajana vuodesta 2010 lähtien. Hiilivirta aloitti opintonsa Länsi-Helsingin musiikkiopistossa ja jatkoi Sibelius-Akatemiassa Timo Ronkaisen johdolla sekä Hannoverin musiikkikorkeakoulussa Markus Maskuniityn opissa. Orkesterityön ohella Hiilivirta on kiertänyt ahkerasti kotimaisia kamarimusiikkifestivaaleja ja osallistunut aktiivisesti Avanti!-kamariorkesterin toimintaan.