John Williams on luonut musiikillisen identiteetin Tähtien sodan kaukaiselle galaksille, mutta hän on ollut myös ahkera konserttimusiikin säveltäjä.
John Williams rakastaa alttoviulun tummaa sointia, hänen mielestään sitä kuullaan liian harvoin soolosoittimena. Kantaakseen kortensa kekoon Williams sävelsi alttoviulukonserton. Teoksen toinen osa on otsikoitu ”perheriidaksi”: alttoviulu ja patarummut selvittelevät välejään pienen dueton puitteissa.
Dmitri Šostakovitšin seitsemäs ja kahdeksas sinfonia olivat suuria, sotaisia ja sankarillisia. Yhdeksännestä odotettiin vielä suurempaa ja sotaisampaa. Elokuussa 1945 valmistunut teos olikin yllättäen – joidenkin pettymykseksi – lyhyt, kepeä ja humoristinen. ”Muusikot tulevat rakastamaan sen soittamista, ja kriitikot iloitsevat sen teilaamisesta”, arveli säveltäjä itse.
Konsertin kesto n. tunti, ei väliaikaa.
Leonard Bernstein: Candide, alkusoitto
Leonard Bernstein (1918–1990) oli viime vuosisadan suurimpia kapellimestareita, taitava pianisti ja tv:n musiikkiohjelmien rakastettu juontaja. Hän oli tietenkin myös säveltäjä, mikä vieläkin joskus unohtuu. Vaikka hän teki runsaasti niin sanottua ”vakavaa” musiikkia, kuten kolme sinfoniaa ja viulukonserton, viihteentekijän leima istui tukevasti hänen harteillaan. Kriitikoiden vastaanotto peilasi toisen maailmansodan jälkeistä ajankuvaa. Järkeä ja logiikkaa korostava taide pyyhki lattiaa Bernsteinin suosimalla tyylillä, joka tähtäsi kuulijan sieluun – kulkematta aivolohkojen kautta.
Bernstein muistetaan parhaiten musikaaleista West Side Story (1957) ja On the Town (1944) sekä musiikista Marlon Brandon tähdittämään elokuvaan Alaston satama (1954). Voltairen samannimiseen satiiriin perustuva Broadway-operetti Candide (1956/1973/1989) syntyi vaivalloisesti ja kävi läpi useita kasvonjenkohotuksia. Ensimmäinen tuotantokierros oli mahalasku: se vedettiin pois vain 73 esityksen jälkeen, kun esimerkiksi West Side Story esitettiin 732 kertaa ja lähti vielä kiertueellekin.
Candiden alkusoitto on yksi suosituimmista konserttialkusoitoista. Bernstein johti sen ensimmäistä kertaa New Yorkin filharmonikoiden konsertissa 1957 tammikuussa, ja jo parin vuoden sisällä se oli kuultu sadassa orkesterissa. Eikä ihme: vauhdikas, satiirinen ralli päivittää rossinilaisen näyttämökomiikan uuteen, urbaaniin elämänmenoon varsin vastaanpanemattomalla voimalla.
John Williams: Alttoviulukonsertto
John Williams (s. 1932) on viimeisiä suuria elokuvasäveltäjiä, jonka musiikki nojaa vahvasti Hollywoodin kulta-ajan ihanteisiin. Hän on myös varmasti menestynein: Grammy-palkintoja on 76, Oscar-ehdokkuuksia 54, joista voittoja viisi. Williamsin tunnetuimpia töitä lienevät sävellykset Star Wars -elokuvasarjaan, Schindlerin listaan, Indiana Joneseihin ja Harry Pottereihin. Noin 70-vuotta kestäneellä urallaan hän on tehnyt musiikin yli 120 elokuvaan ja 25 tv-sarjaan.
Vaikka Williamsin myöhäisromanttinen, tonaalisiin melodioihin ja tunteita tehostaviin sointuihin perustuva sävelkieli hallitsee hänen konserttimusiikkiaan, soolokonsertoissa hän annostelee runsaammin modernismista tuttuja rytmejä ja harmonioita. Hollywoodin henki kuiskailee silti usein taustalla, selvimmin orkesteriosuuksien uhkeissa vaskisoinneissa, mikä on amerikkalaisteoksille tyypillistä muutenkin.
Konsertto alttoviululle ja orkesterille (2009) syntyi Cathy Basrakille, joka kantaesitti sen säveltäjän johdolla Boston Pops Orchestran konsertissa toukokuussa 2009. Kolmeosaisen teoksen ensiosassa solisti kulkee arasti ja tunnustellen, ja antaa orkesterin ottaa tilaa usein ja päättäväisesti; loppupuolen soolokadenssi on meditatiivinen, silti virtuoosinen taidonnäyte kaksoisotteineen. Toinen osa yltyy kiihkeään väittelyyn, ”perheriitaan” alttoviulun ja patarummun välillä. Finaali laskeutuu vähitellen kohti rauhaa, johon ensiosa tyytyi vasta vihjailemaan.
Dmitri Šostakovitš: Sinfonia nro 9 Es-duuri
On suuri arvoitus, mitä Dmitri Šostakovitš (1906–1975) todella ajatteli. Länsimaat näkivät hänessä kommunismin käsikassaran, jonka päällimmäinen tarkoitus oli kiillottaa isäntänsä verentahrimaa kilpeä. Neuvostoliitossa hän oli juhlittu kansansankari. Toimittaja Solomon Volkovin postuumisti julkaisemat Dmitri Šostakovitšin muistelmat muuttivat käsitystä täysin: kirjassa säveltäjä väittää vastustaneensa Stalinia kuin vain suinkin pystyi; lähinnä piilottamalla pilkkaviestejä rivien väleihin. Lausuntojen autenttisuus kyseenalaistettiin tuoreeltaan, eikä totuuteen ole vieläkään saatu selvyyttä – tuskin saadaankaan.
Virallisesti Šostakovitš työskenteli joka tapauksessa propagandakoneiston etuja ajatellen, halusi tai ei. Sota-ajan suursinfoniat, seitsemäs (1941) ja kahdeksas (1943), pönkittivät taistelutahtoa ja niittivät mainetta ja ihailua Yhdysvaltoja myöten – olihan hän liittolaisten asialla. Yhdeksännen sinfonian (1945) piti jatkaa isänmaallisten teosten sarjaa, mutta Šostakovitš päätti toisin. Sinfoniassa kukkii huumori, jopa väkinäinen hilpeys, joka tuo valonsäikeitä synkimmänkin hetken keskelle.
Selvät sotamusiikin viitteet typistyvät ensiosan marsseihin, joissa voi kuvitella tinasotilaita tallustamassa haydnilaisen hassuttelun tahtiin. Toinen osa rauhoittuu surumielisiin sooloihin, kun taas kolmas osa on sulavaliikkeinen scherzo. Neljäs ja viides osa ovat kuin yö jäi päivä: mustanpuhuva surumusiikki vaihtuu finaalin kalmankatkuisen ironiaan.
Jaani Länsiö
Caleb Young
Yhdysvaltalaiskapellimestari Caleb Young on ansioitunut sekä amerikkalaisen että eurooppalaisen musiikin tulkitsijana. Orkesterinjohdossa hän on saanut opetusta Jukka-Pekka Sarasteelta sekä Hannu Linnulta ja Esa-Pekka Saloselta. Young on työskennellyt muun muassa Gustavo Dudamelin ja John Williamsin kanssa.
Youngin kuluvan kauden ohjelmaan kuuluu ensiesiintyminen Manchesterin Hallé-orkesterin kanssa, ja hän johtaa John Williamsin musiikkia myös Leedsin Opera Northin orkesterin konsertissa. Young vierailee Kansas Cityn sinfoniaorkesterin, Islannin sinfoniaorkesterin ja Fort Waynen filharmonisen orkesterin kapellimestarina. Fort Waynessa hän toimi aikaisemmin apulaiskapellimestarina. Youngin aloitteesta indianalaisorkesteri käynnisti Music & Mixology -konserttisarjan, jonka avulla pyrittiin tavoittamaan nuoria yleisöjä.
Youngin repertuaarissa on eurooppalaisten klassikoiden rinnalla yhdysvaltalaisnimiä, kuten Aron Copland, Leonard Bernstein, Joan Tower ja Carlos Simon. Pandemia-aikana Young toimitti National Public Radiolle omaa ohjelmaa, joka pyrki tuomaan klassista musiikkia laajemman yleisön ulottuville. Young opiskeli orkesterinjohtoa Indianan yliopiston Jacobs School of Musicissa David Effronin, Arthur Fagenin ja John Ratledgen johdolla.
Antoine Tamestit
Ranskalainen Antoine Tamestit (s. 1979) on uuden ajan omaääninen alttoviulisti. Hän on kantaesittänyt Jörg Widmannin, Thierry Escaichin, Bruno Mantovanin ja Olga Neuwirthin keskeisiä teoksia. Tamestit kokee nykymusiikin esittämisen tärkeäksi alttoviulurepertoaarin elävyyden ja kehityksen kannalta.
Tamestitin kuluvan kauden solistivierailukohteisiin kuuluvat Lontoo (Lontoon sinfoniaorkesteri), Chicago (Chicagon sinfoniaorkesteri), Amsterdam (Kuninkaallinen Concertgebouw-orkesteri), Geneve (Orchestre de la Suisse Romande), Cleveland (Cleveland Orchestra) ja Leipzig (Gewandhaus-orkesteri).
Tamestit konsertoi ympäri Eurooppaa yli kymmenen vuoden ajan osana Trio Zimmermannia, jonka hän perusti viulisti Frank Peter Zimmermannin ja sellisti Christian Polteran kanssa. Kamarimuusikkona hänen yhteistyökumppaneihinsa ovat lukeutuneet myös mm. Emmanuel Ax, Martin Fröst, Leonidas Kavakos ja Yo-Yo Ma.
Pariisilaissyntyinen Tamestit on saanut opetusta Jean Sulemilta, Jesse Levinelta ja Tabea Zimmermannilta. Vuonna 2022 hänet palkittiin Hanaun kaupungin Hindemith-palkinnolla kiitoksena työstä nykymusiikin parissa. Oppejaan Tamestit jakaa tätä nykyä Kronberg-akatemiassa Frankfurtin lähistöllä. Hänellä on ollut aiemmin professuurit Kölnin musiikkikorkeakoulussa ja Pariisin konservatoriossa.
Tamestit soittaa Antonio Stradivariuksen varhaisinta alttoviulua vuodelta 1672.
Timo Kalliokoski
